Makaan teltassa, ulkona on pimeää. Ainoa asia, jonka teltastani näen, on valaistu lipputanko, jossa liehuu järjettömän suuri Yhdysvaltain lippu. ”Niin amerikkalaista”, ajattelen. Olen Campossa, Kaliforniassa, Meksikon ja Yhdysvaltain rajalla lähdössä vaeltamaan Pacific Crest Trail -vaellusta. Kävin aikaisemmin päivällä maiden rajalla vaelluksen lähtömonumentilla. Samalla ihmettelin maiden välistä ”muuria” ja sujautin käteni muurin välistä Meksikon puolelle aloituksen merkiksi. Matkaa on suunniteltu useiden kuukausien ajan. Olemme kumppanini kanssa käyneet läpi lupaprosessin, hankkineet vaellusvarusteet, treenanneet ja järjestelleet matkan logistiikkaa. Huomenna, 23. maaliskuuta, aloitamme suuren seikkailun. Suljen silmäni valaistun lipun liehuessa. Olen valmis lähtemään.
Pacific Crest Trail pähkinänkuoressa
Pacific Crest Trail, tuttavallisemmin PCT, on yksi Yhdysvaltain tunnetuista läpivaelluksista. Reitti kulkee maan länsirannikolla Kalifornian, Oregonin ja Washingtonin läpi kattaen 4265 kilometriä. Kuten nimestä voi päätellä (crest, harjanne), on vaellus reititetty kulkemaan mahdollisimman korkeaa reittiä ja kokonaisuudessaan korkeutta kertyy reilun 16 Everestin verran. Matkan voi kulkea etelästä pohjoiseen (NorthBound, NoBo) tai pohjoisesta etelään (SouthBound, SoBo). NoBo on suositumpi suunta, ja myös me päätimme kulkea reitin tähän suuntaan. PCTA (Pacific Crest Trail Association) myöntää pohjoiseen suuntaavia lupia 50/päivä maaliskuusta toukokuulle. Lupa mahdollistaa yöpymisen reitin varrella, eikä lisälupia esim. kansallispuistoihin tarvita.
Vaelluksen alkutahdit: Räntää, rakeita ja telttataistelua
Lähdimme matkaan ensimmäisenä aamuna auringonpaisteessa. Kymmenen kilometrin kävelyn jälkeen taivas synkkeni, ja löysimme itsemme etsimässä telttapaikkaa. Räntäsade oli alkanut, ja telttapaikalle päästyämme moni muukin oli ajatellut laittaa leirin pystyyn. Löysimme alueen viimeisen telttapaikan: pienen, jokseenkin tasaisen alueen ison puun alla. Puun oksat roikkuivat matalalla, emmekä saaneet vaellussauvoilla pystytettävää telttaa kunnolla pystyyn. Sade muuttui rakeiksi, ja rakeet kerääntyivät nopeasti telttamme päälle. Märkä maa pehmeni, ja telttapiikkimme irtosi kaataen teltan päällemme. Kuvio toistui vielä kaksi kertaa yön aikana, ja muistan miettineeni, että mihin olen ryhtynyt.
Alkutaival oli pitkälti uuden opettelua: uusi päivärytmi, varusteiden toiminnallisuudet, kuten veden filtteröinti, ja ylipäätään vaeltaminen. Aikaisemmat vaelluskokemukseni koostuivat vajaasta kymmenestä yön yli retkestä. Ajattelin alusta asti, että tekemällä oppii, ja uuteen arkeen tottuikin nopeasti.
Kalifornian monet kasvot: Aavikkoa, vuoria ja myrskyjä
Kalifornia on reitin osavaltioista pisin, 2722 kilometriä, ja koostuu kolmesta osiosta: aavikko, Sierra Nevadan vuoristo ja Pohjois-Kalifornia. Opin nopeasti, että aavikko ei ole sellaista maastoa, joksi aavikko usein mielletään. Kalifornian aavikko on ns. ”high desert” -aluetta, eikä siis missään nimessä tasaista. Maasto sisältää päivittäin suuria korkeuseroja, ja vaelluskuntoa kehittäessä ylä- ja alamäet tuntuivat rankoilta. Maisemat olivat alusta asti upeita, ja eniten käyttämäni sana koko vaelluksen aikana oli melko varmasti ”vau”.
