Pennine Way Iso-Britannia 12-17.5.2018
Ensimmäinen päivä: Edale – Hebden Bridge
Toukokuun 12. päivän kirpeänä aamuna kello 6.00 seison Pennine Wayn lähtöpaikalla vihreän kyltin vieressä, johon on kirjailtu reitin virallinen startti ja määränpää Kirk Yetholm, joka sijaitsee 268 mailin päässä Skotlannissa. Kirjailija Mark Wallington nappasi kuvan minusta poseeraamassa koko juoksuvarustus päälläni kyltin vieressä. Olin lähdössä toteuttamaan yhtä elämäni kutsumusta ja unelmaani hieman sekavin tuntein. Yöunet olivat jääneet varsin vajaiksi jännityksen pitäessä mielen rauhattomana. Hetkellisesti päästin ajatukseni valloilleen koko matkan haastavuudesta, mutta pystyin palauttamaan keskittymiseni ainoastaan ensimmäisen etappiin, joka laskujeni mukaan olisi reilut 70 kilometriä. Tässä vaiheessa Partioaitan sponsoroimat Salomonin s-lab sense ultra SG 4 kenkäni olivat vielä kirkkaan punaiset.
Huikkasin Markille hyvästit kiittäen häntä ja hänen vaimoaan vieraanvaraisuudesta sekä yösijasta. Aurinko oli noussut Edalen kylää ympäröivien kukkuloiden takaa. Yön viileys oli vuorannut nurmialueet kasteella. Heinänkorsien pienet pisarat kostuttivat kenkäni, kun hölkkäsin lampaiden saattelemana kohti ensimmäistä nousua Jacobs Ladderia. Reppu oli varsin painava, koska kuljetin mukanani mm. elektrolyyttijauhetta koko kuudelle päivälle.
Nurmialueen kastepisaroita lukuun ottamatta polku oli varsin kuiva, koska edellinen viikko oli ollut aurinkoinen ja vastaavaa oli luvassa juoksuviikolleni. Nousu Kinder Scoutille, Peak District kansallispuiston korkeimmalle kohdalle, sujui aamuauringon saattelemana varsin ripeästi. Nyt oli aika pysytellä joitakin kilometrejä ylhäällä kivikkoisen ja mutkittelevan polun äärellä, kunnes laskeutuisin seuraavaan laaksoon. Mieleni pysyi hyvin kasassa, enkä päästänyt koko matkan pelottavaa ajatusta mieleeni. Päivä kerrallaan, askel kerrallaan totesin itselleni. Minun piti varjella itseäni liian kovalta alkuvauhdilta.
Kuljin polkua jyrkän harjanteen reunalla vilkuillen välillä Garminin Inreach Explorer+ GPS-laitetta. Olin sen mukaan hyvin reitillä. Polun vieressä vaani pitkän tovin suoraa pudotusta, josta selviytyminen olisi epätodennäköistä. Kompurointi tällä teknisesti haastavalla polkuosuudella ei ollut suotavaa. Juoksuni ensimmäisenä päivänä kehoni oli täynnä energiaa ja jalat keveät. Nämä edesauttoivat varman tuntuista menoani ja janosin pääsyä päivän päätökseen.
Lähdin laskeutumaan rotkoalueen jälkeen kohti laaksoa. Polku oli jyrkkä ja kivinen, joten juoksuni oli muuttunut varmistelevaksi kivien päällä hyppelyksi. Tällaisissa kohdissa mielessä ei pyöri muuta kuin ennakoivaa havainnointia mihin seuraavan askeleen laittaa. Liiallinen pohdiskelu veisi keskittymiskyvyn ja kaatumisen todennäköisyys kasvaisi eksponentiaalisesti. Ei minulla ollut varaa kaatua matkan tässä vaiheessa, saati kohdassa, jossa tuho voisi olla kohtalokasta juoksun jatkamiseksi. Pohdinnoille oli tuleva aikansa.
Ensimmäinen päivä oli jo reilusti yli puolen välin, kun huomasin nestevarantojeni vähäisyyden. Olin jo etukäteen arvioinut, että ensimmäisenä päivänä joudun kulkemaan 50 kilometriä polkua ilman vesitankkausmahdollisuutta. Tulin asfalttitien ylitykseen, jonka lähellä oli pubi. Olin tästä tietoinen, mutta kello oli jo yli kolme. Pubi oli sulkenut ovensa lounasajan jälkeen ja se avaisi uudelleen klo 18.30. Siihen aikaan tarkoitukseni oli olla jo määränpäässä.
Minulla oli alle puoli litraa vettä ja matkaa määränpäähän oli vielä yli 20 kilometriä. Neljän hengen maantiepyöräilijöiden ryhmä oli pysähtynyt pubin läheiselle parkkipaikalle ja kysyin heiltä mahdollisesta tankkauspaikasta. Sinne olisi matkaa noin kolme kilometriä. Tämä lisälenkki ei houkutellut minua.
