BLOGI, VAELLUS

Kulkurinaisena Lapin tuntureilla

Oletko joskus unelmoinut vain lähteväsi joksikin aikaa vaeltamaan pitkin Lappia? Niin minäkin – monen monta vuotta.

kulkurinainen

Hei, olen Anne, Lapin autiotuvilla tunnetaan myös nimellä kulkurinainen. Kesällä päätin, että elämä on elämistä varten ja irtisanouduin. Pakkasin kotini laatikoihin varaston perukoille, heitin rinkan selkään ja otin syyskuun alussa suunnan kohti Lappia. Koska kyseessä oli ensimmäinen yksinvaellus ja aikaa kiertää omia polkujaan tuntureilla oli varattu 6 viikkoa, oli kesän aikana tehtävä tarkkaa tutkimustyötä ja valmisteluja, jotta kaikki sujuisi mahdollisimman hyvin.

Valmisteluissa oli otettava myös huomioon jalkojen lymfakiertohäiriö, joka usein vaikeuttaa varusteiden valintaa. Lymfakiertohäiriö tarkoittaa, ettei nestekierto toimi toivotulla tavalla, ja jalkojen turvotus on välillä moninkertainen niin sanottuun normaaliin verrattuna. Tämä tekee kenkien ja housujen valinnasta haastavaa. Tähän käytinkin reilusti aikaa ja kävin moneen eri kertaan sovittamassa samoja kenkiä, jotta voisin olla valinnasta täysin varma.

Kengiksi valikoitui lopulta Hanwag Tatra II Bunion Lady GTX ja housuiksi Tierra Ace Pant W, joustavat softshell-vaellushousut.

vaelluskenkien valinta

tatra ja ace pant

Päätin aloittaa matkani Urho Kekkosen kansallispuistosta, jossa vietin yhteensä vaelluksen ensimmäiset 4 viikkoa. Onneksi olin varusteita valitessa miettinyt myös mukavuuden ja istuvuuden lisäksi materiaalien vedenkestävyyttä. Ensimmäiset kaksi viikkoa satoi vettä aivan taivaan täydeltä – aamusta iltaan. Kaikki ruusuiset mielikuvat ruskan valtaamista tuntureista auringonpaisteessa valui hyvin nopeasti maahan vesisateen vain jatkuessa.

Tämä teki kaikesta astetta haastavampaa, koska varusteet olivat päivästä toiseen märkiä. Onneksi kenkien pinta kesti vettä täydellisesti, eikä sukat kastuneet kertaakaan – vaikka jokia tuli kahlattua moneen otteeseen ja suolla rämmittiin polvia myöten.

märät kengät

merinovillasukat

Päätin mennä monien suosituksesta tuplasukkataktiikalla ja valitsin alimmiksi sukiksi sukkamestarien ohuet merinovillasukat ja päälle paksummat merinosukat. Tämä yhdistettynä kuiviin kenkiin teki kuin ihmeen kaupalla sen, ettei koko kuuden viikon vaelluksen aikana tullut yhden yhtä hiertymää tai rakkoa. Ei yhtään! En luovu näistä kengistä ja tästä sukkataktiikasta enää ikinä!

Housujen lahkeissa, polvissa ja takapuolessa olevat vedenkestävät vahvikkeet olivat myös tervetulleita, kun väsymys alkoi painaa ja pienen pienet kivet alkoivat olla ylitsepääsemättömiä esteitä.

Kerran suota ylittäessä upposin polvea myöten mutaan ja kaaduin lyöden toisen polven kiveen, josta polvi otti itseensä. Housut selvisi pienellä mudan pyyhkimisellä ja matka pystyi taas jatkumaan.

Lahkeet viistivät usein jokia ylittäessä vedenpintaa, mutta ihanasti lahkeiden vettä hylkivä materiaali piti veden housujen ulkopuolella tehden myös kengän varteen hyvän suojan, ettei kenkä hörpännyt vettä sisäänsä.

Kun se päivä vihdoin koitti, että aamulla sai pakata leirin auringonpaisteessa ja varusteet sai pysyä kuivana koko päivän, osasi sitä taas arvostaa enemmän. Toki onneksi vaeltajanenkelit ovat täysin todellinen termi ja sain itsekin monta enkeliä kohdata matkalla, kun ihmiset laskivat koteihinsa kuivattamaan ja huoltamaan päiviä märkänä olleita varusteita.

