Loppukesän vaelluksesta Kungsledenin maisemiin on muodostunut itselleni jo perinne, ja tänäkin vuonna elokuun reissu suuntautui osin tutuille Abiskon seuduille.
Abiskon kansallispuistosta itään sijaitsee ”Abiskon Alpeiksi” nimetty alue, joka pitää sisällään Ballincohkkan ja Nissoncorrun massiivit yli 1700 metriin yltävine huippuineen. Tavoitteena oli kävellä alppiseutua etelään, ylittää Mårmasola, laskeutua Vistas-laaksoon ja kiertää sieltä Kungsledeniä pitkin takaisin Abiskon lähistölle.
Olin vaeltanut alueella ennenkin joten tiesin melko hyvin mitä odottaa ja mitä pakata. Kaikki kamat mahtuivat nitisten 70- litraiseen Osprey Aether –rinkkaan painon kertyessä lähes 20 kiloon, eli ultrakevytretkeilystä ei nyt puhuttu. (Pakkauslistasta juttua ihan lopussa.) Ruokaa on mahdollista ostaa tuvilta, mutta halusin olla mahdollisimman omavarainen, sekä otin mukaan myös mukavuuslisävarusteita kurjan kelin varalta.
Koko Skandinavia oli ollut useita viikkoja tukahduttavan helteinen, joten hieman jännitti kuinka hikinen kokemus vaelluksesta tulisi. Onneksi viikkoa ennen lähtöä pitkän ajan ennusteet muuttuivat selvästi viileämmäksi.
Päivät 1 – 2: Ballinvagge –laakso
Abiskon alueelle ja muuallekin Kungsledenin varrelle pääsee julkisilla kulkuvälineillä Pohjois-Suomesta kohtalaisen kätevästi. Liput saa ostettua netistä (sj.se) koko matkalle kerralla, vaikka matka olisi yhdistelmä bussi- ja junaetappeja.
Haaparannasta siirryin bussilla Luulajaan josta jatkoin matkaa Narvikin suuntaan kulkevalla junalla. Kaikki meni sujuvasti Luulajaan asti, jossa aseman valotauluilta näki ja paikalla pyörivästä vaeltajalaumasta pystyi päättelemään että aikatauluissa oli jotain häikkää. Juna olikin hieman myöhässä, ja lisäodottelua oli luvassa Kiirunassa jossa juna piti ekstrapitkän stopin.
Onneksi tarjolla oli korvaavat bussikyydit suoraan tärkeimpiin kohteisiin, niiden joukossa Abiskon turistiasema eli lähtöpisteeni. Hieman yllättäen seisoinkin Kungsledenin porteilla jo ennen kuutta illalla, vain alle kaksi tuntia aikatauluista myöhässä.
Pätkä Abiskon turistihotellilta kohti Abiskojärveä on pohjoisen Kungsledenin ehkä tylsin pätkä, mutta sekään ei ole täysin vailla nähtävyyksiä, koska lumihuippuiset vuoret vilahtelevat ajoittain koivutiheikön läpi. Ensimmäiseksi pistin merkille hyttysten lähes täydellisen puutteen; kuuma ja kuiva kesä oli luultavasti syynä paitsi tälle ilmiölle, myös avotulet kieltäville kylteille lähistön telttapaikoilla.
Pikamarssin helppoa polkua pitkin kohti ensimmäiseksi yöpaikaksi valitsemaani “telttaleiriä” Ballinjohkan rinteessä. Itse telttaleiri ei nykyään ole kuin yksinäinen lipputanko avoimessa vuorenrinteessä, mutta sen ympäriltä löytyy paljon hyviä telttapaikkoja Ballinjohka –joen komeiden vesiputousten vierestä.
Päivän reissaaminen painoi jaloissa melkolailla, joten pystytin Hilleberg Enan -telttani kiitollisena siitä että löysin samantien tunturikoivikon vierestä mahtavalla näköalalla olevan paikan. Telttaleirissä oli muutama muukin teltta, mutta tilaa riitti.
Illasta aurinko heitti kullankeltaisia säteitä muuten tylsänharmaiden pilvien välistä.
Kevyttä sadetta tarjonneen yön jälkeen heräsin jostain syystä jo aamuseitsemältä, ja olin matkalla kohti Ballinvagge-laakson suuta pari tuntia myöhemmin.