Pyöräilijät kyselivät mihin olin juoksemassa. Kerroin retkestäni, jota he eivät meinanneet uskoa. He pyörittelivät päitään ja olivat täysin ihmeissään koko juoksustani. Yksi pyöräilijöistä tarjosi minulle hänen loppua urheilujuomaansa, jota oli jäljellä noin neljä desiä. Hän totesi, että heillä ei ollut enää kuin tuo kolme kilometriä jäljellä, joten juomasta olisi enemmän hyötyä minulle kuin hänelle. Todella ystävällistä. Moikkasimme tosiamme ja he huutelivat tsemppejä perään lähtiessäni viimeiselle erämaaosuudelle ennen määränpäätäni Hebden Bridgeä.
Kärsin hienoisesta nestehukasta joitakin kilometrejä ennen etapin maalia. Pyöräilijän urheilujuoma tuli tosi tarpeeseen, vaikka sekin oli jo huuhdeltu kurkusta alas tovi sitten. pystyin juoksemaan tasaista vauhtia loivaa alamäkeä kylään, jossa sain täytettyä nestevajaukseni.
Matkaa kertyi ensimmäiselle päivälle 73 kilometriä ja vertikaalista nousua noin 2000 metriä. Jalat olivat tukossa, mutta muuten kroppa toimi hyvin. Hoidin pikaisesti pienen lihashuollon ja ryntäsin syömään italialaiseen ravintolaan. Istuutuessani pöytään ravintolan melu valtasi mieleni. Oli juuri viettänyt noin 12 tuntia lähes yksin omien ajatusteni kanssa. Kontrasti meluun oli liian ylivoimainen ja lähdin pois ravintolasta etsiäkseni rauhallisemman paikan. Ruokailun jälkeen kävin hakemassa kaupasta tarvikkeita seuraavan päivään. Olin päivän aikana saanut muutamia viestejä Garminin GPS-laitteeseen. Osaan olin vastannut matkan aikana ja osaan vastasin illalla majapaikassani.
Toinen päivä: Hebden Bridge – Horton-in-Ribblesdale
Lähdin toiseen päivään tukkosilla jaloilla aamulla kello viisi. Mieli oli virkeä, vaikka lyhyt yöuneni oli ollut katkonaista. Nousin ylös kylältä jyrkän mäen reunaa. Aurinko oli nousemassa kukkuloiden takaa pilvilauttojen vaeltaessa taivalla. Ensimmäisen puoli tuntia kuljin kävellen ylämäkeä. Jalat lämpenivät sopivasti ennen siirtymistä juostavalle polulle. Toisen päivän reitti oli minulle tuttu entuudestaan vajaaseen 60 kilometriin asti, josta jatkaisin vielä reilu 20 kilometriä Horton-in-Ribblesdale kylään.
Juoksu kulki yllättävän hyvin. Olin jo etukäteen päättänyt kävellä kaikki ylämäet, myös loivat. Tällä taktiikalla säästin voimia juoksuni loppupäiviin. Noin neljän tunnin juoksun jälkeen saavutin vaelluksella olleen pariskunnan. Miehellä oli selässään päiväretkeilyyn sopivan näköinen reppu ja ajattelin heidän olevan päivävaelluksella. Itse asiassa he olivat tekemässä koko Pennine Waytä 20 päivässä, joka oli ollut heidän pitkäaikainen unelma. Joko heillä oli minimalisesti varusteita tai sitten he olivat järjestäneet tavaroiden kuljetuksen aina seuraavaan majapaikkaan. Alueella on muutama yritys, jotka tarjoavat maksua vastaan tällaista palvelua. En tätä heiltä kysynyt vaan vaihdoimme muista asioista muutaman sanan, jonka jälkeen lähdin juoksemaan heidän kulkiessa rauhassa minun jäljessä.
Hieman ennen Thornton-in-Craven kylää kolme maastojuoksijaa tulivat rinnalleni. Vaihdoimme muutaman sanan juoksun lomassa. He kysyivät mihin olin matkalla ja kerroin juoksevani koko Pennine Wayn kuudessa päivässä. Yksi juoksijoista sanoi: ”minä seurasin eilen sinun menemistäsi”. Olin aivan ihmeissäni mistä hän puhui. Kysyin: ”mistä tiesit, että olen täällä juoksemassa”. Hän kertoi, että joku oli laittanut Garminin seurantalinkin jollekin Brittien juoksusivustolle. Siellä alan harrastajat olivat katsoneet etenemistäni. Olin laittanut linkin muutamalle tutulle Britannissa, joten joku heistä oli tämän jakanut. Tämä tuntui mukavalta kesken raskaan juoksun.
