Ajatus Sarekin vaelluksesta oli pyörinyt mielessäni jo useita vuosia. Se oli jäänyt aina ideatasolle, koska Sarek on alueena varsinkin yksinvaeltajalle haastavampi ja merkittyjä reittejä enemmän valmistautumista vaativa.
Talven 2019 kuluessa idea oli kuitenkin kuin itsestään kypsynyt päätökseksi lähteä kesällä vaeltamaan Sarekiin. Reitti olisi Sarekin klassinen läpivaellus Ritsemistä Saltoluoktaan, Ruohtesvaggen ja Rapadalenin laaksoja pitkin. Reittiä suositellaan useassakin lähteessä hyväksi ensimmäiseksi tutustumiseksi Sarekiin, koska se on suurelta osin (suhteellisen!) helppokulkuista laaksoa.
Ritsemiin pääsee kohtalaisen suoraviivaisesti Haaparannasta yhdistellen bussi- ja junaetappeja, mutta matkantekoon saa varata suurimman osan päivää. Koko matkan saa onneksi ostettua kätevästi esim. Ruotsin sj.se -sivustolta.
Ritsemin parakkimainen tunturiasema Akka-tunturin lähellä on bussin päätepysäkki, ja saapuessani sinne heinäkuun loppupuolella keli oli tukahduttavan kuuma, 30 astetta. Hikisen ja huonosti nukutun yön jälkeen vuorossa piti olla laivakuljetus Akka-järven ylitse, mutta laiturilla selvisi että navakan tuulen vuoksi ikäänsä natiseva MS Storlule oli poissa käytöstä.
Helikopterifirma Fiskflyg tuli reilulla alennuksella vastaan ja kuljetti koko laiturille kerääntyneen vaeltajajoukon useammalla reissulla järven toiselle puolelle.
Sääennuste oli uskomattoman hyvä, ja Padjelantaleden-reittiä oli nopea kävellä aina itse Sarekiin johtavan sivupolun risteykseen asti. Tästä lähtevä, Akka-tunturin varjossa kulkeva polku vei tasaisesti kohti Nijak- ja Gisuris-vuorten kehystämää Sarekin sydäntä.
Valitsemaani reittiin kuului Suottasjjåhkå-joen ylitys. Joen kuvaillaan mm. ”Fjällvandra i Sarek” -kirjassa olevan keskivaikea ylittää, paitsi korkean veden aikaan, jolloin se on vielä pykälää haastavampi kahlata. Vettä ei ollut tullut sateena juurikaan edellisinä päivinä, mutta Suottasjjåhkå on jäätiköltä virtaava joki, jonka vesimäärää kasvattaa helteinen lämpötila. Oloa ei helpottanut lainkaan vastaan tullut vaeltajajoukko, joka kertoi veden ulottuvan nivusiin, ja joka suositteli joen ylittämistä vasta seuraavana aamuna vedenpinnan ollessa alhaisimmillaan.
Tästä huolimatta saavuttuani joelle otin muutaman koeaskeleen ja päätin yrittää ylitystä. Vesi ei missään vaiheessa noussut kovin korkealle, mutta läpinäkymättömän harmaassa vedessä kävely oli pohjan liukkaiden kivien takia raskasta, ja ylityksellä oli mittaa reilusti. Pääsin toiselle puolelle kaatumatta, mutta jalat tuntuvasti maitohapoilla.
Leiriydyin muutaman kilometrin päähän Nijak-vuoren tuntumaan kauniissa Ruohtesvaggen laaksossa, ja seuraavana aamuna lähdin nousemaan päivärepun kanssa Nijakin rinnettä. Tarkoitus oli käydä 1922 metrin korkeudessa olevalla huipulla asti, mutta varsin pian selvisi, että kivisillä ja jyrkillä rinteillä kiipeily veisi koko päivän. Tyydyin pitämään evästauon noin 1400 metrin korkeudessa, jonka jälkeen laskeuduin takaisin rinkalleni ja jatkoin matkaa.
