Tunturista tai metsän keskeltä on pitkä matka kotiin, jos jotain sattuu. Tällöin on hyvä olla tietotaitoa tehdä jotain haaverin hyväksi jo polun varrella. Näin voidaan välttyä siltä, että joudut keskeyttämään retkesi kokonaan tai pahimmassa tapauksessa sinut joudutaan evakuoimaan paikalta mönkijällä, moottorikelkalla tai helikopterilla.
Asutuskeskusten ulkopuolelle avun viive hätätilanteessa voi olla pitkä. Syrjäisimpiin paikkoihin avun saaminen voi kestää säästä riippuen jopa 8-10 tuntiin, jos ilmaevakuointi ei onnistu, ja paikalle pitää tulla maateitse.
– Suomessakin takamaastosta voi olla pitkät viiveet jopa optimitilanteessa. Huonolla kelillä mahdollisesti todella pitkät. Tällöin täytyisi pärjätä vähintään avun tuloon saakka, Ville Melkko kertoo.
Joensuusta alkujaan lähtöisin oleva pelastaja-ensihoitaja sekä Wilderness Medical Associationin eräensiapukouluttaja Ville on nähnyt urallaan monen moista tilannetta maasto-olosuhteissa. Tällä hetkellä Ville toimii ensihoitajana Lapissa, ja hän työskennellyt myös alueella toimivassa Aslak-pelastushelikopterissa.
Yleisimmät haaverit luontomiljöössä ovat erilaiset kaatumiset sekä iäkkäiden henkilöiden sairauden pahenemiset. Kyseiset sairaudet eivät kaupunkiympäristössä välttämättä aiheuta vaaraa, mutta voivat takamaastossa aiheuttaa ongelmia.
– Esimerkiksi rytmihäiriö, joka rakennetussa ympäristössä olisi helppo hoitaa, voi luonnossa helposti johtaa siihen, vaikkei potilas ei hengenvaarassa olisikaan, ei hän pysty itse evakuoitumaan pois maastosta.
Loukkaantuminen tai sairastuminen eivät ole ennustettavissa. Ikinä ei tiedä kenen kohdalle haaveri polun varrella tai puuteririnteillä sattuu. Ja jos tapaturma ei satu itselle, voi se sattua jollekin matkakumppanille.
Luonnossa kävijöiden määrät ovat lisääntyneet viimeisten vuosien varrella. Näin ollen myös haavereita sattuu enemmän luontoympäristössä.
– Luonnossa liikkuu koko ajan myös iäkkäämpää, sairaampaa sekä kokemattomampaa väkeä, joten avun tarve saattaa tulla myös oman porukan ulkopuolelta.
Vahinko voi sattua niin kokeneelle kuin kokemattomallekin retkeilijälle
Omalle kohdalleen Villelle ei ole sattunut isompia haavereita. Paljon pieniä sen sijaan kylläkin.
– Oma pääpainotus on aina turvallisuudessa ja ennaltaehkäisyssä.
Luonto merkitsee Villelle rentoutumista, arjesta pois pääsyä, hienoja maisemia ja kivoja fiiliksiä. Luonnossa hän liikkuu paljon harrastaen pyöräilyä, melontaa, patikointia ja vapaalaskua. Koska sekä työ että harrastukset ovat vieneet Villeä luonnon äärelle, heräsi hänelle kiinnostus eräensiapukouluttajuutta kohtaan.
– Vuonna 2016 sattumalta tuli ilmi tarve WMA-kouluttajalle. Koin sen hyvänä tapana yhdistää sekä harrastuksista että ammattiosaamisesta saatu kokemus.
Näin hän sai yhdistettyä kertynyttä tietotaitoa niin ammattiosaamisesta kuin harrastuksistakin. Kouluttajana hän aloitti syksyllä vuonna 2017.
Isoin ero eräensiapukurssien sekä tavallisten ensiapukurssien välillä on, että kurssit tarjoavat enemmän oppia kriittiseen ajatteluun.