Nousu laaksoon oli helppoa käveltävää, polun kiemurrellessa välillä ihan joen ja sen vesiputousten vieressä, välillä kauempana. Ballinvaggi –laakson keskivaiheilta löytyi evästauolle sopiva, pehmeässä hajavalossa sadunkaltaiselta näyttänyt ylätasanko.
Selvittyäni kivisestä ja nimettömästä, mutta porolaumojen suosiossa olleesta poikkilaaksosta Ballinvaggen ja Siellavaggen välissä, saavuin upealla paikalla sijaitsevalle poronhoitajien mökille. Siellavagge-laakso aukesi pohjoisessa aina Abiskojärven laaksoon asti – vihreä maisema oli täysin erilainen kuin vielä puoli tuntia sitten kulkemani.
Mökillä tapaamani vaeltajaparin neuvoja noudattaen kuljin laaksoa etelään kohti Aliseatnu-joen laaksoa. Päiväetappi olikin korkeuseroista johtuen odotettua raskaampi, ja sen kruunasi laskeutuminen paikoin hyvinkin jyrkkää ja pusikkoista rinnettä alas jokilaaksoon. Navigoinnin teki haastavaksi se, että ruotsalaisten Fjällkartassa on korkeuskäyriä vain 20 metrin välein, eli esimerkiksi kohtaamani muutaman metrin pystysuora kallioseinämä ei näkynyt kartassa millään tavalla.
Leiriydyin yhdeksän aikaan nimettömän pikkulammen rannalle rättiväsyneenä ja asetuin heti yöpuulle. Teltan oviaukosta oli näkyvissä kaunis auringonlaskun valo idässä Kåtåtjåkka -vuoren rinteillä. Sain siitä tunnelmallisia valokuvia poistumatta makuupussistani.
Päivät 3-4: Mårma
Seuraavan aamupäivän leikin hippasta sadekuurojen kanssa. Saderintamat lähestyivät idästä ja pyyhkäisivät Aliseatnu-joen laakson yli kohti Märma-tupia, mutta laakson pohjoispuoli sai olla vielä hetken rauhassa. Sade sai minut vihdoin kiinni ennen laskeutumista Aliseatnun sillalle, ja vetäydyin lähellä olleeseen rähjäiseen ja hiirenpapanoita täynnä olevaan kotaan lounastauolle.
Muutaman tympeän, pusikkoisen ja soisen pätkän jälkeen pääsin sillalle ja aloitin nousun Vierrojohkan laaksoa kohti. Vasta täällä tajusin eilen kulkemani reitin mittasuhteet: luoteessa näkyi Siellacohkkan korkea huippu jonka vierestä kävelin edellisiltana, ja näin sen juurella vaikeuksia tuottaneet jyrkänteet ennen tasaisempaa jokilaaksoa.
Vierrojohka –joki virtasi syvässä ja jyrkässä uomassa, ja sen yli oli rakennettu silta jonka kohdalla pidin kunnollisen lepotauon. Nousu Aliseatnun laaksosta oli kestänyt jo useamman tunnin ja eilinen pitkä päivä tuntui vieläkin hidastavan askeltani.
Vierrojohkan varrella oli pauhaavia koskia kuin suoraan fantasiaelokuvista.
Maasto muuttui koko ajan kivisemmäksi korkeusmetrien kertyessä. Muutama kilometri ennen Mårma-tupia vastaan alkoi tulla useissa blogikirjoituksissa ja insta-postauksissa mainittuja telttapaikkoja.
Aamupäivän sateiden jälkeen nättinä pysynyt sää muuttui taas tuhnuisemmaksi, ja pääsin pystyttämään leirini sadevaatteissa. Seuraavan päivän tavoite, eli Mårma-sola kahden vuorenhuipun välissä oli sumun peittämä. Tänään sinne ei olisi ollut mitään asiaa, varsinkaan yksin.
Olin tilannut aikaisemmin Garmin inReach Mini –laitteeseeni säätiedotteen, joten keli ei yllättänyt, mutta se ajoi minut loppuillaksi telttaani lukemaan matkakirjaksi valikoitunutta Kim Stanley Robinsonin “New York 2140” -romaania.
