Käänsin suksien kärjet kohti Koivarovan parkkipaikalta lähtevää polkua ja hiihtelin eteenpäin. Aluksi ahkion nykäisy lannevyössä tuntui hassulta, mutta se unohtui nopeasti samoin kuin ahkion paino. En tosin punninnut ahkiota etukäteen ja oma arviolta 20 kg:n painolasti ei ollut mitään useiden kymmenien kilojen painoisiin pulkkiin, joita piiiiiiitkillä vaelluksilla vedetään perässä. Matkantekoa helpotti huomattavasti myös tamppaantunut kelkkaura, jota pitkin pääsin kulkemaan. Jo hetken päästä tuntui, että olen kaukana kaikesta ja ainoat seuralaiseni ovat lumiset puut.
Pian oli kuuma ja janotti. Nykäisin anorakin sivuvetoketjut auki ja avasin kauluksen. Sitten juomapu…ääh. Se on ahkiossa, ja ahkio kolmen metrin päässä. Päätän, ettei minua nyt niin kovin janotakaan ja jatkoin matkaa. Mietin, että laiskuus irrottaa lannevyö on oiva tapa hankkia itselleen nestehukka. Sää oli varsin mainio. Pientä pakkasta, lähes tyyntä ja kirkasta, vaikkakin pilvistä. Tunturit kuitenkin erottuivat selkeästi ja hetken päästä alkoi Keimiötunturi pilkahdalle komeasti vasemmalla. Se näytti itseasiassa niin kutsuvalta, että sen valloittaminen pääsi lähes eksponentiaalisesti paisuvalle tuonne-mä-vielä-retkeilen -listalle. Keimiötunturi oli joka tapauksessa selkeä merkki siitä, että lähestyin ensimmäistä taukopaikkaa. Seurasin kellosta ja kartasta etenemisvauhtia, joka oli noin 2 km tunnissa. Ihan hyvä.
Keimiötunturi pilkisti kynttiläkuusteen takaa
Hieman ennen Keimiöjärven päivätupaa reittikyltit viittilöivät umpihankeen. Pah. Kiersin järven kautta ja sain kaupan päälliseksi komeat maisemat. Autiotuvan pihassa vastaani tuli lähtöä tekevä ryhmä ulkomaalaisia lumikenkäilijöitä ja ehdin toivoa että he olisivat pitäneet sisällä tulia. Eivät olleet. Enkä näköjään pitänyt minäkään. Minä kun en saanut puita syttymään… Vartin yrittämisen jälkeen totesin, että tuhlaan aikaani sillä haluan päästä päivänvalolla seuraavalle autiotuvalle enkä tiennyt onko edessä umpihankihiihtoa vai baanaa. Pussilounaan, voileipien ja kahvin lomassa tutkin karttaa ja arvioin matkaa ja säätä, sekä orastavaa rakkoa. Se oli parempi paikata heti niin ei pääsisi pahasti kiusaamaan.
Keimiöjärven päivätuvalla käy paljon retkeilijöitä ympäri vuoden
Matka järven yli taittuu vauhdilla ja ilokseni kelkkapolku jatkui järven jälkeen. Ulkomaalaisten ja yhden hiihtäjän lisäksi en nähnyt ketään. Nautin hiljaisuudesta ja omien ajatusteni tarjoamasta seurasta. Tosin ne tuntuivat jatkuvasti karkaavan suunnistamiseen, matkan etenemiseen ja sään seuraamiseen. Mietin useaan otteeseen, että lumisessa maisemassa maaston muotoja on huomattavasti vaikeampi hahmottaa. Minulle myös konkretisoitui, että ei auta vaikka karttaan on merkattu latu- tai talvivaellusreittejä. Jos niitä ei ole huollettu tai lainkaan ajettu, tai lumisateet ja tuulen pöllyttämä lumi ovat peittäneet ne alleen, se on sama kuin painelisi umpihankea pitkin linnuntietä. Tammikuussa uppoaa helposti pakkaslumeen eikä hankikanto ole lainkaan samanlainen kuin myöhemmin keväällä. Kaivoin kartan esiin, paikansin itseni ja otin suunnan kompassilla. Varustauduin siihen että jos reittimerkkiä ei näy niin kohta pitäisi kääntyä. Onneksi reittimerkki tuli vastaan 50 m päästä. Sain huokaista helpotuksesta kun tajusin pääseväni jälleen tampatulle polulle, nyt tosin juuri ja juuri ahkion levyiselle mutta kuitenkin. Olisi tullut superhikiset 1,5 km loivaan ylämäkeen. Nyt sain huolettomasti nauttia lähes epätodellisen valkoisista maisemista. Päivän jännityskin vähän helpotti kun tajusin että todennäköisyydet löytää valoisalla perille hyvissä voimissa olivat vahvasti puolellani.
Seuraamieni lumikenkien jäljet veivät hienolle maisemapaikalle Mustakeron itäreunalle
Mustakeron autiotupa oli kertakaikkisen suloinen pirtti tykkylumisten puiden keskellä. Hymyilin leveästi, kun ajattelin että olen täällä. Itsekseni. Kaiken kauneuden ja rauhan keskellä. Henkiseen rauhaani tuli kuitenkin särö kun en saanut kaminaa syttymään. Tai sain sen kolmesti syttymään ja yhtä monesti sammumaan. Ihmettelin, että miten nyt näin, kun ensin on iloinen liekki ja hetken päästä ei mitään. Kunnes hoksasin, että suljettu luukku ei päästä tarpeeksi ilmaa läpi vaikka siinä räppänä olikin. Ulkona vallinnut matalapaine ja mittavan kokoiset kosteat klapit eivät auttaneet sytytysprojektissa. Poltin sitten kaminaa luukku auki ja päätin, että kirves, tuohukset ja sytytyspalat kuuluvat var-mas-ti seuraavan vaelluksen pakkauslistalle!