Ruohtesvaggen laaksossa on valinnanvaraa telttapaikkojen suhteen ja tarkoitukseni ei ollut muutenkaan kävellä pitkää siirtymää raskaahkon Nijakin-retken jälkeen. Laaksoon etelästä virtaava, laajaksi pikkupurojen verkoksi leviävä Smaillajåhkå-joki oli tällä hetkellä helppo ylittää, mutta vaelluskertomusten perusteella voi olla joskus hankalakin. Joen jälkeen laakson reunusvuoret muuttuivat hiljalleen alppimaisen terävähuippuisiksi.
Seuraavan yön leiripaikallani Boajsatjåkkå-vuoren alla herätyskellona toimi teltan ympärillä pyörivän porolauman örinä. Monisatapäinen lauma kulki laaksoa länteen päin välillä pysähdellen laiduntamaan. Rohkeimmat emot vasoineen tulivat ihan telttani viereen ruohoa syömään, toiset olivat selvästi varovaisempia ja juoksivat karkuun noustessani teltasta.
Lounastin Skarjan hätäsuojan vieressä muutaman muun vaeltajaporukan seurassa. Skarjan lähistöllä Smajilajåhkå- ja Rapa-jokiin yhtyy kolme isohkoa jokea pohjoisesta – Mihkajåhka, Mahtujågåsj ja Tjåggnarisjåhka. Mihkajåhka jäi vielä laakson toiselle puolelle, mutta Skarjan kohdalla reitti vaihtaa laakson pohjoispuolelle ja kaksi jälkimmäistä jokea on ylitettävä omin voimin.
Mahtujågasj ei hidastanut matkantekoa juurikaan, mutta Tjåggnarisjåhkan virtaus oli sen verran vuolas, että ylityspaikkaa piti hieman etsiskellä. Sellainen löytyi lopulta ylävirran suunnasta.
Bielatjåkka-vuoren länsipuolelta löytyy tasainen kieleke juuri ennen polun nousua noin kilometrin korkeudessa olevaan Snavvavagge-laaksoon. Olin suunnitellut laaksoon nousua jo tuona päivänä, mutta matka painoi jaloissa sen verran, että leiriydyin muutaman muun vaeltajan seuraksi tasangolle. Leiripaikaltani näki upeasti Rapa-joen laakson, jota kuljin aiemmin, sekä etelään Rapa-laakson ja Sarvesvaggen risteykseen. Alempana laaksossa on myyttinen ”aavekivi”, Spöksten, josta kerrotaan että sen väärällä puolella majoittuminen saa rakkaudessa petetyn kummituksen ilmestymään. Mikä on oikea puoli, sitä tarina ei kerro.
Nousu Snavvavaggen laaksoon oli huhujen mukainen – jyrkkä, kivinen ja sateisella kelillä todennäköisesti hieman vaarallinenkin. Itse laakso oli kirkkaassa auringonpaisteessa kylpiessään todella kaunis kukkaketoineen ja laakson keskellä kimaltelevine Snavvajavre-järvineen.
Jätin rinkkani järven itäpäähän ja lähdin nousemaan laaksoa reunustavalle Låddebakte-vuorelle, siksakaten vuorenjuuren ruohoisia kielekkeitä. Puolessavälissä rinnettä maasto muuttui perinteiseksi rakkakivikoksi, joka oli kuitenkin Nijak-vuoren teräviin lohkareisiin verrattuna helpompaa nousta.
Edellä kulki pari vaeltajaa, joista ensimmäinen horjahti huipun alla olevassa jyrkässä kohdassa ja sai aikaan pienen kivivyöryn. Muutin tässä vaiheessa suunnitelmiani ja suuntasin suoraan kohti Låddebakten kaakkoisharjannetta – noin 100 metriä varsinaisen huipun alapuolella – mutta toivoin näkymien olevan yhtä hienot kuin huipulta.
Låddebakten harjanne hiipi vastaan täysin yllättäen. Vuoren kaakkoisnurkassa reuna on veitsimäisen terävä, vain parikymmentä metriä leveä, ja 700 metrin pudotus Rapalaakson pohjalle aukesi silmien (ja kengänkärkien!) edessä ennalta-arvaamatta. Maisema kirjaimellisesti kouraisi vatsanpohjasta.