Vaeltajien yhteisöllisyys: Zero-päiviä ja uusia ystäviä
Sääolosuhteet olivat ensimmäiset kolme viikkoa haastavat, ja jouduimme pitämään useamman suunnittelemattoman nollapäivän eli ”zeron”. Muodostimme heti alussa tiiviin, seitsemän hengen ryhmän tapaamiemme vaeltajien kanssa ja vietimme useita öitä motelleissa, joissa ahtauduimme pieniin huoneisiin nukkumaan vieretysten. Vaeltajien keskuudessa vallitsee tiivis yhteisöllisyys, ja toisiin tutustuminen käy nopeasti. Tuntuu mahtavalta jakaa ajatuksia ja neuvoja ihmisten kanssa, jotka ovat kaikki yhtä innoissaan päästessään tällaiselle seikkailulle.
Pitkiä päiviä ja pitkiä askeleita: Vaellusrytmin löytyminen
Arki muodostui nopeasti, ja vaelluskunnon nousun myötä myös päivämatkat kasvoivat. Aloitimme lyhyillä, n. 15 kilometrin matkoilla, jotta keho ehti tottua rasitukseen ja loukkaantumiset pysyisivät minimissä. Loppumatkasta määrät kasvoivat, eikä ollut tavatonta, että kävelimme maratonin päivässä useana päivänä putkeen. Tuntuu hurjalta, kuinka keho vahvistuu, ja pitkät vaelluspäivät epätasaisessa maastossa rinkka selässä eivät vaadi pitkää palautumista.
Aavikko-osuus oli pitkä, ja päivä, jolloin saimme tämän Suomen mittaisen osuuden päätökseen, oli ikimuistoinen. Aavikko hyvästeli meidät samalla tavalla kuin aloittaessamme: ukkosmyrskyllä ja loskasateella. Saapuminen Kennedy Meadows Southiin tuntui erävoitolta, ja olin valmis jättämään kaktukset ja kalkkarokäärmeet taakseni ja aloittamaan Sierra Nevadan vuoriston.
Sierra Nevada: Vaelluksen kohokohta ja koettelemus
Valitsimme suhteellisen aikaisen aloituspäivän, jotta saisimme kokea Sierra Nevadan lumessa. Pakkasimme ruokamme tälle osiolle karhukanistereihin, ja lisäpainoa toivat myös lumivarusteet: jääraudat ja -piikit sekä jäähakku. Vuoristo-osio oli minulle yhtäaikaisesti vaelluksen kohokohta sekä rankin osio. Vietimme pitkiä, jopa 10 päivää kestäviä pätkiä syvällä erämaassa yhteyksien ulkopuolella. Päivät eivät olleet kilometrimäärällisesti pitkiä, mutta lumessa eteneminen vei aikaa ja energiaa. Päivät tuli ajoittaa niin, että aikaisin aamulla, lumen ollessa vielä jäässä, ylitetään sola ja loppupäivä vaellettiin seuraavan solan juurelle.
Ensimmäinen solanylitys oli samalla koko reitin korkein kohta. Forester Pass nousee 4009 metriin, ja päivä, jolloin ylitimme sen, on yksi elämäni ikimuistoisimmista. Suomalaisena olen toki tottunut lumeen, mutta jyrkät nousut, joissa kiivetään lumihakun kanssa, olivat minulle täysin uutta. Samoin myös korkeus. Olen kasvanut merenpinnan tasolla, ja jännitin, kuinka sopeudun korkeuteen. Ensimmäisten päivien herkemmän hengästymisen jälkeen akklimatisoiduin hyvin, eikä korkeus tuottanut ongelmia. Lähdimme matkaan aamuyöllä, ja päästessämme solan huipulle aurinko oli juuri noussut, ja edessämme avautui luminen laakso, jonne laskeuduimme liukumalla pyllymäkeä.