Sade taukosi onneksi sen verran että pääsin toimittamaan iltapeseytymisen suoraan lumisillan alta pulppuavassa, hyytävässä vedessä. Ilta oli kylmä – tuulen, sateen ja alle 10 asteen laskeneen lämpötilan yhteisvaikutuksesta – mutta telttani ja untuvamakuupussini muodostamassa kotelossa lämmin kaakao seurana oli mukavan lämmintä.
Aamuun mennessä keli oli jo selkeästi parempi, mutta sen verran sateinen että jouduin pakkaamaan rinkkani teltassa. Hillen Enanissa tämä on helppoa, koska sisäteltan saa irrotettua ja siirrettyä tieltä pois vaikka teltan sisältä käsin, jolloin teltassa on reilusti suojaista tilaa käsitellä märkiä kamoja.
Alempana Vierrovagge-laaksossa oli ollut oudon paljon poron raatoja, ja Mårma-tuvan lähistöllä kohtasin pari lisää. Toinen niistä makasi keskellä jokea, ja muuallakin niitä oli näkynyt vesistöjen läheisyydessä. Veden suodattaminen ei ole liioittelua näinkään syrjässä ihmisten kansoittamilta ja sotkemilta reiteiltä.
Jatkoin Mårma-tuvan ohi pysähtymättä. Tupa on pieni ja miehittämätön koska se tarjoaa vain kaksi vuodetta, ja tällä hetkellä se oli autio. Kurjalla kelillä tupa on ainoa suojapaikka muuten pelkkää kivikkoa olevassa laaksossa.
Kivikasat näyttivät suuntaa Mårma-solaan, reitin kulkiessa suurten litteiden kivenlohkareiden ja Vierrojohka-joen alkupäätä peittävän lumisillan yli. Nousu solaan vaikutti helpolta kauempaa katsoen, mutta lähempänä näkyi että se oli jyrkähkö ja pitkä.
Evästauon jälkeen lähdin siksakkaamaan Vassacohkkan rinnettä siellä täällä näkyvien kivimerkkien ohjaamana, tähdäten idänpuoleista huippua kohti, jotten harhautuisi länsirinteestä löytyville autonkokoisille kiville.
Nousu vaati tarkkuutta ja hikeä, mutta nelinkontin etenemistä tarvittiin onneksi vain yhdessä paikassa. Rinteen puolestavälistä aukesivat mahtavat näkymät kolmeen suuntaan: pohjoisessa Vierrovaggin laakso josta tulin, Moarhmma-jäätikkö lännessä ja kivinen Leavasvaggi –laakso idässä. Ristin sieluakaan ei ollut näkyvissä; kivikossa elävien pikkulintujen piippaukset olivat ainoa elonmerkki.
Päivän yllätys tuli vastaan ylitettyäni solan ylätasanteen ja lähdettyäni etenemään kohti Vistasvagge-laaksoa: ylätasanteen ja alempaa löytyvän Vassajärven välissä oli melkein parin kilometrin laskeutuminen todella hankalassa, kivisessä maastossa.
Olin lukenut mainintoja kivikentistä Mårman tällä puolella, mutta en siltikään ollut varautunut siihen että joutuisin hyppimään kottikärryn kokoiselta kiveltä toiselle jyrkähkössä alamäessä. Etenemisvauhtini kivikossa oli jälkikäteen tarkistettuna noin 1 km tunnissa, ja käytin siis melkein kaksi tuntia solasta laskeutumiseen. Tämä oli tyypin 2 hauskanpitoa parhaimmillaan – hauskaa vasta jälkeenpäin mietittynä.
Kivikon jälkeen eteneminen oli reilusti helpompaa ja väsymyksestä huolimatta lähdin kävelemään pikamarssivauhtia, Vistas-tuvilla odottava sauna ajatuksissani. Ohitin Vassaloami-järven todella kauniit, leiripaikaksikin hyvin sopivat maisemat, ja näin lännessä teräviä varjoja heittävät Stuor Reaiddavaggi-solaa reunustavat Siehtagas- ja Råitatjåkka-vuoret.
