Olen Minna, 54 vuotta, ja olen löytänyt metsäpolkuni. Matka uuteen alkoi, kun korkkarit vaihtuivat vaelluskenkiin pari vuotta sitten.
Muistan vieläkin hetken, kun seisoin ulkona, ja tammikuinen kylmä viima ja sade paiskoi tiskirättejä naamaani. Asianajajani sanat hukkuivat ohikiitävän hälytysajoneuvon ujellukseen, kuulin vain sanat, jotka jähmettivät minut: ”Tämä on kahdenkymmenen vuoden työurani haasteellisin tapaus…”
Tilanne työpaikallani oli kärjistynyt ja pitkään jatkunut työpaikkakiusaaminen oli saanut minut lamaannuksiin ja itsetuntoni karille.
Työurani oli ollut mittava. Olin päässyt tekemään töitä mielenkiintoisissa, hyvissä yrityksissä ja olin edennyt uralla. Ajatukset täynnä surumielisyyttä, lopen väsyneenä ja onnettoman oloisena mietin, miten elämäni tärkeimmässä roolissa olin joutunut tilanteeseen, jossa pääroolin sijasta olinkin saanut sivustaseuraajan roolin. Elämän, jossa muut tekivät puolestani valintoja ja päätöksiä.
Mietin, miten tähän oli tultu, tai pikimmiten miten tästä tilanteesta pääsee pois.
Tällä roolisuorituksella ei Oskarin arvoisia kultapystejä voitettaisi. Halusin pois oravanpyörästä johonkin mikä olisi minulle tärkeää ja merkityksellistä.
Olin pitkään miettinyt mikä minusta isona tulee. Piirtämäni haaveet oli vedetty suurella pensselillä, eikä minulla ollut mitään yksityiskohtaista listaa mitä se olisi, minne haluan mennä ja miten sinne pääsee. Jotkut kutsuvat sitä aarrekartaksi, minä metsäpoluksi.
Ensin piti määrittää missä olen tällä hetkellä ja minne tahdon mennä? Mitä resursseja ja voimavaroja minulla oli ja minkälaisia uhkia polullani vaanii. Entä jos en heti onnistuisi? On hyvä määritellä myös vaihtoehtoinen päämäärä, sillä joskus helpoin ja lyhyin reitti ei vie päämäärään.
Metsäpolulla niin kuin elämässä, tulee vastaan kaikenlaista: välillä esteitä, yllätyksiä, kauniita paikkoja ja välillä rämmit suolla nälkäisenä ja vailla suuntaa eksyksissä. Joskus löydät vahingossa reitin, joka vie sinut suoraan uskomattoman kauniiseen paikkaan, jossa sydän rauhoittuu ja silmät lepäävät.
Metsäpolullani luonnon merkitys kasvoi yhä enenevässä määrin tärkeimmäksi ohjenuoraksi.
Ajattelin, että jos saisin valita, haluaisin työskennellä luonnon parissa tai jollain tapaa luontoon liittyvää! Ensimmäiset metsäpolun hahmotelmat veivät minut Lappiin, jossa unelmissa siinsi luonnon monimuotoinen kauneus, neljä vuodenaikaa, tila ja hiljaisuus ympärillä, koirat ja majatalo. Lapin plikkana kaipasin juurilleni, henkiseen kotiini ja sielunmaisemaani.
Vaihtoehtoiseksi päämääräkseni kirjoitin halun löytää mielekkään työpaikan, jossa saan haastaa itseni, oppia uusia asioita positiivisessa kannustavassa ilmapiirissä. Yrityksen arvomaailman piti kohdata omani, tuotteiden oltava laadukkaita ja kestäviä.
Niin kuin hyvissä tarinoissa kuuluukin, kun oikea polku löytyi, palapelini palaset alkoivat loksahdella paikoilleen.
Tieni vei Partioaittaan katselemaan retkeilyhousuja ja jäin ajatuksissani selailemaan 365-lehteä. Kivasti taitettu, kauniita kuvia, kiinnostavia tarinoita ja ennen kaikkea vihreämmät arvot. Ajatuksen kulun katkaisi tuttu iloinen ääni kassan takaa. Aikamme jutusteltuamme lähdin kohti ovea, mutta käännyinkin kannoiltani ja kysyin: ”Minkälaista teillä on olla töissä ja miten teille pääsee töihin?”. Vastaukseksi sain: ”kuin kotiin tulisi”, ja meillä on paikka avoimena.
En saanut hakemaani paikkaa, mutta kysymyksen, haluaisitko aloittaa myymälästä?
Halusin!
Ajatukseni poukkoilivat villisti: miten oppisin uusia asioita, osaanko enää myydä, miten jaksaisin seistä kahdeksan tuntia päivässä ja kuinka saisin palkkani riittämään asuntolainan lyhennykseen.
Ennen kaikkea, miten pärjäisin toimialalla olemattomalla retkeilykokemuksellani.
Elämä oli opettanut, ne hulluimmat ja rohkeimmat päätökset ovat parhaimpia, niinpä hyppäsin!
Olin innoissani kaikesta uudesta, kivoista työkavereista ja upeista asiakkaista. Ahmin tietoa osaavilta työkavereiltani, luin oppaita ja liityin somessa vaellus- ja retkeilyryhmiin ja katselin YouTubesta retkeilyvideoita.
Olin hakenut syksyllä opiskelemaan Luontoalan ammattitutkintoa useampaan oppilaitokseen. Yksi nousi ylitse muiden, sillä pystyisin suorittamaan sen työn ohessa. Koulutus kestäisi 2,5 vuotta ja siinä ajassa minusta leivottaisiin erä- ja luonto-opas. Tähänkään paikkaan en päässyt ensimmäisellä kierroksella, mutta kun peruutuspaikka aukeni, se oli menoa.
Eräoppaan opinnot ovat osa-aikaisia, ja kurssien pituus vaihtelee 2–13 päivään. Opiskelun ja työn yhdistäminen ei onnistuisi ilman työnantajan joustoa ja pidempiä työputkia. Opiskelu on siis vaatinut aikataulujen säätämistä ja lomien hyödyntämistä kurssien aikatauluihin.
Pari vuotta on hurahtanut kiireessä ja uudella polulla kilometrejä on kertynyt sekä työssä että kursseilla. Retkeilyn ilo on näkynyt töissä rinkkasulkeisina, makuualustojen valintoina ja tutustumisena erilaisiin retkikeittimiin, erityisesti koronaepidemian aikana yhä useampi on löytänyt retkeilyn ilon. Opinnoissa ilo syntyy jokaisesta hetkestä, kun opin uutta ja ihmettelen, miten tähän päädyin.
Nyt korkkarit lepäävät kaapin nurkassa, ja vaelluskengät sujahtavat jalkaan aina kun siihen on mahdollisuus. Olen onnellinen, sillä tiedän, että tämä metsäpolku vie minut yhä uusiin seikkailuihin ja ihmeellisen kauniisiin paikkoihin.