Vietimme vuoristossa kolmisen viikkoa, ja sinä aikana ilmasto muuttui niin, että lumi ei enää jäätynyt ja kovettunut öiden aikana. Jossakin vaiheessa eteneminen muuttui pehmeässä lumessa tarpomiseksi, ja jokaisella askeleella upposi polvea myöten lumeen. Eteneminen oli hidasta ja raskasta, eikä energiatasoja helpottanut kolmen päivän mahataudin kuritus. Lumi alkoi sulaa vauhdilla, mikä tarkoitti, että lumisiltoja ei enää ollut, ja jokien ylityksestä tuli päivittäinen lisähaaste. Vesi oli kylmää, ja paikoin veden pinta nousi napaan asti. Kovat virtaukset vaativat keskittymistä, ja jokainen askel piti astua harkiten. Etenimme kuitenkin porukalla toisia auttaen, ja kylmyys unohtui aina, kun kulman takaa paljastui toinen toistaan upeampia maisemia.
Pohjois-Kalifornian paloalueet ja haasteet
Sierra Nevadan jälkeen olo oli helpottunut, vaikkakin tuntui haikealta jättää suurimmat vuoret taakse. Lumisimmat osuudet olivat takana ja pääsimme eroon painavasta karhukanisterista ja lumivarusteista suunnatessamme pohjois-Kaliforniaan. Metsäpalot ovat osa PCT:tä ja tänä vuonna palot alkoivat aikaisin ja vaikuttivat meidänkin matkaamme siten, että jouduimme kiertämään muutaman palon ohi. Pohjois-Kaliforniassa on pitkiä osioita, joissa kävellään paloalueilla usean päivän ajan. Satuimme näille osioille lämpöaallon aikaan ja vaeltaminen n. 40 asteessa ilman suojaa osoittautui reissun haastavimmaksi osioksi. Muodostimme uuden päivärytmin, jossa vaelsimme mahdollisimman paljon pimeässä ja vietimme päivän kuumimman osuuden pitämällä siestaa.
Vaelluspolkua ylläpidetään ja huolletaan vapaaehtoisvoimin. Vapaaehtoiset tekevät upeaa ja tärkeää työtä, mutta resurssit ovat luonnollisesti rajalliset. Tämä tarkoitti sitä, että osissa metsäpaloalueista eteneminen oli hidasta kaatuneiden puiden vuoksi. Paloalueissa näkyi kuitenkin myös lohdullinen puoli, kun uudet puuntaimet puskivat maasta ja villikukat maalasivat tuhkaisen maiseman kirkkailla väreillään.
Oregon: Nopeasti ohi, mutta täynnä trail magiciä
Päivä, jolloin saavutimme Kalifornian ja Oregonin rajan, oli täynnä taikaa. Lähdimme liikkeelle aikaisin aamulla ja ollessamme noin kilometrin päässä rajalta, näimme kylttejä, jotka kutsuivat polun viereiseen pihaan. ”Trail magic” on termi, jolla tarkoitetaan reitillä koettuja yllätyksiä. Trail magicia tarjoavia ihmisiä kutsutaan Trail angeleiksi, jotka usein itse tai heidän lapsensa ovat vaeltaneet ko. reitin, tai he muuten vain nauttivat vaellusilmapiiristä ja haluavat antaa takaisin yhteisölle. Usein tarjottu trail magic on kylmää juomaa, hedelmiä, herkkuja taikka ruokaa – ja niin oli tälläkin kertaa osavaltioiden rajalla. Pariskunta, jonka poika on vaeltanut PCT:n kokkasivat hodareita, tarjosivat juomaa ja kertoivat trail magic -tarinoita vuosien varrelta. Iloisen kohtaamisen jälkeen jatkoimme matkaa rajalle ja hetki tuntui epätodelliselta. Osavaltio, joka ei tuntunut koskaan loppuvan tuli päätökseen.
Matkasimme Oregoniin uudella energialla ja nopeasti huomasimme maaston hieman muuttuvan. Oregon on tunnetusti PCT:n osavaltioista tasaisin ja eteneminen on nopeampaa. Vielä samana päivänä reittimme varrelle oli tuotu kylmälaukkuja täynnä kylmää juomaa ja tsemppaavia viestejä uuteen osioon.