Kävelin ajatuksissani Vistas-tuville vievää polkua tiheässä koivumetsässä, kun päivä heitti eteeni vielä toisen yllätyksen: 10 metrin päässä minua tarkkaili nuori hirvi joka ei tehnyt elettäkään väistääkseen. Kiersin hieman hermostuneena sen ympäri, ja hirvi teki lopulta laiskasti samanlaisen puoliympyrän omalla puolella polkuaan.
Ehdin kuin ehdinkin saunavuorolle. Jututin saunassa paikallista vuoristo-opasta, ja sain kuulla epätavallisten kelien sulattaneen useassa paikassa vuorisolien lumikerrokset pois, paljastaen puhtaan jään. Olosuhteet vuoristossa ovat siis tänä vuonna olleet todella hankalakulkuisia ja vaatineet useassa paikassa jääraudat. Mm. viime vuonna kävelemäni reitti Tarfalan läheisissä pikkulaaksoissa ei olisi ollut mahdollista tänä vuonna ilman erikoisvarusteita.
Saunan jälkeen olo makuupussissa oli vähintäänkin raukea.
Päivät 5-6: Vistaslaakso ja Kungsleden
Vistas-tupien ympäristössä oli tarjolla monta hienoa reittiä, mutta tupaemäntä oli erikoisesti kehunut Vistas-laakson pohjoispäätä, joka oli itselleni ennestään tuntematonta seutua. Lähdin tuvilta seuraamaan Vistas-joen rauhallista kiemurtelua pohjoiseen päin, kelin muuttuessa aamupäivän mittaan helteiseksi.
Emäntä oli ollut oikeassa; laakso oli kerrassaan majesteettista seutua käveltäväksi, korkeiden vuorijonojen reunustaessa näkökenttää. Laakson pohja tarjosi kuvankauniita leiripaikkoja, ja Vistas-joen vesi oli kristallinkirkasta heti kun ohitettiin lumihuippuvuorilta siihen virtaavat mineraalirikkaat sivupurot.
Ylitin tupaemännän mainitseman vesiputouksen jossa virtaava vesi oli lähtöisin Moarhmma-vuorijonon jäätiköistä, niistä samoista jotka näin eilen noustessani Mårma-solaan. Viimeinen vilkaisu Vistas-laaksoon oli melkein kaihoisa, koska päivän reitti läpi laakson oli ollut helppoa käveltävää komeassa säässä.
Valitsin leiripaikan kaksosjärvien – Vuolip – ja Bajip Cazajavri – rannalta auringon vielä paistaessa alkuillasta leiriini. Pari muuta telttailijaa oli sen verran etäällä, että tunsin omistavani koko laakson sekä ikioman uimarannan. Tämä Mårmasolan rasitusten jälkeinen kevyempi päivä ylellisine iltauinteineen jäi mieleen yhtenä vaelluksen kohokohtana!
Garmin inReachin ennuste yölle ja aamulle oli ärsyttävän tarkka, ja luvattu sade ropisi teltan kattoon yön aikana ja aamulla. Koko laakso oli maatapyyhkivien pilvien peittämä, ja Bogicohkka-vuoresta näkyi vain uhkaavan tumma huippu.
Saavuin Alesjaure-tuville täydellisellä ajoituksella, koska sade alkoi täysillä vasta ylittäessäni riippusiltaa. Tuvat vilisivät väkeä, mutta Suomen Ladun jäsenkortilla sain käyttää tupien päivävierailijapalveluita ilmaiseksi, eli pääsin kuivattamaan yön jäljiltä kosteat kamani sekä kokkaamaan lounaan neljän seinän suojissa.
Puolenpäivän aikaan keli kirkastui sen verran että lähdin jatkamaan matkaa Alesjaure-järven rantaa pitkin vilkkaasti liikennöityä Kungsledeniä. Sää oli dramaattinen auringonpaisteen ja lähes myrskyn voimakkuudella puhaltavan tuulen piiskaaman sateen vuorotellessa. Vastaantulevat vaeltajat tallasivat polkua päät kumarassa, mutta itselleni Abiskon suuntaan menevänä tuuli oli selkäpuolella.
Jos omaan niskaan tulikin vettä ja myrskytuulta, näyttivät Alesjaure-tuvat kaukana takana saavan vielä karumpaa kohtelua.