Snavvavaggen itäpäässä vietetyn yön jälkeen reitti kulki alas Rapalaaksoon, maaston muuttuessa ensin tunturipajukoksi ja sen jälkeen reheväksi koivumetsäksi, jossa mutkitteli useitakin laakson suuntaista polkua. Laaksossa on kertomatiedon mukaan runsaasti suurriistaa ja -petoja, mutta ainoa kosketukseni niihin oli jättimäinen karhun kasa, johon astuin epähuomiossa.
Rapalaakson yksi suosituimpia reittejä on ”Rapadalen höga rut” – ylempi reitti, joka nousee Alep Vassjajågåsj -joen kohdalla suoraan ylös Vassjalåpptå-vuoren ylätasanteelle. Laaksossa alhaallakin voi kulkea, mutta ylemmältä reitiltä on usein hienommat näkymät, sekä hyvällä säällä sitä on helpompi kulkea kuin laaksonpohjan pusikkoa.
Nousin yläreitille ja muutaman harharetken jälkeen löysin puurajasta tunturipöheikön seasta tasaisen ja kuivan läntin teltalleni. Aluetta on Claes Grundsteninkin perusoppaissa kehuttu Rapalaakson kauneimmaksi leiripaikaksi, ja sitä se olikin. Auringonlasku paistoi suoraan laakson suuntaisesti jättäen ympäröivät vuoret varjoon.
Illallisen jälkeen kaivoin rinkasta minttulikööripullon, terästin sillä kuuman kaakaon ja istuin ihailemaan maisemia. Tasangolla ei ollut ketään muuta vaeltajaa, lähimmät teltat näkyivät pieninä punaisina täplinä idässä. Yön hämärtyessä jostain lähipusikosta kuului selvästi kiirunan ”vup-vup-vupvupvup” -ääntely.
Rapalaakson ylempi reitti ei ole mikään varsinainen selkeä polku, mutta matkalla on jokia joiden ylitys onnistuu parhaiten tietyistä hyväksi todetuista paikoista. Ensimmäisenä vastaantuleva Lulep Vassjajågåsj on kunnioitusta herättävä joki, joka kulkee syvällä kalliojyrkänteiden keskellä. Sen ylityspaikka on vesiputoussarjan kohdalle muodostuneen altaan jälkeen kohdassa, jossa vesi ei vielä ole kerännyt uutta vauhtia. Runsaan virtaaman aikana Lulep Vassjajågåsj voi olla vaarallinen ylitettävä, mutta nyt siitä pääsi kohtalaisen helposti yli.
Reittini joen itäpuolella oli suunniteltu ruotsalaisten utsidan.se -sivuston vinkkejä apuna käyttäen, ja se johdatteli minut kohti Suorkitjåkka-vuoren pohjoisrinnettä, laaksoa lähemmän etelärinteen sijasta. Pohjoisen kautta kierrossa ei ole riskiä suunnistaa vahingossa laaksonreunuksen jyrkälle osalle, ja sieltä on helpompi siirtyä seuraavan vuoren – Gierdogiesjtjåhkkan – huipun kiertävälle tasaiselle helppokulkuisemmalle kielekkeelle.
Lulep Vassjajågåsj:n sivuhaaran kohdalta löytyi lounaspaikaksi kaunis vesiputous, jonka reunalla pystyin istuskelemaan ja vilvoittelemaan varpaita samalla kun keittelin pussiruokaa. Hieno paikka, joka olisi voinut mennä sivu suun, jos olisin ylittänyt sivuhaaran vain hieman kauempaa putouksista.
Gierdogiesjtjåhkka-vuorelta näki jo hienosti Skierfen huipun sekä Rapa-laakson suistossa istuvan palikkamaisen Nammasj-vuoren, ja kännykkäkin kuului sen verran että sain kotiväen kiinni. Kivikkoista rinnettä Skierfen viereen laskeutuminen alkoi sattua toden teolla rasituksesta jo hieman aiemmin kipeytyneeseen jalkaterään, mutta vaelluksen haastavin maasto oli onneksi tässä vaiheessa jo takana.