Siltikin ei ollut mitään parempaa kuin herätä aamulla teltasta auringon kanssa samaan aikaan. Siinä on oma tunnelmansa, joka jokaisen pitäisi ehdottomasti kokea.

auringonlasku kaldoaivi

Kun olin kolunnut 4 viikkoa Urho Kekkosen kansallispuiston upeita maisemia, kuunnellut ja tullut osaksi autiotupien tarinoita kanssavaeltajista ja metsän taruolennoista oli aika hyvästellä UKK ja ottaa suunnaksi Kaldoaivin erämaa. Joka samaan aikaan on kaunis ja lempeä, että karun voimakas ja armoton.

Yksin erämaahan lähtö jännitti todella paljon, mutta olin silti varma, että olin tehnyt tarpeeksi tutkimustyötä ja seurannut sään liikkeitä, että olin valmis kohtaamaan erämaan yksin. Tiedä sitten, oliko erämaan luonnonvoimat puolellani vai puhtaasti hyvää tuuria, mutta Kaldoaivi kohteli yksin vaeltajaa todella hyvin.

Lähdin liikkeelle mönkijäuraa pitkin, mutta kun olin kompastellut isoihin kiviin jo toista päivää, olin iloinen, kun huomasin reittini siirtyvän pienelle polulle jäkälien sekaan. Onnea kesti pienen hetken, kunnes huomasin polun häviävän ajoittain kokonaan, ja tajusin jossain vaiheessa vieressä olevasta järvestä olevani kartalla, mutta aivan väärällä puolella karttaa. Kompassin- ja kartanlukutaidot on todella oltava hallussa, kun erämaahan lähtee yksin!

Pienistä eksymisistä huolimatta joka päivä suunniteltu leiripaikka löytyi ja säätkin olivat aivan mielettömät! Satojen kilometrien jälkeen oli ihanaa todistaa pastellin sävyissä hohtavat auringonlaskut, kirpeät pakkasyöt ja revontulet sekä monet sateenkaaret korppien lennellessä taivaalla niiden ympärillä.

Jos ennen vaellusta jännitys oli käsinkosketeltavaa, unohtui luonnon keskellä tunturiylängöillä pelot täysin. Kulkiessa poluttomia tuntureita, ainoastaan porot ja korpit seurana, tunsi itsensä niin yhdeksi luonnon kanssa, että peloille ei ollut enää tilaa ja kaikki ne ennakkoon jännitetyt asiat ja tilanteet vain katosivat.

Olin varautunut siihen, että jalat ovat todella kovilla ja kipeät tämän rutistuksen jälkeen. Toki ne sitä olivat, mutta sen sijaan, että olin varautunut housuissa siihen, että ne antavat periksi jalkojen turvotessa, jouduinkin matkan puolessa välissä alkamaan metsästämään housuihin vyötä ja laittaa kenkiin paksumpaa sukkaa.

Oliko kyseessä Lapin taika, tunturien lumo vai vain tosiasia, että ihminen on luotu vaeltamaan, mutta jalkani ja kehoni toimi vaelluksella paremmin kuin koskaan – melkein jopa voisi puhua normaalista kehosta. Enkä ollut suinkaan ainoa, joka tätä Lapin taikaa siellä ihmetteli, monen vaeltajan suusta kuului lause: Lappi parantaa mielen lisäksi myös kehon.

Mitä tämä matka läpi tuntureiden ja erämaiden muutti minussa? Kaiken. Tunsin luonnon läsnäolon, yhteyden, armottomuuden, lempeyden ja ennen kaikkea parantavan voiman. Mieli selkeytyi ja keho parani.

Mitä nyt sitten tapahtuu, kun vaellus on ohitse? Sitä ei kukaan vielä tiedä, mutta sen tiedän, että Lapista en enää poistu, tänne rakennan tulevaisuuteni, tänne tuon kotini.

-Anne, Kulkurinainen

KOMMENTIT

Samanlaisia ​​blogeja