BLOGI, NAISET RETKELLÄ, VAELLUS

Vaelluksen viehätys?

Vaelluksesta innostuneiden lukumäärä tuntuu kasvavan non-stoppina. Osa porukasta on umpirakastunut Suomen luontoon ja toiset taas käyvät vaelluksilla lähinnä vain ulkomailla.

Jotkut tuntuvat lähes asuvan metsässä ja toiset tekevät lähinnä lyhyitä pyrähdyksiä luontoon oman elämäntilanteensa sallimissa rajoissa.

Joku taapertaa pääosin autiotuvalta toiselle, toinen pakkaa mukaan teltan, kolmas riippumaton ja neljäs palaa vaelluspäivän päätteeksi omalle autolleen tai vuokramökkiin yöksi.

Jotkut tykkäävät lähteä polunpäälle porukassa, toiset oman perheen, kumppanin tai läheisen ystävänsä kanssa ja joku valitsee yksinäisen tien, jolla toivoo kohtaavansa mahdollisimman vähän muita vaeltajia.

Löydä oma tapasi

Ihmiset nauttivat eri asioista ja pitävät eri seikkoja tärkeinä vaellusharrastuksensa suhteen. On ne karttaintoilijat, joille suunnistaminen maastossa tuo suurta tyydytystä. Ne himoetenijät, jotka kokevat päivän onnistumisen olevan mitattavissa edettyjen kilometrien perusteella. Ne kiihkotaltioijat, jotka pitävät kuvaussormen valmiudessa kameran laukaisunapilla koko matkan ajan. Hartaat huiputtajat, jotka kokevat täyttymystä saadessaan raksin ruutuun uuden vuoren- tai tunturihuipun osalta. Maisemaihailijat, jotka etsivät sykähdyttäviä näköalapaikkoja ja maisemia, mutta tylsistyvät herkästi “tavallisessa maastossa”. Retkiruokanautiskelijat, joille suurin palkinto on istua viimein määränpäässä nuotiolla ja kokkailla taivasalla omia bravuureitaan.

Ja kaikenlaisia vaeltajia, eräilijöitä ja retkeilijöitä näiden edellä lueteltujen väliltä. Mihin porukkaan minä kuulun, vai kuulunko mihinkään? Onko omaa vaeltajatyyppiä tarpeen tietää vai mennäkö vaan metsään sen enempiä miettimättä?

Valitse sopivat vaelluskumppanit

Itse koen erityisen hyödylliseksi tietää omista vaellusmieltymyksistään etenkin siinä vaiheessa, jos harkitsee retkelle lähtemistä jonkun toisen vaeltajan tai jonkun retkiporukan kanssa. Hitaan etenijän ja vaellussporttailijan muodostamassa kimpassa kummallakaan osapuolista ei välttämättä ole kaikista antoisin reissu edessä. Toista stressaa, kun kokee olevansa liian hidas ja koko ajan jäljessä ja toinen taas turhautuu, kun maisemat eivät vaihdu eikä meinaa tulla edes hiki.

Simppeleiden mieltymysten lisäksi on hyvä olla edes hieman kärryillä myös mahdollisista toiveista ja peloista vaelluksen suhteen. Jos nämä poikkeavat suuresti matkakumppaneiden välillä on kenties kaikille parasta harkita muuta retkiseuraa. Tälläiset on sitä paitsi kivempi tietää mahdollisuuksien mukaan ennen kuin on siellä erämaassa luonnon armoilla, jolloin mahdollisuudet vetäytyä hankkeesta ovat jo vähäiset verrattuna suunnitteluvaiheeseen.

Vaelluskipinä

Ennen ensimmäistä vaellustani minulla oli mielikuva itsestäni polulla rinkka selässä ja ympärilläni tilaa, tilaa ja vielä enemmän tilaa. En osannut vielä tuossa vaiheessa kuvitella millaista se tulisi olemaan, mitä kaikkea se tulisi sisältämään ja mihin siinä tulisin rakastumaan. Päällimmäisin, vaikkakin alitajuinen toive, joka sai minut kiinnostumaan vaelluksesta, oli tuo edellä useampaan otteeseen mainitsemani tilan tunne.

Kaipasin tilaa itselleni, ajatuksilleni, tunteilleni ja olemiselleni. Itse sitä tiedostamattani vaelluskaipuuni liittyi pitkälti tarpeeseeni olla oma itseni – vapaa ja onnellinen. Se tuntui ja tuntuu yhä aika ajoin mahdottomalta nyky-yhteiskunnan täysivaltaisen jäsenen roolissa. Metsässä roolit voi pudottaa, eikä kukaan siellä ole vaatimassa sinulta mitään saati arvottamassa sinua suoritustesi tai ominaisuuksiesi perusteella.

Nyt muutamien vaellusten kokemuksesta voin sanoa, että tuo kipinän sytyttänyt ja sinne luonnonhelmaan minut saattanut tilan tarve on todellakin yksi minulle tärkeimpiä asioita vaelluksessa.