Hieman ennen ensimmäistä neste- ja ruokahuoltopaikkaa, Gargraven kylää, ohitin vanhemman herrasmiehen, joka kulki hieman selkä kyyryssä kantaen isoa rinkkaa selässään. Hän oli minun tavoin myös hyväntekeväisyysmatkalla. Hän keräsi varoja Britannian sydänsäätiölle ja tarkoituksena kulkea reitti 17 päivässä. Kova suoritus, etenkin huomioiden hänen ikänsä: 73-vuotta. Gargravesta sain lisää ruokaa ja energiaa reppuuni. Tässä kohdin piti ostaa hieman varastoon koska seuraavassa kylässä, jossa yöpyisin, ei ollut kauppaa. Seuraavaan kauppaan oli matkaa yli 50 km.
Matkani oli edennyt Malhamin kylään, joka sijaitsi 11 km Gargravesta eteenpäin. Vielä reilu 20 km puristus päivän päätteeksi. Oli sunnuntai, ja Malhamiin oli virrannut paljon ihmisiä, jotka monet olivat tulleet tekemään päiväkävelyn Malham Cove kalkkikivimuodostelmalle ja Malham Tarn järvelle. Suuntasin välittömästi kohti määränpäätäni, koska tiesin, että majapaikkani keittiö sulkeutuisi kello kahdeksan.
Loppuosuudella minulla oli kaksi isompaa nousua ja laskua. Viimeisenä niistä Pen-y-ghent, joka ei ole kovin korkea, mutta nousu on jyrkkä ja vaatii käsien käyttöä. Selvitin viimeisen jyrkän nousun ja hölkkäsin kivikkoista kärrypolkua kohti majapaikkaani, jonne saavuin ajoissa suhteessa keittiön sulkeutumiseen. Matkaa kertyi 82,5 km ja vertikaalista nousua 2600 metriä.
Kolmas päivä: Horton-in-Ribblesdale – Middleton-in-Teesdale
Yö oli levoton. Levottomampi kuin ensimmäinen yö. Heräilin säännöllisesti ja odotin milloin kello soi. Olin alkanut kerryttämään univelkaa, joka ei kuitenkaan sekoittanut kulkemistani polulla. Teippasin jalkani ja sukelsin viileään aamuyöhön auringon jo heijastaessa kukkuloiden takaa. Halusin lähetä ajoissa liikkeelle, jotta minulla olisi hieman pelivaraa ja ehtisin ajoissa seuraavaan määränpäähäni Middleton-in-Teesdale kylään.
Aamun tunteina tein heti alkuun puolen tunnin pummin. Ajauduin sivuun reitiltä ja haahuilin upottavalla mäkisellä lampaiden laidunalueella etsien oikeaa suuntaa. Kiipesin parin piikkilangan ja kivimuurin yli ja löysin oikealle polulle. Hetken nousun jälkeen pääsin juoksuun kiinni ja olin yllättynyt, miten hyvin se kulki. Juoksin kilometritolkulla kärrypolkua, joka mutkitteli kukkuloiden reunoilla. Vaihdoin heti kävelyksi, jos polku vähänkin vietti ylöspäin.
Noin neljän tunnin juoksuvaelluksen jälkeen saavuin Hawesin kylään, jossa pääsin kaupasta tankkaamaan juomaa ja ruokavarantoja. Ostin kaupasta mm. kolmioleivän, jonka syömisessä oli vaikeuksia. Leipä oli hieman kuiva ja puolet siitä lensi roskiin. En vain saanut nieltyä sitä edes veden kanssa. Energiasaannin kannalta tämä ei tietysti ollut hyvä asia. Toisaalta join kylällä litran urheilujuomaa, joten nesteytys oli kunnossa ja sain kehooni hiilihydraatteja.
Jalat toimivat hyvin ja lähdin muutaman kymmenen kilometrin erämaaosuudelle, joka alkoi pitkällä loivalla nousulla kohti Great Shunner Fell kukkulaa. Tämän jälkeen pysyttelin ylempänä useamman kilometrin ajan kulkien välillä loivasti alas ja välillä ylös. Aaltoilevan polun päätteeksi lähdin laskeutumaan teknisesti haastavaa kivikkoista polkua kohti Thwaiten pientä kylää. Ehkä polku ei kuitenkaan ollut kovin vaikea, mutta tässä vaiheessa matkaa jalkani alkoivat purnaamaan vastaan. Etenkin vasen jalkapöytä oli kipeytynyt pahasti, joka esti normaalin alamäkivauhdin pitämisen. No minulla oli aikaa mennä hissukseen.
Seuraava tavoite oli Tan Hill Inn. Britannian korkeimmalla sijaitseva majatalo ja pubi. Päivä oli kuuma ja kesken matkan lisäilin aurinkovoidetta. Tähän pätkään osui teknisesti yksi haastavimmista poluista. Ei paljoa vertikaalia, mutta isoja kiviä polku täynnä. Otin todella rauhallisesti, koska kaatumisiin ei ollut varaa.
Saavuin Tan Hilliin juuri ennen keittiön sukeutumista, joten päätin nauttia lounaan siellä. Tan Hill oli mielenkiintoinen rakennus keskellä ei mitään. Sinne oli kuitenkin autotie, joten ihmisiä oli saapunut syömään ja lasilliselle moottorin voimin. Tästä kohdasta olisi matkaa noin 27 km määränpäähän ja karttojen mukaan maasto näytti varsin tasaiselta.