Nousin Skierfelle seuraavana aamuna. Huipun hiljalleen täyttyessä päiväretkeilijöistä Sarekin erämaatunnelma alkoi surullisella tavalla haihtua. Näkymä Skierfeltä oli kuitenkin yhtä vaikuttava kuin aiemmallakin käynnilläni vuonna 2015, ja vietin vuoren laella kamerani kanssa pitkän ajan.
Skierfen jälkeen oikaisin Kungsledenille, kohti Sitojaure-järveä ja matkanpäätä Saltoluoktan tunturihotellia. Ihmisten määrä moninkertaistui heti valtaväylälle saavuttuani, ja odotellessani venekyytiä Sitojauren ylitse näin tuttuja vaeltajia, joista osaan olin törmännyt jo Sarekissa.
Sain varattua Saltoluoktan asemalta viimeisen vaelluspäivän aamuna majoituksen ja paikan kehutulta illalliselta. Saltoluokta oli yhtä kotoisa kuin edelliseltä vierailulta muistelin, ja illallisbuffetti oli joka kruunun arvoinen. Fyysisen rasituksen loputtua keho alkoi huutaa kaloreita, mutta buffetpöydän tarjoilut eivät onneksi loppuneet toisenkaan santsilautasen jälkeen.
Saunan, illallisen ja parin kylmän oluen jälkeen olin täysin valmis yöpuulle. Viimeisen illan kruunasi vielä upea auringonlasku Stora Sjöfalletille päin.
Varustuksesta
Kantolaitteenani oli 70-litrainen kevytrinkka, majoitteena Hilleberg Enan -sooloteltta, makuualustana Expedin ilma-alusta ja makuupussina untuvaviltti, jonka lisälämmikkeenä tarvittaessa toimi kevytuntuvatakki. Vaelluksen kylmin yö oli noin 5C, josta varustuksellani selviää hyvin. Sadevarusteille ei ollut lainkaan käyttöä.
Vaellussauvoja pidän lähes pakollisena tällaiseen maastoon, ja omani ovat vuosien myötä pahasti ruhjiintuneet mutta toimivat alumiiniset Black Diamond Distance FLZ:t.
Elektroniikan puolesta kannoin Fujin XT2 -järjestelmäkameraa, jonka kaverina oli superzoom-linssi. (Kuvia ja videokoosteen löydät henkilökohtaisesta blogistani https://exposedpaths.exposure.co) Hätälähettimenä oli viime vuonna hankittu Garmin inReach Mini, joka on varsinkin Sarekin kaltaisella alueella suositeltava, vaikka kuljinkin luonnonpuiston ehkä vilkkaimpia reittejä.
Vaatteeni ovat jo pitkään olleet pääosin Arc’teryxin tai Rabin valikoimasta ja suurelta osin synteettisiä. Ohutkin villa kuivuu makuuni liian hitaasti, ja toimii omasta mielestäni parhaiten leiri/nukkuma-asusteissa tai vaellussukissa.
Uusimpana juttuna tämän kesän vaelluksilla oli kevyiden Goretex-kenkien vaihto useiden kevytretkeilijöiden suosimiin Altran kalvottomiin Lone Peak 4.0 -maastolenkkareihin, joihin hain hieman tukevampaa rakennetta Superfeet Carbon -pohjallisilla.
Jalkineista olen vielä hieman kahden vaiheilla. Lenkkarien kävelymukavuus oli loistava, ja oli vapauttavaa kävellä vesistöistä ja soista läpi, huolehtimatta siitä yltääkö vesi kengänsuusta sisään – jalat olivat siis enemmän tai vähemmän märät koko päivän ajan. Lisäksi joenylityksissä lenkkarit ovat valtaisan paljon tukevammat kuin leirisandaalit. Jalat eivät kuitenkaan kärsineet lähes jatkuvasta kosteudesta, kunhan ne muisti pestä, rasvata ja laittaa kuiviin sukkiin yöksi. Rakkoja syntyi yksi, ja sekin ainoastaan siksi että jouduin pitämään kenkiä loppuvaelluksesta hyvin löysällä.
