Tällä erää kerron blogitekstissäni kahdesta eri reissusta ja samalla myös ainakin kahdesta eri aiheesta: vaipan kenttävaihdosta sekä telttailusta yksivuotiaan kanssa. Vaipan vaihtoa lähdimme testaamaan kuluvan vuoden 2024 marraskuussa, ja myöhemmin kertomastani telttareissusta alkaa olla aikaa pian kaksi vuotta. Molemmat kuitenkin lukeutuvat aiheisiin, joita toivottiin kirjoituksissani sivuavan, joten sen teen.
Marraskuun vaippakahvittelu ja tulet tulustikulla
Vaipanvaihtoretkelle lähdimme jälleen kerran lämpimässä säässä. Kaikkia edellisiä blogireissujamme on vaivannut sama ja valitettava ilmiö: vuodenaikaan nähden leuto sää. No, se siitä. Suunnitelmana oli suunnata kantorinkan kanssa metsään laavulle, tehdä tulet ja tutkia hieman lähiympäristöä kahvivesien kiehuessa. Lisähaastetta tykkään aina välillä lisätä varsinkin märillä keleillä, sillä en käytä ollenkaan tulitikkuja tai sytkäreitä, pelkästään tulustikkua.
Tulustikku, tai tuluspuikko, on tikku, jonka mukana tulee yleensä raapaisurauta. Suunnilleen avaimen kokoinen kokonaisuus on kätevä kipinän tekemiseen, mutta myös helppo hukattava – se kannattaakin kantaa vedenpitävässä pussissa muiden tulentekovälineiden kanssa. Perusidea on ikivanha ja selkeä: raudalla raapaistaan tikusta kipinä, joka sytyttää tulen.
Itse kannan mukana aina retkilläni paria pientä tuohta. Märistäkin tarpeista saa tulet tehtyä, mikäli mukana on kuiva sytyke. Tuli tällä tuluksella tehdään seuraavasti: Ota kuiva tuohi, jonka päälle raaputat puukolla tuohesta tai puusta kasan hienoa jauhoa. Aseta tulustikku jauhoon ja paina samalla alla olevaa tuohta napakasti jalkaa, kiveä tai puuta vasten. Kun raapaiset napakasti raapaisuraudalla, se tekee kipinän, joka jossain vaiheessa sytyttää jauhon tai tuohen.
Älä luovuta heti, vaan raavi kipinää, kunnes pieni liekki syttyy. Kun liekki varovasti leimahtaa, pitää olla nopea. Heti kun pienikin liekki ilmaantuu tuohen pohjalle, siihen pitäisi taittaa joko tuohen oma kulma tai laittaa toinen tuohi liekkiin tulta ottamaan. Kun saa pienen liekin siirrettyä isompaan tuoheen, ei aikaakaan, kun se jo palaa rapsakasti, ja saat sytytettyä sillä varsinaisen nuotion.
Tämän takia nuotio kaikkine sytykkeineen kannattaa olla jo valmiiksi ladottu. Kannattaa kokeilla! Tämän oppii pienellä harjoittelulla jokainen, ja onnistumisen ilo jälkeenpäin on suuri. Tulustikulla raapaisee kätevästi liekin myös retkikeittimeen, varsinkin jos käyttää kaasupoltinta.
Vaippakatastrofin varalle
Haluaisin kertoa myös aiheesta nimeltä vaippakatastrofi. Tämä tarkoittaa tilannetta, jossa kohtalo ei välttämättä ole enää omissa käsissä, vaan sotkun armoille on antauduttava. Lopputuloksena on vaihdettava kokonaiset vaatekerrat – mahdollisesti molemmille, aikuiselle ja lapselle.
Vaippakatastrofia ei kuitenkaan saanut nuorempi retkeilijä aikaiseksi, onneksi. Kaikesta huolimatta olin varustautunut mahdolliseen katastrofiin hyvin. Kyllä me otsalampun valossa vaippa näytösluontoisesti myös vaihdettiin.
Mittavan asian sattuessa pelkät kosteuspyyhkeet eivät enää riitä, joten saatavilla on oltava vettä. Tällä kertaa laavu ei sijainnut veden äärellä, joten olin pyytänyt vanhinta poikaani keittämään kotona vettä ja laittamaan sen ruokatermariin. Vaipanvaihdon kohdalla vesi oli vielä kuumaa, mutta se oli tarkoituskin. Vettä sai nopeasti omalla juomavedellä haalennettua, ja ruokatermarissa ollut litra riitti pesupuuhiin mainiosti.