Söin pikaisesti ja join muutaman ison lasin kolajuomaa. Odotin juostavaa tasamaapätkää, mutta todellisuus oli toinen. Tasamaa piti paikkansa, mutta edessä oli useampi kilometri suota. Vaikka keli oli ollut pari viikkoa kuiva, ei tästä osuudesta selvitty kuivin jaloin. Salomonin juoksukenkien punainen väri muuttui yhä ruskeammaksi mudan vuoratessa niitä. Juoksemista oli tässä vaiheessa turha haaveilla. Toki olisi voinut juosta, mutta energiat olisivat huvenneet upottavan suon tuomaan lisähaasteeseen.
Viimeinen 20 km oli paikoitellen helppokulkuista maastoa, mutta pari lyhyttä eksymistä matkalla eivät naurattaneet. Olin todella väsynyt ja jalkapöydät olivat huonossa kunnossa. Mietin, että mennään askel askeleelta kohti määränpäätä. Loppumatkan vauhtini oli hidas ja Tan Hillissä miettimäni arvio ajasta, joka tuohon lopun 27 kilometriin kuluisi, mureni varsin nopeasti. Saavuin määränpäähän varsin myöhään, mutta ehdin syömään ja kauppaan ennen paikkojen sulkeutumista. Oli jälleen aika huoltaa kroppaa ja käydä katkonaiselle neljän tunnin unelle. Matkaa kertyi 81,5 km ja vertikaalista nousua 2100 metriä.
Neljäs päivä: Middleton-in-Teesdale – Alston
Neljännen päivän aikaisen aamuna tein hyvät teippaukset jalkapöytiin ja pääsin paremmin liikkeelle kuin osasin odottaa. Juoksu kulki yllättäen hyvin etenkin etapin alussa.
Muutaman tunnin juoksun jälkeen saavuin sonnien laitumelle. Aidassa oli varoitusmerkki. Luin ohjeet, joissa kerrottiin mm. miten tulee toimia koiran kanssa, jos sonnit piirittää. Kiivettyäni aidan yli sonnit kääntyivät katsomaan minua. En ollut peloissani, mutta olin todella varuillani. Punainen juoksupaita päällä mietitytti. Olisinko kohta Pamplonan härkäjuoksussa. Mietin kuitenkin, että vuosittain tuhannet ihmiset kulkevat laitumen läpi, joten luulisi sonnien tottuneen tilanteeseen. Muutama sonni oli asettunut keskellä polkua, joten näin parhaaksi kiertää kauempaa korkean heinikon kautta. Pääsin lopuksi laitumen läpi ilman minkäänlaista häiriötä.
Hienon kosken ja muutamien haastavien kivikkoalueiden jälkeen saavuin High Cup Nickin äärelle. Yksi reitin hienoimpia maisemia. Tässä kohtaa otin kiinni reippaan vaeltajan, jonka kanssa vaihdettiin muutama sana. Hän oli neljän kuukauden vaelluksella ja hänen pisin yhtäjaksoinen vaellus oli kestänyt vuoden. Hän kirjaimellisesti asui luonnossa ja teltassa.
Ihailin hetken maisemaa jatkaessani alas vuorelta kohti Duftonin kylää. Olin ennakkoon katsonut, että kylän ainoa pubi ei tarjoillut lounasta tiistaina, mutta kylästä löytyi pieni kahvila, josta sain syötävää ja juotavaa. Ostin juomista myös loppumatkalle, joka oli vielä pitkä. Hieman ennen lähtöäni pitkään nousuun, aiemmin tapaamani vaeltaja tuli kahvilaan syömään. Ehdimme käydä lyhyen keskustelun ennen matkani jatkamista.
Haahuilin hetken Duftonin kylässä etsiessäni Pennine Wayn jatkoa. Löysin lopulta polulle ja aloitin kipuamisen kohti Great Dunn Felliä ja Cross Felliä, joka oli reitin korkein kohta 893 metrissä.
Saapuessani näiden vuorten huipulle jalkani olivat todella huonossa kunnossa. Etenkin jalkapöydät. Olin kuitenkin päättänyt juosta pitkä, loivan ja kivikkoisen kärrypolun alas Cross Felliltä kohti etapin maalia, joka oli Alstonin kylä. Tämä osoittautui virheeksi, josta tulin kärsimään seuraavina päivinä.
Juostessani alas Cross Felliltä Ylen toimittaja soitti ja kysyi, voisivatko he soittaa muutaman tunnin päästä minulle ja kysellä kuulumisiani suoraan lähetykseen. Hieno juttu, mutta huomasin, että minulle tulee kiire, jos aioin olla majapaikassa oikeana ajankohtana. Kiristin hieman vauhtia, jotta ehtisin määränpäähän. Matkalla oli puhelinsignaalin katvealueita ja kommenttejani ei ehkä kuultaisi, jos olisin vielä polulla.