Huonompana puolena oli jalkapöydän pieni rasitusmurtuma ja plantaarifaskiittimainen oireilu, siitäkin huolimatta, että olin sisäänajanut lenkkareita ja ennen kaikkea jalkojani kesän alkupuoliskolla useammallakin pienemmällä vaelluksella. Ehkäpä Altran kaltaisiin ns. nolladropin kenkiin olisi pitänyt totutella vielä hieman pidempään. Rinkkani 19 kilon lähtöpaino myös venytti keveiden jalkineiden järkevää käyttöaluetta, mutta toisaalta loppuvaelluksesta ruoan huvetessa taakkaa oli vain n. 13 kiloa.
Sarekin vaelluksesta
Valitsemani klassinen Sarekin läpikulku oli onnistunut reitti ensimmäiseksi Sarekin vaellukseksi. Reitti on pääosin helppokulkuinen, ja sen varrella on useita päiväretkiksi sopivia vuorenhuippuja, joille ei välttämättä tarvitse nousta laelle asti nähdäkseen upeita näkymiä.
Mestarisuunnistajan taitoja ei tarvitse, koska polkujen osittaisesta puutteesta huolimatta tämä reitti kulkee laaksonpohjia pitkin. Perustaidot tietysti pitää olla hallussa, mukaanlukien tuntuma siihen miten reitit kannattaa esim. rakkakivikossa valita, ja valmius selvitä useankin päivän sademyrskystä. Päiväetappien pituutta ei kannata ahnehtia, itselläkin ne olivat lähes poikkeuksetta alle 20 kilometriä.
Säiden puolesta vaellus osui nappiin, ja teki vaelluksesta huomattavasti suoraviivaisemman kuin sateisella tai myrskyisellä kelillä. Etukäteen arveluttaneet vesistönylitykset olivat pahimmillaankin vain normaalia varovaisuutta vaativia, ja yhtään vaelluspäivää ei tarvinut viettää teltassa sateelta suojassa. Sarekin vaellusta suunnittelevien kannattaa ottaa huomioon, että kertomukseni keli on hyvin epätyypillinen alueelle; vaellustani seuraavalla viikolla satoi useita päiviä putkeen.
Useat Sarekin kävijät sanovat, että alue vetää puoleensa aina uudestaan, ja nyt ymmärrän itsekin mistä on kyse. Skandinavian vuoristot ovat täynnä komeita maisemia, mutta Sarekissa niitä tulee eteen käytännössä joka harjanteen takaa. Merkityt polut ja tupien puute antavat mahdollisuuden aistia luonnon rauhaa aivan eri tapaan kuin vilkkailla vaellusreiteillä.
Jos kiinnostuit Sarekissa vaeltamisesta, löydät yksityiskohtaisemman matkakertomuksen ja reilusti enemmän kuvia blogistani https://exposedpaths.exposure.co . Blogissani on myös lyhyt videokooste matkasta.
Seuraa minua exposure.co -sivuston kautta tai Instagramissa (@xposedpaths), niin saat ilmoituksen uusista tarinoista!
365 Klubi
Kirjoittaja Janne Kangas on 365 Klubin innokas jäsen. Klubilaiset saavat upeita etuja ja liittyminen on ilmaista. Klubin jäsenenä pääset osaksi aktiivista luontoa ja ulkoilua rakastavaa yhteisöä sekä kerrytät ostoksillasi ympäristöbonusta, jonka vuosittain lahjoitamme yhdessä klubilaisten kanssa valitsemiimme kohteisiin.
Järjestämme vuosittain klubivaelluksen Sarekiin loppukesästä. Julkaisemme vaellukset tapahtumat-sivuillamme sekä Facebookissa.
Kirjoittajaksi Partioaitan blogiin?
Julkaisemme blogissa klubilaistemme kirjoituksia. Lähetä oma juttusi partioaitan blogiin – palkitsemme julkaistut kirjoitukset. Ole yhteydessä jussi.verkkonen@partioaitta.fi
