Syksyn 2021 Abisko-Nikkaluokta-vaellukselta se lähti – nimittäin mieletön vaellusinto!
Takana oli elämäni ensimmäinen varsinainen vaellus pituudeltaan 103 km kolmen yön taktiikalla. Reissu oli sujunut hienosti upeissa maisemissa ja vaihtelevissa oloissa reissukaverin ja tämän koiran kera. Kipinä luonnossa pärjäämiseen kasvoi kertaheitolla vaelluksen myötä ja heti tämän reissun jälkeen tiesin, että seuraavan, ja elämäni toisen, vaelluksen tulen tekemään itsekseni. Luotto omaan osaamiseen oli hyvällä pohjalla.
Olin toki ennen tätä yöpynyt vuosien varrella lukemattomia öitä teltassa ja ylipäätään luonnossa, joten mihinkään täysin tuntemattomaan en todellakaan hypännyt. Myös luonnossa liikkuminen oli tuttua kauraa ja tutuiksi olivat käyneet vuosien varrella muun muassa muutamat kansallispuistot ja lyhyehköt reitit niillä. Varsinainen useamman päivän ja yön vaellus oli kuitenkin vielä “suorittamatta”.
Valmistautuminen alkoi vuosi sitten
Vuosi sitten Ruotsin vaelluksen jälkeen syksyllä aloin päivittämään tuiki tarpeellisia varusteita vanhojen tilalle. Ostoslistalle päätyi muun muassa Western Mountaineeringin untuvapussi ja lämmin makuualusta. Jo aiemmin olin hankkinut hyvin tuulta kestävän yhden hengen keveän teltan.
Syksy hujahti nopeasti ohitse ja pian oltiinkin jo talvessa. Talvella retkeilin lähimaastoissa muun muassa lumikenkäillen ja jalkaisin, mutta telttaöitä ei kertynyt yhden yhtä. Kevät koitti ja kutkuttava ajatus kesän tai syksyn vaelluksesta alkoi nostamaan päätään. Vielä en tiennyt koska pääsen aloittamaan kesälomani, joten sen suurempia suunnitelmia en tehnyt. Ajatuksen tasolla vain unelmoin reissusta ja siitä vapaudesta, jonka luonto minulle antaa.
Kesä kului ohi…
Kesä kului ja heinäkuu vaihtui elokuuksi. Olin edelleen täysin tiedoton tulevasta reissusta, mutta samoin myös tulevan kesälomani ajankohdasta. Mieleeni alkoi hiipiä pieni stressi, kun en tiennyt lainkaan mitä tulevan pitää. Pitäisi valita kohde, päättää ajankohta, hankkia muutamia juttuja ja ties mitä kaikkea muuta! Sen kuitenkin tiesin, että yksinvaellus on se minkä haluan toteuttaa.
Syyskuun puolivälissä otin itseäni niskasta kiinni ja kyselin Facebookissa pikaisella aikataululla vaelluskohdetta, josta löytyisi merkittyjä reittejä ja joka sopisi hyvin ensimmäistä yksinvaellustaan suunnittelevalle. Ilmaisin myös olevani melko suunnistustaidoton, joten pyysin mainitsemaan vain kohteita, joissa selviäisin melko helposti ilman konkarisuunnistajan taitoja. Kohteeksi valikoitui muutaman vaihtoehdon joukosta Pyhä-Luoston kansallispuisto, josta löytyi muun muassa 30 kilometrin mittainen vaellusreitti ja useita muita lyhyempiä reittejä. Esitteen mukaan pisin vaellus kestäisi 3-4 päivää ja sitä kohden sitten lähdettiin.
Pari päivää ennen tulevaa lähtöä aloin haalimaan viimeisiä kamoja kasaan. Reppu täydentyi muun muassa uudella varavirtalähteellä, titaanikattilalla, parilla kaasupatruunalla ja otsalampulla. Aloitin myös retkiruokien valmistuksen. Melko helpolla mentiin, eli repustani löytyi muun muassa linssikeittoaineksia, soijarouhebolognesea, currymaustettua riisi-linssipataa ja joka-aamuiset lisukkein ryyditetyt kaurapuuroannokset väellussnäkkejä unohtamatta.
Valmiina lähtöön
Lähtöpäivänä oloni oli innokkaan jännittynyt. Tiedossa olisi ensiksi bussimatka kohti Rovaniemeä, jonka jälkeen matkustus määränpäähän Pyhälle noin 140 kilometrin päähän. Yö bussissa sujui kehnosti leväten, mutta silti perille päästessä olo oli mielettömän odottava ja jännä. Siitä se sitten starttasi, elämäni ensimmäinen yksinvaellus!
Vaellusta aloittaessani tiesin jotakuinkin kuntoni ja sen millaisia päivämatkoja kehoni tulee jaksamaan. En silti halunnut suunnitella minkään päivän reittiä etukäteen vaan halusin mennä täysin oman fiiliksen mukaan, luonnosta, maisemista ja vapaudesta nauttien. Päivittäisiä kilometrejä kertyi ensimmäisen ja viimeisen päivän noin 16 kilometristä 30 kilometriin.
Mitä vaellus tarjosi?
Reissu sujui oikeastaan yli odotusten ja sain sen mitä lähdin hakemaan, varmuutta yksinretkeilyä ja omia taitoja kohtaan. Vaikka reissuun mahtui myös mutkia muun muassa hajonneen ilmatäytteisen alustan venttiilin hajoamisen takia, en pistänyt pillejä pussiin vaan lähdin sisukkaasti ratkaisemaan ongelmaani. Opittua tuli myös se, että tulitikkuaskin sisältö lienee hyvä tarkistaa ennen reissua ja varautua vaellukselle vähintäänkin myös sytyttimellä. Oli melko ärsyttävää huomata jokaisella kerralla tikkuja käyttäessä, että ne katkeavat keskeltä heti raapaisun jälkeen tai, että varsinainen syttyvä raapaisupinta on niin olematon, että eihän sillä edes pientä kipinää saanut aikaiseksi.
Pienistä vastoinkäymisiä huolimatta vaellukseni sujui paremmin kuin koskaan osasin kuvitella. Oli ihanaa, kun sai itse päättää minne mennä ja missä pysähtyä milloin syödä ja milloin sulkea silmät. Vapautta antoi myös reitti, jota en ollut suunnitellut lainkaan etukäteen. Loppujen lopuksi vaellukseni kesti kaikkineen 8 päivää ja kilometrejä kertyi noin 160 ja hieman sen ylikin. Reitti kulki Pyhä-Luoston kansallispuistossa, mutta reilusti myös sen ulkopuolella.
Ruokaa olin pakannut vaellukselle kuusi kokonaista vuorokautta ja kahdeksantena päivänä tuli hetki, jolloin tuli päättää vaellus tai hakeutua kauppaan ostamaan lisäeväitä. Tulin tulokseen, että olen saanut nyt kokea sen kaiken – ja enemmänkin – mitä lähdin hakemaan, vapautta, varmuutta ja hyvää oloa. Kultakeron huiputus viimeisenä päivänä ikään kuin sulki ringin, elämäni ensimmäisen yksinvaelluksen. Kun sankan sumun keskeltä ilmestyi kuin tuhka tuulesta suuri porotokka eteeni, tiesin, että tässä tämä on. Kyyneleet silmissä ja liikuttuneena katsoin näkyä ja totesin mielessäni tämän olevan mitä upein ja ikimuistoisin hetki päättää vaellus.
Vaellus opetti minulle enemmän kuin ikinä osasin kuvitella. Se opetti muun muassa sen, että pelkän ilmatäytteisen makuualustan kanssa retkeileminen syysaikaan ei välttämättä ole paras vaihtoehto. Se opetti sen, että kuumavesipullolla saa makuupussiin rutkasti lisälämpöä hyvin pienellä vaivalla. Se opetti sen, että kaikesta on mahdollista selviytyä, kun järkevästi ajattelee. Se opetti sen, että omiin taitoihin tulee luottaa, mutta ottaa myös mahdollinen apu vastaan. Se opetti sen, että yksin vaeltaminen antaa jollain tavoin monta kertaa enemmän kuin yhdessä kulkeminen. Saat keskittyä kaikkeen näkemääsi ja kokemaasi kaikin aistein, jokaisella solulla. Saat olla väsynyt ja nälkäinen ilman, että joudut päivittelemään tunteita muille.
Näihin tunnelmiin ja fiiliksiin on hyvä sulkea elämäni ensimmäinen vaellusreissu. Tämä reissu jää ikuisesti mieleeni kasvattaen entistä suurempaa vaellusintoa ja eritoten intoa vaeltaa yksikseen.
Älä enää epäröi vaan kokeile rohkeasti miltä tuntuu lähteä yksinvaellukselle. Joko ihastut ikihyviksi tai sitten olet innostumatta, mutta mitään et ainakaan menetä kokeilemalla!
Vaellusintoa muille jakaen, Ann-Marie
Olen Ann-Marie PK-seudulta ja 365-klubin jäsen. Instagramista minut löytää nimellä @lifetastesgood_nanne.
365 Klubi – 1 % ympäristölle
Partioaitan 365-klubilaisena jokainen ostoksesi kerryttää 1 % Ympäristöbonusta. 365-klubin jäsenenä saat vaihtuvia kuukausitarjouksia ja lukuisia muita etuja. Tutustu klubietuihin!
Kirjoittajaksi Partioaitan blogiin?
Lähetä oma juttusi Partioaitan blogiin – palkitsemme julkaistut kirjoitukset. Ole yhteydessä jussi.verkkonen@partioaitta.fi