Ehdin kymmenen minuuttia ennen soittoa perille. Olin juuri ennen majapaikkaan saapumista kaatunut väsyneenä ojaan, joten mutainen juoksija asteli sisään pubiin. Minulla oli nestehukkaa ja pyysin tarjoilijalta pikaisesti ison tuopin olutta, jotta saisin tasattua nestetasapainon ennen puhelua. Suora lähetys, jossa raportoin tunnelmia, oli Radio Suomen tunteiden tiistai. Erittäin sopiva ohjelman nimi. Toimittajat totesivat, että sinulla on neljä päivää takana ja kaksi edessä. Vastasin lakonisesti: ”valitettavasti.” Tämä nauratti toimittajia. Puhelun jälkeen toimintani vastasi edellisten päivien kaavaa: Lihashuolto, ruoka, kaupassa käynti ja nukkumaan. Saldona 66 km ja 1700 metriä vertikaalista nousua.
Viides päivä: Alston – Bellingham
Viides päivä tulisi laskelmieni mukaan olemaan koko juoksun lyhyin etappi. Reilu 60 km. Se ei paljoa lohduttanut, koska olin eilisen alamäkijuoksun seurauksena saanut käyntiin etusäärien tulehdukset. Käyntiin lähteminen oli tuskallista, mutta kykenin juoksemaan. Tässä vaiheessa matkaa alkoi psyykkinen taistelu, koska jokainen askel sattui. Ensimmäisen 10 km aikana tein yhden pummin ja ylitin monta porttia. Olin juostessa pitänyt kohtalaista vauhtia, mutta kaikki sähläykset mukaan luettuna aikaa oli kulunut 100 min. Olin aivan ihmeissäni. Pystyn kävelemään saman matkan huomattavasti nopeammin, mutta ylimääräiset muuttujat reitillä söivät aikaa.
Parin tunnin juoksun jälkeen liukkaasti kulkenut juoksija saavutti minut ja vaihdoimme pari sanaa ennen kuin hän häipyi näköpiiristäni. Minun ikäinen mies nimeltä Mick oli juoksemassa Pennine Waytä kahdeksassa päivässä. Hänellä näytti olevan potkua jaloissa.
Juoksin keskellä preeriamaista ympäristöä. En nähnyt kilometrien säteellä ainuttakaan sivilisaation merkkiä. Olisin yhtä hyvin voinut olla siinä kohdassa reittiä tuhansia vuosia sitten ja maisema olisi luultavasti näyttänyt samalta. Luonnon kauneus ja osin sen muuttumattomuus puhutteli minua syvältä sisältäni. Kivut jaloissani olivat yltyneet ja meneminen oli puhtaasti psyykeen voimalla etenemistä
Joitakin kilometrejä myöhemmin Mick ilmestyi reitille. Hän oli käynyt syömässä kahvilassa, joka oli puoli kilometriä reitistä sivussa. Muutama vaihdettu sana, ja taas hän lähti liukkaasti edelleni jatkaessani tasaista dieselvauhtiani kaikkien kipujen kera.
Väsyneenä jatkoin askellusta, kunnes vastaani tuli neljän hengen iäkkäämpi vaeltajajoukko, jotka olivat päiväretkellä. Juttelimme hetkisen mukavia ja he totesivat, että äsken heitä vastaan tuli juoksija. Kyseessä oli Mick, joka ilmeisesti oli alkanut kärsimään ongelmista. Pari tuntia aiemmin hänen vauhti oli varsin liukas ja nyt näin hänet kaukana metsäalueen keskellä taivaltamassa kohti hiekkatietä. Oma vauhtini oli hyytynyt ja en tietenkään häntä tavoittanut loppumatkalla.
Väsyneenä kilometrit olivat vaikeakulkuisessa maastossa hitaita. Kivut olivat yltyneet siihen pisteeseen, että aloin puhumaan ääneen itsekseni ja välillä imitoimaan Kummelisketsejä. Menin läpi muutaman kilometrin upottavan muta-/suoalueen keskellä metsää. Hetken kuluttua katsoin Garminin GPS-laitetta ja olin reitin ulkopuolella. Omat höpinäni Kummelisketseineen herpaannuttivat huomioni ja oli mennyt ohi yhdestä risteyksestä. Metsä polkujen välillä oli niin tiiviisti kasvatettu, etten lähtenyt yrittämään oikomaan kuusirisukossa. Takaisin siis tulosuuntaan. Ei naurattanut etenkään tässä vaiheessa matkaa.
Olin päässyt takaisin sivilisaatioon maatilojen luokse. Epätoivoisesti odotin pääsyä kylälle. Omien laskelmieni mukaan sinne olisi noin kolme kilometriä matkaa. Edessä oli kyltti: Pennine Way, Bellingham 5mls. ”Mitä”, huusin! Kahdeksan kilometriä. Hetkellinen epätoivo pyyhkäisi lävitseni. ”Askel kerrallaan”, puhelin itselleni.
