Pikku-Syöte 10-11.2. 2017
Neljä naista, yhdistävä tekijä yhteinen työ sekä rakkaus luontoa ja ulkoilmaa kohtaan.
Halu oppia yöpymään maastossa talvioloissa mukavasti ja turvallisesti oli kantavana voimana, kun aloimme syksyllä suunnitella tulevaa retkeämme. Aluksi reissu oli melkeinpä vitsi… kunnes Mira teki kaikkien puolesta päätöksen lähdöstä.
Varusteiden hankinta, lainaaminen ja säätäminen kävi jo ennen vuoden vaihdetta kuumana ja ennen helmikuun h-hetkeä viimeisellä viikollakin vielä hankintoja ja säätöjä tehtiin kiivaaseen tahtiin.
Porukkamme harjoitteli alkutalven pääasiassa tahoillaan, osalla lisähaasteena aikaa ja energiaa vievä rakennusprojekti, toisilla lapsiperheen arjen pyöritys. Kerran kuitenkin kokoonnuimme yhdessä mäkiharjoituksiin Oulun Heinäpään urheilualueen pulkkamäkeen. Lapsia ja puolisoitakin oli mukavasti paikalla. Lasten laskiessa mäkeä, nousimme mäkeä rinkat ja ahkio perässämme. Yhteinen kaakaohetki harjoitusten päätteeksi kruunasi sunnuntai-illan.
Arjen tiukassa pyörityksessä tiedän osan konkoilleen salitreeneihin jo ennen kuutta aamulla, sekä ajelleen kovassakin pakkasessa pyörällä reippaita 15 km matkoja edestakaisin töihin, saadakseen tarpeellisen määrän treeniä alle ennen retkeämme. Lapset
ovat saaneet toimia painoina vetotreeneissä ja miehet kuunnella loputtomia spekulaatioita varusteista ja niiden toimivuudesta.
Tammikuussa tehty testireissu antoi meille vielä lisää tietoa ja oppia hiitämisestä umpihangessa, vesihuollosta sekä yöpymisestä. Tämä reissu oli kyllä mielestäni korvaamaton apu tulevaa silmälläpitäen.
Nyt helmikuun 10. päivä olemme lähtöviivalla, viimeinen vilkaisu numerolappuun jossa lukee Umpihankihiihdon MM-kisat 2017! Nyt se on menoa, ei muuta kuin suksea toisen eteen!
Pakkasta on noin 10 astetta ja säätieto lupaa aurinkoista keliä! Parempaa säätä ei voisi toivoa. Lähtökäskyn saatuamme edessä laskeutuu melko liukkaassa kunnossa oleva laskettelurinne. Suurimmat luulot suksien hallinnasta ja laskutaidoista haihtuivat Pikku-Syötteen raikkaaseen pakkasilmaan. Rinteen jälkeen matka jatkui mukavaa, melko tasaista metsäautotien pohjaa. Pidimme melko reipasta tahtia yllä ja koitimme muistaa juoda tasaisesti. Mieliala oli korkealla ja oli niin superhienoa olla viimein matkalla, hiihtämässä. Kerrankin saa olla ulkona koko päivän! Ihanaa!
Hiihto sujui tasaiseen tahtiin ja tehtävärastit 1 ja 2 saavutimme kohtuullisessa ajassa. Kolmosrastille tulimme jo myöhässä. Hiihtofiilis ja yhteishenki oli korkealla ja siispä jatkoimme matkaa iloisin mielin. Tässä vaiheessa kuitenkin teimme ison virheen, sillä olimme liian luottavaisia edellä hiihtävien tekemään latuun ja vaikka Maija, joka oli tähän asti hoitanut pääasialliseti suunnistamisen, epäili meidän olevan väärässä suunnassa, jatkoimme tuota latua sen kummemmin ajattelematta koko asiaa! Gps ja vaisto sanoi muuta, mutta vahvin latu vei pidemmälle reitille ja lisärastille, jonne meidän hiihtovauhdilla ei missään nimessä ollut tarkoitus mennä. Jälkeenpäin päivänselvä typerä ajattelemattomuus ja kiire edetä eteenpäin tuntuu todella tyhmältä, mutta siinä hetkessä useamman tunnin hiihdon ja rasituksen jälkeen voi näköjään tapatua kummia ja järkevä harkitsevuus häviää.
Edelleen kuvitelmissamme olimme jo hyvää matkaa lähestymässä rasti nro 4:ää ja päätimme pitää pienen kahvitauon. Kello oli tuolloin noin 17.00 ja hämärä alkoi laskeutua Syötteen upeisiin maisemiin. Auringon laskiessa myös pakkanen alkoi kiristyä. Mukavan kahvihetken katkaisi Miran puhelimen soiminen. Kisan turvapäällikkö soittaa ja ystävälliseen sävyyn kyselee että mitäs me touhuillaan. Ei ehkä kovin luottamusta herättävää ollut Miran vastaus: Kahvilla täällä istutaan!
Kun kuitenkin hiihtäjät olivat vielä fyysisesti hyvässä kunnossa ja kylmäkään ei vaivannut saimme luvan jatkaa hiihtoa 20.00 asti. Tässä vaiheessa siis emme vielä tienneet todellista sijaintiamme ja hiihtohalut olivat korkealla. Jatkoimme hiihtoa, kunnes eräälle aavalle suolle saapuessamme havahduimme Maijan toteamukseen: Nyt tiedän missä me olemme.