Vaikka nautinkin laittaa kehoni peliin tarpeen vaatiessa ja tuntea illalla kilometrit jaloissani, en lähde vaellukselle itse matkan takia taikka kuntoilemaan. Vaikka valitsenkin mielelläni taukopaikaksi omaa silmääni kulloinkin miellyttävän luonnonkauniin paikan, en koe reissua yhtään vähäisemmäksi ilman sykähdyttäviä maisemia ja näköaloja. Ne eivät itsessään ole minulle tärkeitä.

Vaikka nautinkin luonnonhelmassa kokkailusta, en kaipaa mitään erityisiä ruokakikkailuja tai makuelämyksiä, vaan ensisijassa tahdon lautaselleni ravinteita ja kaloreita, joilla auttaa kehoani palautumaan ja jaksamaan seuraavankin etapin.

Maaston muodoilla taikka kasvillisuudella ei ole minulle väliä. Voin hyvin jättää aivan vieressä kohoavan tunturihuipun huiputtamatta, sillä en havittele suoritusmerkintöjä karttaan taikka mieleni muistikirjaan. En hakeudu tiettyyn paikkaan saadakseni sen paikan koetuksi ja poistetuksi listaltani. Saatan ottaa valokuvia tai sitten en, mutta vaellus tapahtuu aina ensisijassa kyseessä olevassa hetkessä hereillä olevien aistieni välityksellä, eikä jälkikäteen somen sinisen valon välityksellä.

Mikä on vaelluksen viehätys?

Mikä sitten on itselleni se vaelluksen viehätys, joka saa yhä uudestaan pakkaamaan rinkan ja tarttumaan karttaan? Sitä on vaikea sanoiksi pukea ja se on kokoelma tunteita, joita ei oikein missään muissa yhteyksissä ole tullut koettua.

Se on osaltaan se tunne, kun painava rinkka maadoittaa sinut itseesi.

Se tunne, kun näet ympäristösi ja samalla lakkaat katsomasta. Et ole erillinen havainnoija, vaan kuulut kuvaan. Se on erityisesti se tunne, kun et tiedä lainkaan mitä seuraavan sadan metrin päässä on odotettavissa ja tunnet olevasi oikeassa paikassa koko ajan. Se vapauden tunne, että voit pysähtyä koska tahansa ja viipyä niin pitkään kuin huvittaa. Tehdä juuri sitä, mitä missäkin hetkessä haluttaa tehdä. Syödä ja juoda silloin, kun se tuntuu oikealta, levätä ja nukkua silloin, kun sitä tarvitsee.

Asiat ovat yksinkertaisia ja teot vaistonvaraisia. Se mieletön tunne, kun saavut vesistön äärelle ja pulahtaessasi veteen koet yhtäaikaa sekä saavasi että antavasi. Vesi on siellä sinua varten ja sinä sitä varten. Niin se on tarkoitettu.

Pysähdyt tauolle ruokailemaan ja hengität yhdessä puiden kanssa. Löydät tunturista, puron varresta taikka korkealta kalliolta suojaisan paikan ja riisuudut ilkosillesi tunteaksesi auringon lämmön jokaikisellä kehosi neliösentillä. Se tuntuu luonnolliselta ja niin oikealta. Olla alasti keskellä erämaata tai metsää.

Illalla nukahdat ympäröivän luonnon ääniin ja tunnet epätasaisen moninaisen maan makuualustasi alla. Tiedät, että olet tässä vain tämän yön. Silti juuri tässä on sinun kotisi juuri nyt. Se tunne, kun sääolosuhteet yllättävät ja nöyrryt niiden edessä. Teet uudet suunnitelmat ja mukaudut tilanteeseen. Et ole täällä suorittamassa vaellusta, vaan elämässä olemassaoloa. Se tapahtuu luonnon ehdoilla ja niitä mukaillen, osana ollen.

Kaipuuni vaellukselle tarkoittaa kaipuuta olemiseen. Luonnossa koen olemassaolon kaikista luonnollisimmillaan, kuten kenties Jumala on sen tarkoittanut koettavaksi. Olen omassa ympäristössäni. Jossakin mihin minä kuulun. En ole enää erillinen vastaanottaja, jolle luonto tarjoaa kokemuksia, vaan olen yhtä sen kanssa. Toisin kuin esimerkiksi ulkomaanmatkoilla, joilla koko ajan miettii seuraavaa kohdetta, seuraavaa aktiviteettia tai mahdollisuuksia erilaisiin kokemuksiin, vaelluksella on perillä jo ensimmäisellä askeleella. Sitä on luonnossa, olemassa – itsessään, kokonainen.

Kirjoittaja Kristiina Kuurankajo on 365 Klubin jäsen ja vaelluskipinän pistämä.
Partioaitan 365 Klubissa järjestämme ohjattuja vaelluksia, joissa voit turvallisesti aloittaa vaelluksen tai löytää samanmielistä vaellusseuraa.
Ilmainen 365 Klubi koostuu reilusta 90 000 klubilaisesta, joita yhdistää arvostus luontoa kohtaan, halu nauttia raikkaasta ulkoilmasta ja joilla on kiinnostusta yhteiseen hyvään. Tutustu 365 Klubiin »

KOMMENTIT

Samanlaisia ​​blogeja