Pitkän ja raskaan juoksuvaelluksen jälkeen saavuin kukkulan laelle, josta näin Bellinghamin kylän. Enää kaksi kilometriä. Haistoin jo ruoan tuoksun nenässäni. Olin jälleen kärsinyt pienestä nestehukasta ja syöminen oli jäänyt aivan liian vähäiseksi. En saanut viidentenä juoksupäivänä kunnolla suklaata alas kurkusta. Makea rasvainen kaakaotuote jäi pikemminkin pyörimään tahmaisena suuhun. Onneksi olin varannut matkaan myös marmeladia, joka valahti helposti vatsaan.
Hoidin nopeasti pienen huollon huoneessani ja siirryin majapaikkani ravintolaan syömään. Alkupalana keitto ja pääruokana kasvislasagne. Molemmat upposivat kehooni yllättävän hyvin. Minulla oli ollut muutamana aiempana iltana vaikeuksia saada syötyä. Ruokahalu oli kovan rasituksen jälkeen huono ja ruokaa piti tunkea väkisin kurkusta alas.
Viidennen päivän taistelun tuloksena jalkani olivat entistä tulehtuneemmat ja kävely oli todella tuskaista. Aivan kuin joku olisi pistänyt puukolla jalkaan. Kävelin kylän kauppaan tuskissani. Kävelynopeuteni oli noin kolme kertaa normaalia kävelyvauhtiani hitaampi. Tämä ei luvannut hyvää viimeiseen päivään. Yritin kauppareissun jälkeen tehdä kaiken mahdollisen huollon jaloille mitä oli tehtävissä. Ennen nukkumaan menoa otin särkylääkettä, jonka toivon tuovan edes vähän helpotusta. Päivän saldona 65 km ja 1800 metriä vertikaalinousua.
Kuudes päivä: Bellingham – Kirk Yetholm
Heräsin viimeiseen juoksupäivään 3,5 tunnin katkonaisten unien jälkeen. Nousin sängystä, mutta jalkani eivät pitäneet. Jouduin tukemaan itseäni käsillä puolen minuutin ajan ennen kuin pystyin seisomaan jalkojen päällä. Jalat olivat pahasti turvonneet – niin sääret, nilkat kuin jalkapöydät. Olin sekavassa tunnetilassa. Pitäisikö näillä jaloilla kulkea 71 km, josta viimeinen 43 km erämaassa vuorien ja kukkuloiden keskellä, josta ainut poispääsy oli helikopterilla.
Hyväntekeväisyysprojektini merkityksellisyys nousi tässä vaiheessa tärkeään osaan. Pystyin psyykeni voimalla komentamaan jalkani liikkeelle, vaikka jokainen askel sattui valtavasti. Jouduin jättämään kenkien nauhat auki, jotta sain jalat mahtumaan kenkiin. Tämä ei tietenkään ollut hyvä asia juoksun stabiliteetin kannalta. Epätasaisissa kohdissa kengät pyörivät jaloissa ja sain olla varovainen, etten taittanut nilkkoja. Lähdin aikaisin aamuyöllä liikkeelle, koska tiesin, että vauhtini tulisi olemaan hidas.
Parin tunnin kulkemisen jälkeen jalat olivat täysin tulessa. Huusin välillä ääneen ja päästin tuskaisia ääniä etenkin alamäissä. Alkumatkaan osui yksi pidempi suoalue. Manailin sitä ja en enää jaksanut välittää kuinka pahasti uppoilin siihen. Kiroilin äänen, jotta pääsisin nopeasti pois tältä alueelta.
Kipu ei hellittänyt ja tuska oli valtaisa. Tuntien menemisen jälkeen keho ja psyyke alkoi jo hieman tottumaan kipuun, vaikka kipu ei helpottanut. Aloin myös juosta helpompia osuuksia, koska kipu oli kävellessä aivan yhtä suuri. Saavuin lähes viiden tunnin kulkemisen jälkeen Byrness nimiseen paikkaan, jossa ei ollut kuin muutama talo. Tiesin, että lähellä on majatalo, johon suuntasin täyttämään vesipulloni. Se olikin yli kilometrin päässä reitiltä, joten lisäkilometrejä paukkui taas kellon.
Majatalo oli sulkenut ovensa aamiaisen jälkeen kello 9 ja avasi taas iltapäivällä. Kello oli 9.10 ja en nähnyt mitään liikettä talossa. Huutelin avoimesta ikkunasta sisään kunnes hieman kiukkuisen oloinen mies tuli selittämään, että myöhästyit kymmenen minuuttia. Selitin hänelle mitä olin tekemässä ja että minun olisi saatava vettä yli 40 kilometrin Cheviot Hills erämaaosuudelle. Vaivoin hän avasi oven ja näytti mistä voin ottaa vettä. Myöhemmin maistaessani sitä oksennusreaktio aktivoitui hetkeksi. Kemikaaleilla puhdistettua vettä juotavaksi. Matkan tässä vaiheessa tätä ei olisi tarvittu. Onneksi elektrolyyttijauheet peittivät hieman veden pahaa makua.