Kakkatapauksessa olisi riittänyt myös – olihan mukanamme myös jokaisessa blogissani kehumiani kosteuspyyhkeitä. Vaipanvaihtopisteen saa laavulle ja miksei mättäällekin kätevästi kahdesta istuinalusesta. Paljaalla maalla puuhatessa kannattaa levittää istuinalusten alle vielä maavaate tai sadeviitta. Sellainenkin meillä oli pakattuna mukaan, mutta laavun laverilla sitä ei tällä kertaa tarvittu.
Mukana kulkeneen veden lisäksi keitin tietysti vettä kahvia varten myös nuotiolla. Kun asettuu leirihommiin, voi olla viisasta ja kätevää tehdä heti tulet ja keitellä vähän vettä. Veden voi ottaa sitten sivuun tai pitää tulilla lämpimänä, mikäli vaipanvaihto yllättää. Pesuhommat olisivat onnistuneet myös tulilla keittämälläni vedellä.
Pieni patikka pimeässä
Tulen rätistessä marraskuun pimenevässä illassa päätimme lähteä pienelle patikalle laavun lähimetsään. Jälleen perheessämme oli sairasteltu vuoron perään, joten sainkin toipilaana samalla lempeän mahdollisuuden testata omien keuhkojeni toimivuutta. Ihan mukavasti jo toimivat!
Laskeuduimme laavulta kohti metsänreunaa, jonka takana häämötti selkeä aukko – joko lampi, suo tai hakkuuaukea. Perille päästyämme huomasimme iloksemme, että kyseessä oli suo, ei siis ainakaan hakkuuaukko.
Marraskuu osaa olla kerta kaikkiaan lannistava kuukausi, etenkin jos sattuu olemaan talvi-ihminen ja tilanne on se, että lunta eikä edes pakkasia kuulu millään. Meidän reissumme sijoittui marraskuun puoliväliin, ja koska muuta vaihtoehtoa ei perheen aikatauluista johtuen juuri ollut, sattui retkipäiväksi myös viikon kurjin sää – tuulta, vettä ja lämpötila +7. Tällainen sää ei inspiroinut millään muotoa lähteä ulos, mutta kuinka ollakaan, saatoin löytää uuden harrastuksen: kantorinkkakävelyn pimeässä metsässä.
Pimeässä metsässä on nimittäin vielä näin aikuisiälläkin jännittävää kävellä. Se on lisäksi oivaa kuntoilua, ja mikä parasta, “takapenkillä” istuvan vauvan kommentit ympäröivästä luonnosta ja jokainen reaktio, esimerkiksi otsalampun valokeilan liikkeeseen, ovat viihdyttävää kuunneltavaa. Suosittelen vahvasti!
Kikka, jonka keksin vasta nyt
Pienen patikkamme aikana hämärä taittui jo ihan täydeksi pimeydeksi. Nuotio toki loi oman tunnelmansa, ja yksin retkeillessä se olisi otsalampun lisäksi riittänytkin. Nyt huomasin kuitenkin uuden haasteen: poikamme oli oppinut hiljattain ryömimään ja teki sitä kaiken aikaa, joka paikassa.
Laavun laveri oli onneksi melko iso, joten pelkoa putoamisesta sinänsä ei ollut – aina ehti hyvin hätiin. Pimeässä sitä vaaranpaikkaa ei kuitenkaan enää nähnyt. Varsinkin, jos touhuaa itse eväiden parissa otsalampun valossa, sokaistuu ympäristölle aika nopeasti. Lisäksi oletan, ettei vauvan ole mukava ryömiä yksin pimeässä, joten yleisvaloa tarvittiin.
Kaikkien tuntema kikkahan on ripustaa otsalamppu teltan kattoon tai laavun seinälle. Aloin kuumeisesti etsimään laavun nokisista seinistä nauloja, samalla nostaen vauvaa 30 sekunnin välein laavun perimmäiseen nurkkaan. Miten voi olla, että vanhassa laavussa ei ole yhtä ainoaa naulaa?
No ei ollut. Tuli vaati kohentamista, satoi vettä, ja vauva pyrki koko ajan kohti luvattomia asioita. Äkkiä keksin lyödä puukon seinän hirteen ja ripustin otsalampun siihen. Täydellistä. Asia, jota en ollut koskaan tullut ajatelleeksi.