Oregonin 732 kilometriä taittuivat nopeasti. Säät olivat suotuisat, polku hyvin hoidettua ja maasto aikaista tasaisempaa. Halusimme kävellä Oregonin poikki mahdollisimman nopeasti, ilman kaupunkipysähdyksiä. Siispä kävimme Ashlandissa ruokakaupassa ja istuimme postin pihassa pakkaamassa ruokaa laatikoihin. Lähetimme Oregoniin reitin varrelle neljä laatikkoa ruokaa, jotta pääsimme etenemään ilman pitkiä liftausmatkoja kaupunkeihin. Tämä osoittautui hyväksi ratkaisuksi, sillä kaiken kaikkiaan vietimme Oregonissa 16 päivää.
Olimme Oregonissa heinäkuussa ja törmäsimme jonkin verran lumeen, joka tuntui hassulta. Lumisista osioista huolimatta maastopalot olivat alkaneet piinata länsirannikkoa ja myös me jouduimme skippaamaan osion Crater Lake-kansallispuiston lähistöllä. Sulava lumi toi mukanaan kasan hyttysiä, jotka pakottivat toisina aamuina aloittamaan vaeltamisen suojattuna sadevaatteissa. Myös marjat alkoivat kypsymään ja nautimme mustikoiden tuomasta vaihtelusta nuudelien ja välipalapatukoiden oheen. Oregonissa pääsimme myös nauttimaan vaelluksen maistuvimman aterian vieraillessamme Timberline Lodgessa – mökissä, joka on tunnettu esimerkiksi Hohto-elokuvan kuvauspaikkana.
Viimeinen ponnistus: Washingtonin harjanteet ja sateet
Saavuimme reitin matalimpaan kohtaan Cascade Locksiin, joka sijaitsee 54 metriä merenpinnan yläpuolella. Vietimme lepopäivän ennen kuin ylitimme ikonisen Bridge of the Gods-sillan, joka yhdistää Oregonin ja Washingtonin. Silta oli jälleen yksi iso etappi, josta olin vuosia nähnyt kuvia ja videoita, ja nyt olin itse siellä. PCT:n viimeinen osavaltio oli edessämme ja Kanada lähestyi vauhdilla. Washingtonin osuus on 813 kilometriä pitkä ja Kaskadivuoriston pohjoisosuus tuo reitille taas suurempia korkeuseroja: pitkiä nousuja ja laskuja vuoron perään.
Ensipäivät Washingtonissa olivat harmaita, sumuisia ja sateisia. Heräsin ensimmäisenä aamuna siihen, että telttamme tuntui lastenaltaalta: kova maa ei ollut imenyt sadevettä, vaan se pääsi telttamme sisään ja niin kaikki tavaramme olivat märkinä muutaman päivän. Säästä huolimatta Washington vakuutti minut heti maisemillaan. Sumun takaa paljastui korkeita vuoria ja metsät olivat asteen tummemman vihreitä ja tiheitä. Kävelimme kauniiden, vesiputousten ympäröimien, kukkaniittyjen läpi, tiheissä metsissä, korkeiden harjanteiden yli ja pitkillä rinteitä myötäilevillä poluilla. Näimme sinisiä järviä ja Sierrasta tuttuja murmeleita.
Goat Rocks Wildernessissä kävelimme Knife’s Edge -nimisen harjanteen yli ja näky oli upea. Pitkän ja puuduttavan nousun jälkeen meidät palkittiin pitkällä, kapealla harjanteella, josta oli näkymät 360 asteessa. Lisäksi näimme alueen nimeen sopivasti vuohia rinteillä. Leiriydyimme hieman harjanteen jälkeen ja saimme matkamme kauneimmat auringonlaskun, joka värjäsi koko taivaan punaisen eri sävyillä. Päivä oli ikimuistoinen ja siinä oli haikeutta, sillä tiesimme matkan olevan kohta päätöksessä.
Matkan loppuhuipennus: Kanadan raja ja unelman täyttymys
Metsäpalot kävivät rajuina länsirannikolla ja olimme kiitollisia aikaisesta lähtöpäivästämme. Olimme joutuneet ohittamaan vain pari osiota ja nyt takana tulevat joutuivat skippaamaan pitkiäkin osioita uusien palojen takia. Edessämme kuitenkin oli metsäpalo, joka oli sulkenut reittiä ja jouduimme ottamaan autokyydin osion ohi. Kyseinen osio oli lähellä Kanadan rajaa ja jännitimme, pääsisimmekö vaeltamaan rajalle, mikäli palo leviäisi. Näin ei kuitenkaan käynyt ja pääsimme viimeiselle rutistukselle. Maisemat olivat loppuun saakka upeat ja viimeisinä päivinä ajatukset ja mielialat menivät edestakaisin. Reflektoimme porukalla matkaamme, sen kohokohtia ja haasteita. Kävimme läpi asioita, joita aiomme ensimmäiseksi tehdä vaelluksen tullessa päätökseen. Vastaamme tuli ihmisiä, jotka olivat saavuttaneet rajan ja olivat palaamassa takaisin parkkipaikalle, josta pääsee poistumaan. Näissä kohtaamisissa tiivistyi yhteisöllisyys: kaikki onnittelivat toisiaan ja aito onnellisuus toisten puolesta näkyi ja kuului.
Yövyimme n. 10 kilometriä rajalta. Raju sade ja ukkosmyrsky eivät haitanneet ja nukahdimme kesken valoshown. Lähdimme aamulla matkaan ja viimeiset kilometrit tuntuivat samalla nopeimmilta ja hitaimmilta koko matkalla. Seurasimme polkua mutkaan, jonka takaa paljastui aukea alue, jossa näimme pohjoisen monumentin: olimme saavuttaneet Yhdysvaltain ja Kanadan rajan. Kyyneleet kostuttivat silmäni ja epätodellinen olo valtasi mieleni. Ylpeinä, helpottuneina ja onnellisina halasimme toisiamme, otimme kuvia ja täytimme nimemme vaeltajarekisteriin.
Yhteenveto elämäni vaelluksesta
Vietin Pacific Crest Trailillä 143 päivää. Kävelin Meksikosta Kanadaan kolmen osavaltion läpi kuluttaen puhki kolmet kengät. Muutama viikko lopettamisen jälkeen kaikki tämä tuntuu edelleen epätodelliselta. Olen ylpeä itsestäni, ja siitä, että uskalsin lähteä toteuttamaan pitkäaikaista unelmaani. Toivon inspiroivani muita liikkumaan luonnossa ja lähtemään rohkeasti retkeilemään, vaikka aikaisempaa kokemusta ei roppakaupalla olisikaan. Kattava taustatyö, valmistautuminen, toimivat varusteet ja maalaisjärki vievät pitkälle – vaikka maan läpi, 4265 kilometrin matkan.
PCT numeroina
Pituus:
- 4265 km (2653 mailia)
- Kalifornia: 2722 km (1691 mailia)
- Oregon: 708 km (440 mailia)
- Washington: 813 km (505 mailia)
Keskilämpötilat (keväällä):
- Kalifornia (eteläosat, aavikko): Päivällä 25–35 °C, yöllä 5–15 °C.
- Sierra Nevadan vuoristo (Kalifornia): Päivällä 5–15 °C, yöllä -10–5 °C.
- Oregon: Päivällä 10–20 °C, yöllä 0–10 °C.
- Washington: Päivällä 10–20 °C, yöllä 0–5 °C.
Korkein kohta:
- Forester Pass (Kaliforniassa): 4009 metriä (13,153 jalkaa).
Alin kohta:
- Cascade Locks (Oregonin ja Washingtonin rajalla): 43 metriä (140 jalkaa) merenpinnan yläpuolella.
Reitin vaeltajamäärät:
- Arviolta 4000–5000 ihmistä aloittaa vaelluksen vuosittain, mutta vain noin 30–40 % heistä suorittaa reitin loppuun asti. Vuonna 2022 noin 1000 henkilöä suoritti koko vaelluksen.
Vaellussuunnat:
- Suurin osa vaeltajista kulkee reitin etelästä pohjoiseen (NoBo), mutta osa vaeltaa myös pohjoisesta etelään (SoBo). NoBo-aloitukset ajoittuvat usein maaliskuun ja toukokuun välille.
Kesto:
- Keskimääräinen vaellusaika on 4-6 kuukautta.
Varusteet vaellukselle
Kiinnostaako nähdä Amandan pakkauslista ja vaate- ja varustesuosituksen Pacific Crest Trailille?
Lue: Koti repussa viisi kuukautta – varusteet Pacific Crest Trailille