Palatessani majatalosta Pennine Wayn reitille liukasjalkainen Mick saapui samaan kohtaan. Hän oli lähtenyt hieman minun jälkeeni reitille. Olimme siis tulleet samaa vauhtia, koska minulla paloi aikaa majatalossa käynnin kanssa. Ihmettelin tätä, kunnes selvisi, että Mickillä oli samoja ongelmia kuin minulla. Hänen molemmat sääret olivat myös tulehtuneet.
Mick jäi syömään kannonnokkaan ja itse lähdin kipuamaan ensimmäistä nousua. Pidin myös itse pienen tauon, jonka aikana Mick otti minut kiinni ja lähti kulkemaan edelläni. Seuraavassa ylämäessä tavoitin puolestaan hänet ja menin edelle. Vaihtelimme muutamaan otteeseen paikkoja, kunnes totesimme vauhtimme olevan sama. Päätimme kulkea loppumatkan yhdessä.
Kaksi miestä erämaassa tuskaisten äännähtelyjen saattelemana. Tämän olisin halunnut nähdä jälkikäteen. Käsittääkseni menemisemme olisi ollut ulkopuolisesta välillä jopa koomista, mutta meitä ei sillä hetkellä naurattanut. Hetkelliset keskustelumme toivat mukavan lisän menemiseen ja hetkeksi pystyin siirtämään ajatuksia muuhunkin kuin pelkkään askeltamiseen.
Kuljimme kumpuilevaa Cheviot Hills vuorimuodostelmaa päämäärätietoisesti eteenpäin. Tuuli viilensi ajoittain kulkuamme kuuman auringon näyttäytyessä aika ajoin pilvien lomasta. Keltainen heinä värisi tuulen tahdissa ja taittoi nupussa olevien kukkien varsia maata kohden, niiden odottaessa loistoon puhkeamistaan.
Kevät oli myöhässä Iso-Britanniassa. Pennine vuori- ja kukkulajonon talvi oli ollut varsin luminen ja ankara vielä huhtikuussakin. Lämpötilat olivat alkaneet huomattavasti nousta vasta hieman ennen juoksuni ajankohtaa. Edellisen viikon ensimmäinen helleaalto oli hieman väistynyt ja nyt lämpötila pysyttelin päivällä hieman 20 asteen alapuolella.
Ihastelin villivuohien pientä alle kymmenen yksilön ryhmää niiden siirtyessä kauemmaksi reitiltämme. Näiden vuohien sotkuisen oloinen turkki heilui niiden loikkiessa pois polulta. Ne olivat hieman kuin hippejä, jotka oleilivat omissa oloissaan sivilisaation ulkopuolella ja ihmisen huolenpidosta.
Saatoin kuvitella millaista Cheviotsin vuorialueella oli ollut silloin kun ihminen ei ollut jättänyt sinne jälkeäkään. Koin mielenrauhaa katsoessani maisemaa ja todetessani varsin vähäisiä ihmisen jättämiä jälkiä, vaikka vuorialueella vaeltaa vuosittain tuhansia ihmisiä. Olin hetken läsnä vuorien kanssa, enkä kokenut olevani tunkeileva vieras, jonka tavoitteena olisi hyödyntää jotain koskematonta. Täällä kykenin kuulemaan pientenkin kivien vyöryn. Kaupunkien ja autoteiden melu oli vieras käsite hiljaisuuden retriitissä, jossa kävin vuoropuhelua vuorten kanssa.
Koin jotain yhteenkuuluvuutta vuohien kanssa. En sitä ajattelut syvemmin, minulla vain oli tunne kuin olisin osa heitä. Vapaa arkielämän kiireestä, materialismista, sosiaalisesta mediasta – kaikesta siitä mikä kahlitsee suurimman osan ihmisistä noudattamaan sosiaalisten normien rakentamaa ohjeistusta, kuinka meidän tulisi olla toistemme kaltaisia.
Näillä vuohilla oli ruokaa ja juomaa. Heillä oli vapaus laiduntaa siellä missä paikoitellen silmä ei kyennyt näkemään ensimmäistäkään sivilisaation merkkiä. Erämaassa kukkuloiden keskellä vapaana säiden armoilla. Omien ratkaisuiden herroina. Oman polun kulkijoina. Oliko tämä osa sitä mitä haluaisin pohjimmiltani olla?
Päätimme Mickin kanssa, että käymme kääntymässä The Cheviotilla, tämän erämaa-alueen korkeimmalla huipulla. Tämä edestakainen muutaman kilometrin mittainen lisä on osa Pennine Waytä, vaikka sen voi myös jättää väliin ja silti on virallisesti kulkenut koko reitin. Otimme toisistamme kuvat ja lähdimme kohti Kirk Yetholmin kylää. Matkaa olisi jäljellä reilu 10 km.