Mustakeron autiotupa oli kuin suoraan sadusta seistessään tykkulumisten puiden alla
Hormin kumistessa elämä alkoi taas tuntua hyvällä tavalla yksinkertaiselta ja oli helppo olla vain, juuri siinä hetkessä. Söin, makoilin laverilla, lisäilin puita, kävin katsomassa huikeaa tähtitaivasta ja linnunrataa, luin vieraskirjaa ja olin vain kunnes uni voitti. Autiotuvan lavereille mahtuisi viisi henkeä yöksi, mutta pieni noin 12 m2:n tupa sopi varsin hyvin yhden hengen majapaikaksi. Tuvassa on kaasuliesi, muutamia kattiloita, yksi kynttilä ja naru vaatteiden kuivaamiseksi. Vieraskirjan perusteella yöpyjiä on keskellä talvea harvakseltaan, mutta päiväretkeilijöitä viikottain.
Aamusta olin täynnä uskoa ja itseluottamusta ja päätin suunnata takaisin Keimiöjärven päivätuvalle Mustakeron yli. Jos kulku umpihangessa vaikuttaisi toivottamalta, kääntyisin sitten takaisin ja hiihtelisin edellispäivän reittiä. Pohdin ensin, että kannattaisiko kompassilla ottaa suunta tunturin laelle. Kumosin oman ideani kuitenkin sillä, että en välttämättä hahmottaisi tai pystyisi näkemään milloin olisin korkeimmalla kohdalla. Sitten mietin, että ottaisinko suunnan vaellusreittien haaraan. En kuitenkaan tehnyt sitäkään, koska minulla ei ollut varmuutta meneekö reittiä, tai jos menee niin seuraako se kartan reittiä, ja onko risteyksessä reittimerkkiä. Päädyn ottamaan suunnan suoraan linnuntietä aikomuksenani kuitenkin tähdätä hieman sivuun Mustakeron korkeimmalle (joka ei ole niin korkea) kohdalle. Päättelin, että koska sää on poutainen ja pilvet sen verran korkealla että tunturit erottaa, tunnistan Keimiötunturin ja mahdollisesti näen tai hahmotan Keimiöjärven alueen. Valoin itseeni voimaa ajatuksesta, että ylämäkeä on vain lyhyesti ja loppumatka viettää alaspäin.
Läheltä tupaa lähti ehkä päivän tai kaksi vanhat suksen jäljet oikeaan suuntaan ja seurasin niitä. Suksien jäljet yhtyivät lumikenkäpolkuun ja vaihdoin siihen vaikka ahkio kynsikin polun laitoja. Oli se silti paljon kevyempi kuin upottava hanki. Seurailin lumikenkäpolkua vaikka se veikin omasta reitistäni liiaksi itään, tosin hienolla maisemapaikalle jyrkemmän seinän laidalle. Tampattu polku houkutteli jatkamaan, mutta käänsin sukset silti kohti umpista. Mistä tietäisin mihin lumikenkäilijät olivat menneet? Lumisella tunturilla tykkylumisten puiden välissä oli upea hiihdellä. Vaikka matka taittui hitaasti, noin 1 km tunnissa, ja kaaduin muutamia kertoja sekä kuvittelin ahkion tulevan puiden välisestä s-mutkasta kuin tyhjää vain, iloitsin reittivalinnasta. Se tuntui seikkailuilta! Matkan taittaminen lumisessa metsässä oli todella opettavaista ja ymmärsin että kannattaa olla kartalla. Kirjaimellisesti. Pitää myös uskoa omiin suunnistustaitoihin, kartan- ja kompassinlukutaitoon eikä ainakaan yliarvioida omaa jaksamistaan.
Palatessani Keimiöjärven päivätuvalle näin koiravaljakkojen kiitävän järven yli. Tuvalla kohtasin kelkkamiehiä, jotka tekivät latupohjia kevään hiihtäjiä varten. Turisemme niitä näitä ja sain selitellä suksivalintaani. Minä kun olin ollut liikenteessä ski touring suksilla, jotka painonsa ja liukunsa puolesta eivät ole ihanteellinen vaihtoehto. Valitsemallani varsin tasaisella reitillä näin pitävää suksea parempi vaihtoehto olisi voinut olla tunturi- tai metsäsuksi.
Paluumatkalla näin Keimiöjärven jäällä kiitävän neljä koiravaljakkoa
Tauon pidettyään kelkkamiehet lähtivät jatkamaan latupohjien ajamista kevään hiihtäjiä varten
Matkalla autolle pääni pureskeli kotiinpaluuta. Muutamassa päivässä oli mieleni ollut paljon pitemmällä matkalla kuin gps osasi näyttää ja kaikki turhat pelot talvella retkeilyä kohtaan karisseet. Erittäin onnistunut retki siis!
Kotimatkalla sain hiihdellä aurinkoa kohden Keimiötunturi seuranani
Muista katsoa myös Heidin videosarja talviretkeilystä Youtubesta: Talviretkeilyn ABC.