Leiriydyin Garddenvarrin loivaan rinteeseen juuri puurajan alapuolelle, ennen Siellajohkan sillan taakse kertynyttä telttakylää, joka oli viimeinen hyvä teltta-alue ennen Abiskon kansallispuiston rajoituksia. Sää oli kirkastunut illaksi, ja teltan ovesta näki koko ajan kutistuvien pilvien pyörteilyn Boazocohkka-vuorten yllä.
Päivät 7-8: Kårsavagge ja Låktatjåkka
Aamun keli oli täysin erilainen kuin eilinen, ja vaihteeksi kamanikin olivat kuivat tasaisen tuulen ja auringonpaisteen haihdutettua kondenssiveden pois teltasta. Siellajohkan sillalla oli vilinää telttaleirin herätessä aamuun.
Abiskojauren tuvat muutaman kilometrin päässä olivat yllättävän hiljaiset vaeltajien lähdettyä jo kohti seuraavaa määränpäätä, joskin vieraskeittiö oli jätetty ikävän sottaiseen tilaan. Söin nuudelilounaan pihan penkeillä suorittaen samalla pientä huoltoa reissussa kolhiintuneille paikoille.
Suklaaostosten yhteydessä tupaemännältä saamieni ohjeiden mukaisesti polku Kårsavaggeen lähtisi heti tupien telttaalueen takaa, ja menisi sitten tiukan nousun myötä Boazocohkkan vuorijonon ylitse.
Nousu oli yllättävän tiukka; korkeusmetrejä kertyi 600 noin kolmen kilometrin matkalla. Maasto muuttui koivumetsän jälkeen ensin tunturisuoksi ja sitten lähes pelkäksi kivikoksi. Vastaantulijoita oli vain yksinäinen vaeltaja silminnähden jännityksestä tärisevän koiransa kanssa. Heti harjanteen takana oli porolauma josta koira oli ilmeisesti saanut vainun ja ehkä nähnyt noita outoja eläimiä ensimmäisen kerran elämässään.
Kippistin huipulla itseni kanssa Coca-Cola -tölkillisellä ja soittelin kotiinpäin. Abiskon seudun matkapuhelinmastoihin oli täältä ilmeisesti suora linja, mutta kauaa ei tuulisella huipulla tehnyt mieli seistä puhumassa, vaikka kosketus sivilisaatioon oli ensimmäinen muutamaan päivään. Laskeutuminen harjanteelta oli helpompaa, koska polku kulki loivan vinosti kohti Kårsavagge -tupia jotka näkyivät jo kilometrien päästä vuoren rinteeltä.
Kårsavagge -tupia edeltävällä kahlauspaikalla maksoin laiskuudestani yritettyäni ylittää kivien seassa matalana virtaavaa jokea vaelluskengät jalassa. Puoleenväliin ylitystä selvisin hyvin, kunnes vastaan tuli umpikuja jossa kivien välimatkat olivat reilusti liian pitkiä turvallisesti harpattavaksi, edes sauvojen kanssa. Paikalle tullut tupaisäntä viittoi oikean reitin toiselle rannalle, mutta sekään ei tarjonnut yhtään parempia kuivia astinpaikkoja.
Haravoin katseellani ulospääsyä umpikujasta, kun pattitilanne ratkesi toisen jalkani lipsahtaessa liukkaalla kivellä. Putosin polviasentoon ja huolehdin lähinnä kamerani pysymisestä veden yläpuolella, kenkieni hörpätessä iloisesti pari litraa vettä. Tämän jälkeen ylitys olikin suoraviivainen; kahlasin puoleen sääreen yltävässä vedessä tupien edustan rannalle ja siirryin samantien puristelemaan sukistani enimpiä pois.
Tupaisännän varovaisista estelyistä huolimatta päätin jatkaa matkaa pohjoiseen kohti Låktatjåkkan tunturiasemaa, koska elättelin tässä vaiheessa vielä toiveita ehtiä päiväretkelle Låktatjåkkan lähistöllä sijaitsevalle syvälle vuoristojärvelle, Trollsjönille. Enpä tässä vaiheessa vielä tiennyt että isännän ennustelema kurja keli ei tarkoittanut pelkkää sadetta ja kevyttä tuulta…
Polku Låktatjåkkaan lähti heti tupien takaa, ja otti luulot pois nousemalla 300 metriä ylittäen kartalla vierivieressä näkyvät korkeusviivat. Ylhäällä olevilta Latnja-järviltä virtaava pieni joki kulki syvässä uomassa, ja sitä ympäröivät kalliot olivat taas varmaa elokuva-lavasteiden maisemaa. Harmillisesti, tupaisännän manaaman kurjan kelin pelko rajoitti kuvaushaluja. Nousun varrella kalliokielekkeiden päällä olisi ollut komeammalla säällä loistavia kuvauspaikkoja.
Ylitin Latnjajärveä edeltävät pienemmät vesistöt porolaumojen uteliaiden katseiden alla. Valitsin leiripaikaksi käytännössä ensimmäisen vastaantulleen tasaisen ja kuivahkon alueen järven lähistöllä, ei kovinkaan kaukana Latnjajärven luonnontutkimusasemalta. Ajoitus oli taas kohdallaan, koska tuuli ja sade yltyivät koko ajan.
Yöstä tuli ikimuistoinen. Tuuli saavutti myrskylukemat ja yritti kiskoa teltan käsistäni jo pystytysvaiheessa. Hillebergin kokemus teltanvalmistajana näkyi siinä, että suunnattuani teltan päädyn tarkasti tuulta vastaan ja kiskottuani harukset kireälle, teltta pysyi paikallaan ja muodossaan täysin vähäeleisesti. Myöhemmin selvisi että tuulenpuuskat olivat saavuttaneet hieman vajaan 20 m/s voimakkuuden, joka teltan sisällä kuultuna muistutti vieressä huutavaa pölynimuria.
Lievä jännitys teltan keston puolesta ja meteli teki unestani hyvin katkonaista korvatulpista huolimatta, aina aamuyön tunneille asti jolloin myrsky alkoi viimein taittua.
Totesin aamulla epävakaisen sään vain jatkuvan, joten pakkasin kamani ja lähdin liikenteeseen huolimatta jatkuvasta sateen uhasta. Hernerokkasumu pyöri laaksossa, ja myöhemmin pilkahtanut aurinkokaan ei saanut poltettua pilvimassoja kokonaan pois. Viimeinen silmäys Latnjajärven laaksoon paljasti äskeisen telttapaikkani kylpevän aurinkoläntissä.
Latnjavaggen pohjoispään lähestyessä keli heikkeni. Paikassa jossa Guoblavaggi yhdistyy Latnjavaggeen kävelin taas kuorikamat päällä ja huppu tiukasti silmillä, ihmetellen sitä kuinka pitkältä kuun maisemissa etenevä polku tuntui. Maisema Gearggecorrun ympärillä oli täysin vuoristoista, ja oli hankala uskoa että E10-tie sekä Torneträsk-järven laakso olivat alle 5 kilometrin päässä.
Låktatjakkan vuoristohotelli nousi aavemaisena silmien eteen yhtäkkiä kohonneen sumun seasta. Vaikutelma jatkui vahingossa oveen jääneen “SULJETTU”-kyltin tervehtiessä sisäänkäynnillä, vaikka asemalla sisällä oli lämmintä ja vilkasta. Lepotauko lämpimissä sisätiloissa oli tervetullut samalla kun tarkistin E10-tiellä kulkevan Kiirunan bussilinjan aikatauluja.
Asemalla kuului kännykkä joten sain varsin kurjalta näyttäneet sääennusteet inReachin sijasta suoraan puhelimeeni.
Trollsjön sai tältä kertaa jäädä väliin, koska sateen ennustettiin jatkuvan kovana pari päivää, ja itseänikään ei suoraan sanoen enää houkutellut telttailu litimärässä tunturissa. Låktåtjåkkan kohdalla on sekä juna- että bussipysäkki, ja jälkimmäisellä pysähtyisi Kiirunaan vievä linja-auto sopivasti muutaman tunnin päästä.
Tankkasin ruokaa ja kahvia, kuivattelin tavaroitani ja ihailin aseman hienoa ilmapiiriä sekä sisustusta sumupilvien pyöriessä ulkona. Erityisesti jäi mieleen ikkunalaudoilla olleet lämpökynttilän kuumentamat vadit, joista nousi koko asemalla tuntuva glögimausteiden tuoksu.
Viimeinen vajaan 10 kilometrin etappi kohti E10-tietä oli varsinainen antikliimaksi. Pätkän alkupään hienot minivesiputouksia muodostaneet purot muuttuivat ensin tunturiniityksi ja sen jälkeen koivu- ja pajupusikoksi.
Vaelluksen viimeisen kuvan Torneträskin suuntaan otin vesi vuotavissa goretex-kengissä litisten. Kuva tiivisti täydellisesti fiilikset saapuessani bussipysäkille vilkkaasti liikennöidyn tien varressa.
Bussin lämpö ja myöhemmin pitkä kuuma suihku Kiirunan Scandic-hotellissa korjasivat tilanteen.
Poimintoja pakkauslistasta
Rinkka – Osprey Aether 70. Luotettava ja kestävä rinkka, joskin voisi olla hieman kevyempi.
Kuvauskalusto – Fujifilm XT2-järkkäri yhdellä linssillä, laajan polttovälialueen kattavalla XF18-135 mm zoomilla. Sekä kamera että linssi ovat vesisuojattuja joten niitä uskaltaa käyttää kevyessä sateessakin. Kamera kulki suurimman osan ajasta kiinnitettynä rinkan olkaimeen Peak Designin Capture Clip -kiinnikkeellä. Erittäin hyvin toimiva yhdistelmä! Jalustana oli kevyt Pedcon Ultrapod II, joka riitti kameran asetteluun maahan tai kiven päälle.
Leiriytyminen – Hilleberg Enan -teltta, Exped Synmat UL -ilma-alusta ja Rab Ascent 500 -untuvapussi. Teltta oli eka kertaa pidemmällä vaelluksella ja toimi todella hyvin skandinaavisessa vaihtelevassa kelissä. Erikoisesti tykkäsin maahan asti kiinni tulevasta ulkoteltasta ja tilavasta absidista. Makuualusta ja -pussi ovat jo usean vuoden vaelluksilla testattuja ja pitävät minut lämpimänä lähes nollaan lämpöasteeseen.
Keittiö – Jetboil Zip -keitin ja Katadyn beFree -vedensuodatin. Pussiruokiin ja naposteltaviin perustuvassa menussa ei tarvita keitintä ja lusikkaa kummempaa varusteistoa. BeFree -suodatin on ollut nyt parilla reissulla. Se on erikoisen toimiva Lapin puhtaissa vesissä joista ei tarvitse suodattaa sedimenttiä pois, mutta jotka haluan kuitenkin putsata bakteerien varalta.
Vaatteista – Arcteryx on hovihankkijani, tällä keikalla vaellushousuina olivat Gamma LT-housut ja tuuli/lämpö takkeina Squamish ja Atom LT. Laatua joka toimii kosteassakin kelissä synteettisten materiaalien takia hyvin.
Kenkinä jo useamman vuoden ajan ovat olleet kevyet Salomonin Quest 4D GTX-vaelluskengät, joiden heikoin puoli on ennenaikainen kuluminen. Tälläkin reissulla niiden kalvo antautui, mutta Salomon takuuvaihtoi ne pienen suostuttelun jälkeen.
Elektroniikka – Kindle Paperwhite e-lukija ja Garmin inReach Mini -hätälähetin. Kindle pakkaa koko kirjastoni kuivalaatikossa kulkevaan laitteeseen.
InReach oli ensimmäistä kertaa matkassa ja osoittautui todella käteväksi. Pelkän hätälähettimen lisäksi siitä löytyvät viestintäominaisuudet sekä mahdollisuus tilata säätiedotus. Laite ei ole halpa ja vaatii lisäksi juoksevat sopimusmaksut, mutta yksinvaeltajalle sekä kotiväelle se tuo turvantunnetta. Lähetin päivän mittaan useampia ennaltamääriteltyjä (ilmaisia) OK-viestejä kotiin, koska jokaiseen viestiin sisältyi aina myös paikkatieto. Kotiväki pystyi siis seuraamaan etenemistäni ilman että siihen piti käyttää rajallista viestikiintiötä tai erikseen maksullista seurantaa.
Löydät tarkemman retkikuvauksen ja roimasti enemmän kuvia henkilökohtaisesta blogistani exposedpaths.exposure.co, tai seuraa minua Instagramissa: xposedpaths.
Janne Kangas