Jouduimme kohtaamaan muutaman jyrkän alamäen matkalla maaliin. Mickin ja minun etusääret eivät antaneet mahdollisuutta juosta näitä osuuksia alas. Hitaita kilometrejä, jotka tulimme osin sivuaskelin alas. Tässä vaiheessa aurinko paistoi kuumasti ja meillä molemmilla oli nesteet aivan lopussa. Huuleni alkoivat kuivuuden takia halkeilemaan. Energiavaje oli myös hiipinyt kehooni. En saanut alas suklaata ja energiageelit olivat käytetty loppuun. Tilanne ei tosin huolestuttanut, koska matkaa ei ollut paljoa jäljellä ja vauhtini oli hidas. Tosin ajallisesti matka oli vielä varsin pitkä.
Raahauduimme välillä juosten välillä kävellen pienen maatilan luokse, josta alkoi tie jatkuen kolmen kilometrin matkan kohti maalia. Nousimme ylös loivan ja pitkän ylämäen, kunnes näimme Kirk Yetholmin kylän. Olimme iloisia näystä, mutta meillä molemmilla oli jotenkin tyhjä olo. Ei mitään euforiaa, saati riemun huudahduksia. Juoksimme viimeiset muutamat sadat metrit kohti Border Hotellia, johon reitti virallisesti päättyy. Ulkona istuskeli muutamia ihmisiä virvokkeineen. He alkoivat taputtamaan. Ilmeisesti ulkoinen habituksemme ja askeleidemme raskaus osoittivat heille, että miehet ovat tulleet koko reitin läpi.
Halasimme Mickin kanssa toisiamme. Olimme tulleet läpi ”helvetin”. Vajaa neljätoista tuntia valtavien kipujen kanssa. Paikallinen henkilö otti meistä muutaman kuvan hotellin seinustalla, joka kuuluu protokollaan. Siirryimme sisälle pubiin, jossa meille tarjoiltiin ilmainen puolikas pintti olutta. Paikallinen panimo tarjoaa kaikille reitin kulkeneille tämän ohrajuoman. Perinteen oli laittanut alkuun kirjailija Alfred Wainwright, joka oli tarinan mukaan kulkenut reitin varsin sateisella säällä. Tämä oli ollut niin ikävä kokemus, että hän päätti tarjota jokaiselle reitin kulkijalle kokonaisen pintin olutta. Ennen kuolemaansa hänen pankkitilinsä pieneni noin 15000 punalla tarjottujen oluiden takia. Tämän jälkeen panimo halusi jatkaa perinnettä, mutta puolikkaan pintin koossa.
Kuudes päivä oli 71 kilometriä pitkä ja vertikaalista nousua tuli kasaan reilu 2100 metriä. Taitoin koko Pennine Wayn kuudessa päivässä ja kaikkiaan kilometrejä kertyi 440. Olin tunteiden sekamelskassa. Ihmiset eivät olleet uskoa, että oli kulkenut koko reitin kuudessa päivässä. Minua luultiin jopa ammattiurheilijaksi. Totesin siihen, että olen keski-ikäinen suomalainen mies, joka vaan haluaa tehdä jotain ”hullua”. Tämän hulluuden aikana olin kulkenut pitkän matkan niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Tämä oli ennen kaikkea matka omaan itseeni.
Mick yöpyi eri paikassa kuin minä. Olin majatalon ruokasalissa syömässä, kun kuulin pubin puolelta jonkun sanovan: ”He’s from Finland”. Sana oli kiirinyt ”hullun” suomalaisen matkasta. Päätin käydä vaihtamassa muutaman sanan paikallisten kanssa ennen vetäytymistä yöpuulle. Olin väsynyt ja aivoni antoivat keholleni luvan levätä. ”Huomenna sinun ei tarvitse juosta”, totesin itselleni ja nukahdin syvään uneen.
Hyväntekeväisyysjuoksullani keräsin 2603 € yksinäisyyden vastaiseen työhön. Tämä raha mahdollistaa yli 50 tapaamista yksinäisten ihmisten ja HelsinkiMission ammattilaisen välillä. Jo yksi tapaaminen voi olla käänteen tekevää. Olen todella kiitollinen, että Partioaitta halusi lähetä tukemaan hankettani. Kaikki juoksuun tarvittavat tuotteet olivat tarkkaan harkittuja ja ne toimivat moitteettomasti niin Suomen talvisissa oloissa kuin Pennine Wayn auringonpaisteessa.
Nyt reilu kolme viikkoa juoksun jälkeen, jalat alkavat olemaan lähes palautuneet. Tulehdukset olivat sen verran pahat, että palautuminen on ollut normaalia hitaampaa. Pyöräily sujuu onneksi hyvin ja eiköhän pian olla taas juoksupolulla. Niin ja onhan tässä ollut aikaa suunnitella jo seuraavaa seikkailua.