– Näin saat kyvyn toimia ainakin avuntuloon asti. Kriittisen ajattelun ansiosta pystyt paremmin arvioimaan, tarvitseeko apua edes kutsua.
Pohjoismaissa apu on halpaa, mutta muualla avun tarpeeton kutsuminen saattaa maksaa kymmeniä tuhansia euroja.
Kun tietotaitoa ensiapuun liittyen löytyy, pystytään myös ehkäisemään retken turhat keskeyttämiset.
– Kun käy kurssin, niin helpommin välttyy myös siltä, ettei yksinkertainen laiminlyönti keskeytä reissua. Ja tämä pätee niin rakkoihin, kuin hengitysvaikeuteenkin.
Jalkojen tarkistus päivän päätteeksi onkin yksi retkeilijän tärkeistä tehtävistä. Varsinkin syksyn sateilla sekä esimerkiksi meloessa, koska jalat ovat sateesta tai melomisesta johtuen enemmän tai vähemmän märät koko päivän.
– Kyllä siinä on aika märät jalat, kun on kymmenen tuntia neonpreenikengät jalassa.
Ennen nukkumista jalat onkin hyvä kuivata, tuulettaa ja tarkistaa mahdolliset rakot tai niiden alut.
Suurin osa eräensiapukurssin kävijöistä on tällä hetkellä ammattioppaita tai luonnossa paljon työskenteleviä tai harrastuksekseen liikkuvia ihmisiä.
– Koen itse ensihoitajana, että jokaisella maastoon suuntautuvalla tehtävällä potilaan eduksi olisi, jos hänen seurueessaan jollakin olisi ensiaputaitoa: kertoa mahdollisessa hätäpuhelussa kaikki oleellinen, huolehtia potilaasta ammattiapua odotellessa ja raportoida tapahtuneesta paikalle saapuville ammattiauttajille järkevällä tavalla.
Eräensiaputaidot ovat tärkeitä kaikille luonnossa liikkujille oli laji tai harrastuksen taso mikä tahansa.
Mitä retkeilijän ensiapulaukkuun olisi sitten hyvä laittaa?
– Tärkeintä olisi tutustua omaan ensiapulaukkuun, ettei siellä kanna mitään, mitä ei ikinä käytä. Olisi hyvä tarkistaa, että siellä on tarvikkeita, mitä voi matalalla kynnyksellä käyttää.
Villellä itsellään on aina pieni ensiapulaukku mukana. Ensiapulaukussa on tällöin mukana lähiapteekin tavaraa, kuten särkylääkkeitä, rakkolaastareita, pienet sakset, avaruuspeite, neljä sideharsoa, pikku teippi, kolmioliina sekä tulitikut pienessä rasiassa.
– Tarvikkeita on niin, että saa esimerkiksi pienet asvaltti-ihottumat hoidettua.
Ville painottaa, että avaruuspeitteellä on ensiapulaukussa tärkeä rooli.
– Suomessa kelit on aina sellaiset, että potilas pitäisi pystyä suojamaan kylmältä.
Pidemmille reissuille Villellä on mukana hieman laajempi ensiapulaukku.
Kaikkien olisi hyvä tutustua oman ensiapulaukun sisältöön sekä päivittää ja tuunata sitä omien tarpeiden ja taitojen mukaan.
– On hyvä muistaa, ettei kenenkään pitäisi kantaa ensiapulaukussa mukana mitään semmoista, mitä ei osaa käyttää.
– Loppujen lopuksi mistään ensiapuvälineestä ei kuitenkaan ole paljon hyötyä, mikäli ei tiedä, miten sitä tositilanteessa käyttäisi. Omien taitojen päivittäminen ja kerryttäminen eräensiapukurssilla on tärkeämpää kuin se, mitä ensiapulaukun sisältö on.
Turvallisen retken suunnittelu
- Lue vinkit turvallisen retken suunniteluun.
Kirjoittaja: Roosa Sallinen
Kuvat: Linnea ja Ville Melkko sekä Roosa Sallinen
Blogit:
Ville Melkko: Suomen Eräensiapu
Roosa Sallinen: Kairan Kätkemää