Tajusimme olevamme pidemällä reitillä, matkaa 4. rastille kymmenisen kilometriä tarkoittaen noin kolmen tunnin hiihtoa. Yöleiriin 4. rastilta oli matkaa lähes saman verran, joten tulimme siihen tulokseen, että järkevin ratkaisu on kiltisti soittaa takaisin turvapäällikölle ja myöntyä poistumaan areenalta kelkkakyydillä.
Meitä pettyneitä ja noloja kyytiläisiä kohtasi kyllä sellainen pelastajien herrasmiesjoukkio, että ei voi muuta kuin nostaa hattua! Sukset, ahkiot ja hiihtäjät turvalliseti kyytiin ja viltit päälle. Saapuessame perille nelosrastille saimme vielä rohkaisevia sanoja lievittämään kirvelevää hiihtäjän itsetuntoa. Harmitus häviää kuulemma samaa tahtia kuin kelkkakyydin bensanhaju vaatteista 🙂
Saimme vielä mahdollisuuden päästä yöleiriin ja aamulla hiihtää maaliin harrastusmielessä kilpailun ulkopuolella. Meistä kuitenkin tuntui ettemme olisi ansainneet tuota kunniaa. Päätimme yhteistuumin jättää siis kisan tähän.
Saimme järjestäjien puolesta kyydin hotelli Pikku-Syötteelle. Purettuamme retkivarusteet, pääsimme nauttimaan saunan lämmöstä. Saunan jälkeen, hotellihuoneen lattialla nauttimamme retkiruoka-aterian jälkeen päätimme suunnistaa vielä nauttimaan palauttavat juomat Pikku-Syötteen ravintolaan. Jonottaessamme juomiamme, taaksemme samaan jonoon saapui vanhempi herrasmies, joka oli pukeutunut säänpieksämään vihreään anorakkiin. Liekö ollut hiihtopäivän pehmittämät aivot vai mikä, mutta sen kummemmin ajattelematta totesin hänelle että: Taidat olla hiihtomiehiä?
Siitä se juttu sitten alkoi kulkemaan ja saimme kuulla vanhan umpihankihiihtokonkarin tarinoita 17 vuoden ajalta. Monenlaista keliä räntäsateesta yli -30 asteen pakkasiin on mahtunut tämän kokeneen hiihtäjän tielle. Jutellessamme tajusin, että meillähän olikin vasta ensimmäinen hiihto takana ja paremmin valmistautuneena voimme jälleen ensi vuonna kokeilla miten erämaa meidät ottaa vastaan.
Kotimatka ja ensimmäinen työpäivä kului vielä miettiessä hiihtoamme ja kaikkea minkä olisi voinut tehdä toisin. Nyt keskiviikon vapaapäivänä alkaa jo lista reissun hyvistä puolista olla pidempi kuin tuo aiemmin päässä myllertänyt mokalista.
Mitä kaikkea opimmekaan tämän kisan myötä…
Monipolttoainekeittimen käyttö ja veden sulattaminen lumesta onnistuu nyt hyvällä rutiinilla. Tiedämme, miten pukeutua ja mitä varusteita tarvitaan. Tiedämme, mikä on sopiva hiihtovauhti pitkää päivää ajatellen. Juomahuolto ja syöminen onnistuivat meillä myös todella hyvin. Porukkamme oli myös sitoutunut ja osasi toimia hyvin yhdessä eikä kenelläkään ”palanut käpy” reissun aikana kertaakaan. Harjoitusreissumme myötä osaamme myös yöpyä ulkona, laavulla ja lumihangessa. Tiedämme millainen alusta ja makuupussi pitää olla ja miten ne kannattaa pakata.
Päivän aikana näimme myös useita luonnon tarjoamia uskomattomia valonäytelmiä: kullanhohteisena hohtavia hankia, auringon paistetta, upeita jylhiä tykkypuita ja jopa sateenkaaren. Tuntui niin kuin luonto haluaisi toivottaa untuvikot tervetulleiksi tänne Syötteen lumisiin maisemiin.
Itselläni päällimmäisenä tällä hetkellä mielessäni on kiitollisuus uskomattoman hienoista työkavereista, joiden kanssa on uskaltautunut ulos valmiiksi tehdyiltä laduilta, valmiiden halkopinojen katveessa olevilta laavuilta, omille reiteille. Valmistelu ja ajatustyö tätä retkeä varten on vienyt paljon aikaa ja energiaa, mutta on myös antanut rohkeutta ja uskallusta hypätä pois mukavuusalueelta. Maija, joka väitti palelevansa aina ulkona ja ettei ulkona talvella nukkuminen ole hänen juttunsa, huomasi ettei kertaakaan ollut kylmä eikä kurja olla. Jo se, että kaikki haluavat joskus vielä hiihtää tuon reissun uudelleen, kertoo siitä että me onnistuimmekin aika hyvin! Pidimme itsemme lämpiminä ja osasimme pitää viisasta hiihtovauhtia niin ettei kukaan uupunut matkalle. Hyvä me:)
Suksivalintamme oli tälläkertaa Oac Karrit, loistavat retkisukset lähes maastoon kuin maastoon. Jos kuitenkin kaipaa noupeutta, ovat perinteiset metsäsukset oikea valinta.
Kiitokset seurasta kanssahiihtäjät Maija, Heidi ja Mira!
Seuraava yhteinen reissu kevättalvelle on jo suunnitteilla. Haaveena oma reitti ja itse tehty laavu. Aamulla haluan keitellä kunnon pannukahvit kiireettä. Hyvin suunniteltu – puoliksi tehty!
Alkutalven pimeys on jo vaihtumassa kevättalven hienoihin hiihtokeleihin, onneksi talvea on vielä jäljellä!
Uusiin reissuihin suuriin ja pieniin!
Tarja
Lisätietoa Umpihankihiihdosta:
