Hullaannuin juoksemiseen muutama vuosi sitten kypsässä 35 vuoden iässä. Alkuhuumaa kesti aikansa: ensimmäisten maratonien adrenaliinipiikit, itsensä voittamisen tunne — koukuttavat kiksit, joista olin kuullut puhuttavan. Mutta sitten seurasi arki, ja syksyllä 2013 tajusin, että suhteemme oli kriisissä, inhohimo kadonnut. Ajatus lenkille lähdöstä ei saanut enää perhosia lepattamaan vatsan pohjassa, asfaltin laitojen kulutus maistui puulta, samat tien reunat, asuntoalueet, koiran ulkoiluttajat… Tarvittiin jotain uutta ja piristävää, muuten yhteinen tulevaisuutemme olisi vaarassa.
Jälkeen päin ihmettelen, miksi vasta silloin keksin siirtyä poluille juoksemaan. Olen syntynyt Koillis-Lapissa ja perisuomalaiseen tapaan liikkunut koko elämäni luonnossa, metsissä, poluilla… Olin säntäillyt iltarasteilla poluttomassa maastossa, mutta polkujuoksusta innostuin vasta silloin, kun buumi oli jo puhkeamassa. Ensimmäisen pitkän polkujuoksulenkin jälkifiiliksissä surffailin netissä ja totesin, että jokunen muukin juoksija oli juuri samoihin aikoihin tehnyt saman oivalluksen: poluilla on kivempaa, kovempaa, mielekkäämpää, terveellisempää, enemmän zeniä ja harmoniaa…
Tekstin kirjoittaja Tanja Kantola polkujuoksulenkillä Espoossa
Harrastajamäärä kasvaa
Syksyn 2013 jälkeen polkujuoksusta on kirjoitettu lukuisia artikkeleja; harrastajamäärä on paisunut, kuten myös tuoreissa kisoissa vakavissaan kilpailevien menijöiden joukko. Esi-isien harrastamasta poluilla juoksemisesta on tullut “polkujuoksua” — urheilulaji, ainakin epävirallisesti. Silti poluilla on ihanan hiljaista ja rauhallista.
Ruuhkaa ei koskaan ole kuten salilla jokavuotisen sali- ja jumppabuumin aikaan. Taustalla ei meuhkaa kaupallinen radiokanava, ja kevättuuli puhaltaa hien hajunkin mennessään. Ohi ei hurahtele autoja tai pyöräilijöitä, sen sijaan metsäjänis voi ponkaista karkuun pusikon juuresta. Järvellä pehmenevä kevätjää kumisee ja humahtelee, ensimmäiset kurjet ja joutsenet kaiuttavat yli lentäessään. Hiljaista ja kaunista on jopa monien massaturismikohteiden syrjäisemmillä poluilla. Polkuja juosten olen ehtinyt tutustua niin Teneriffan autiohin hiekkapoukamiin kuin Madeiran laaksoihin ja vuorenharjanteisiinkin — kohteisiin, joihin autolla ei pääse ja jotka kävellen ovat ehkä liian kaukana.
Polkujuoksu ei ole aina pelkkää suorittamista, välillä on hyvä pysähtyä ihailemaan maisemia
Minulle polkujuokseminen on henkisesti ja fyysisesti virkistävää kuntoilua. Hetkessä olemista parhaimmillaan. Myöhään juoksemisen aloittaneena en tähtää pitkiin ultra-kisoihin, jotka yhä useammalla aktiiviharrastajalla ovat tavoitteena. Pienemmistäkin tavoitteista saa silti potkua harrastukseen. Olen osallistunut moniin maantiejuoksutapahtumiin, joihin valmistautuminen on vaatinut liikkumaan silloinkin, kun sisäinen motivaatio on ollut heikko.
Tänä keväänä askelta vauhdittaa ensimmäinen polkujuoksutapahtumani — edessä häämöttävä Bodom Trail, jonka osallistumisoikeuden suureksi riemukseni voitin Partioaitan järjestämässä arvonnassa maaliskuussa. Samassa paketissa Onnetar toi Salomon Sense 4 Ultra SG kengät, Suunto Ambit 3 Sport -urheilukellon, Salomon S-Lab Adv skin 5 set juoksurepun sekä Salomon juoksutrikoot ja paidan. Vähemmästäkin itse kussakin salaa piilevä varusteurheilija heittäisi kuperkeikkaa. Rouheapohjaiset, hengittävät kengät ovat jo osoittaneet arvonsa märillä ja niljakkailla alkukevään juoksupoluilla, ja Bodom Trailille harjoittelu kisareitillä on onnistunut Movescountin kautta Suunto Ambitiin lataamani reitin ansiosta, jota laitteen näytöllä on helppo seurata. Repussa puolestaan olen arvostanut keveyttä ja pehmeitä, paikallaan pysyviä juomapulloja, joista siemailu onnistuu vauhdissakin.
Poluilla juostessa ei liikenneruuhkat häiritse
Uudet varusteet piristävät juoksemista, mutta polulle lähteminen on aina palkitsevaa; harmaa ja tihkusateinen päivä ei metsässä näytä lainkaan niin ankealta kuin ikkunasta katsoen. Joka kerta voi todeta, että kannatti lähteä. (Muille) aloittelijoille sanoisin, että liikkeelle kannattaa aina lähteä, mutta vain omilla ehdoilla ja nautiskellen. Ei kannata verrata kuntoaan, tavoitteitaan tai varusteitaan muihin, eikä reilusti kovakuntoisemman porukan yhteislenkille lähteminen välttämättä ole aloittelijalle paras tapa kohottaa omaa kuntoa. Mukavimmin polkulenkki sujuu tutussa seurassa, jossa jokainen on valmis sopeutumaan muiden tahtiin, vaikka kävellen ja parhaissa paikoissa rauhassa tauotellen.