Muistoissa kesäinen telttaretki Saimaalla
Lopuksi sivuan vielä paljon kysymyksiä herättänyttä aihetta: yöpymistä vauvan kanssa. Tämän nuorimman kanssa emme ole vielä telttailemaan ehtineet, ja nyt reissua suunnitellessani vaimoni totesi lempeän painokkaasti, että ainakaan nuoremmalla ei olisi enää tämän vuoden puolella asiaa metsään yöpymään. Ymmärsin hyvin – olimmehan molemmat edelleen vähän flunssaisia, ja talviyöpymisistä ei ole kokemusta edes minulla, muuta kuin armeijasta. Testasimme siis makuupusseja kellarin lattialla ja pakkasimme ne nöyrästi takaisin kevättä odottamaan.
Kaksi vuotta sitten kesällä retkeilimme kuitenkin toiseksi nuorimman poikamme kanssa Saimaan rannalla. Tällä retkellä oli mukana siis koko perhe: isoveljet omassa teltassaan ja aikuiset sekä vauva omassaan. Majoituimme ystäväperheen kanssa vuotuisen reissumme tapaan samaan nuotiopiiriin.
Meidän porukallamme oli majoitteenamme kaksi kupolitelttaa. Tavaraa oli luonnollisesti aika paljon – oli viikonlopun ruoat, kaikkien yöpymisvälineet, sup-lauta ja vaihtovaatteet. Heti tulopäivä otti luulot pois. Pystyttäessämme telttoja puhalsi valtava Saimaan selkä vettä vaakatasossa leiriimme, ja kaukana aalto murtui komeasti. Saimme kuitenkin teltat pystyyn, ja ensimmäinen ilta menikin sisätiloissa odotellessa kelin selkenemistä.
Mukaan kannattaa muuten pakata kirjoja, ainakin pikkuväelle. Aina voi joutua istumaan teltassa tuntitolkulla. Nuorin poikamme ei tällä reissulla osannut vielä kävellä, joten ryömintävaihde oli käytössä. Nuotiopiirin likainen hiekka teki seuraavana päivänä tehtävänsä, ja joka ikinen vaate oli musta. Tästä syystä kehotan yleensäkin valitsemaan retkille huonoimmat mahdolliset vaatteet – tai ei siis ainakaan niitä siisteimpiä.
Suuri osa kysymyksistä on koskenut vauvan kanssa nukkumista teltassa, ja tässä tulee oma kokemukseni: valvottiin koko yö.
Kokemattomammalle reissun ensimmäinen telttayö on aina pyörimistä – itselleni myös. Tämä kannattaa vain hyväksyä ja ajatella, että ainakin seuraavana yönä nukuttaa. Me nykyihmiset vietämme niin paljon aikaa lakanoissa ja patjoilla, että muutos telttaan siirryttäessä on iso. Pian tähän kuitenkin tottuu, ja ulkonahan nukkuu aina paremmin.
Vauvamme kuitenkin nukkui tuolla reissulla koko yön oikein hyvin. Yösyötöt ja muut ruljanssit toteutettiin normaaliin tapaan, ja aamulla muut olivat virkeitä – paitsi aikuiset. Muistan kuitenkin tunnelman kohonneen aika pian, heti tekemäni sup-retken jälkeen. Me nukuimme ilmatäytteisillä makuualustoilla, vauva välissämme.
Isoin syy valvomiseemme lienee ollut se, että molempia aikuisia jännitti uusi tilanne. Toisaalta myös se, että aina kun oli nukahtamassa, vauva potkaisi lapojen väliin, ja taas etsittiin sitä unen päätä.
Loppusanat
Tähän aiheeseen en osaakaan sanoa muuta kuin että kokeilkaa telttailuakin rohkeasti – kesäaikaan, kuten mekin teimme. Retkeilyssä vauvan kanssa on valttia samat asiat kuin arkisessa kotiympäristössäkin. Tavarat saavat olla levällään, ruoka saa palaa pohjaan, yö saa mennä huonosti, vaipanvaihto saa mennä pieleen.
Jos osaamme hyväksyä nämä mahdolliset tosiasiat, retkeily on paljon helpompaa. Sitä paitsi ainahan on olemassa se mahdollisuus, ettei mikään menekään pieleen. Ja vaikka menisikin, ainakin olitte yhdessä ulkona sitä jakamassa!
Kirjoittaja Aapo Oranen on ammatiltaan näyttelijä. Hän on heilunut ammatikseen vuosia taiteen ja viihteen parissa. Suurperheen isä käyttää suuren osan ajastaan ulkoilmassa, harrastaen retkeilyä, pelaamista, kuntoilua ja eräelämää.
“Huonompikin retki on parempi, kuin se että jättää sen kokoonaan tekemättä”.
Instagram: @tapioranen
