Kebnekaisen vaellukset 2017
Tervetuloa Partioaitta 365 Klubin matkaan kokemaan keskiyön aurinko Ruotsin korkeimmalle vuorelle Kebnekaiselle! Vaelluksia järjestetään vuonna 2017 kaksi ja matkapäivät ovat 27.6.-1.7.2017 ja 4.-8.7.2017.
Lue lisää ja ilmoittaudu mukaan unohtumattomalle vaellukselle!
Reissukertomus vuoden 2016 vaelluksesta
Partioaitan 365 Klubin ensimmäinen kesäreissu järjestettiin Ruotsin Kebnekaiselle juhannuksen jälkeisellä viikolla. Tavoitteena kolmellatoista vaeltajalla oli huiputtaa Ruotsin korkeimman vuoren 2100-metrinen huippu viiden päivän aikana.
Tapasimme lähtijöiden kesken jo muutamaa viikkoa ennen lähtöä Helsingin Yrjönkadun Partioaitassa. Olimme apuoppaani Markon kanssa paikalla vastaamassa kysymyksiin ja kertomassa ennakkotunnelmista tulevaa vaellusta varten. Kebnekaise ei ole reissuna sieltä ihan helpoimmasta päästä, ainakaan ensikertalaisille, ja kysymyksiä osallistujilla riitti. Tunnelma ennakkotapaamisessa oli kuitenkin jo innokas ja hyvillä mielillä lähdimme ajelemaan paria viikkoa myöhemmin kohti Ruotsia pahinta juhannuksen paluuruuhkaa vastaan. Matkan ainoa ongelma tuli vastaan Kiirunassa, mistä vaelluksemme lähtöpaikkaan Nikkaluoktaan oli rakennettu uusi tie, joka ei näkynyt vielä missään kartoissa. GPS ohjasi vanhalle reitille, missä tuli puomi vastaan ja yhtäkkiä matka Nikkaluoktaan nousi pystyyn! Pyörimme varmaan tunnin Kiirunan liikenneympyröissä ennen oikean risteyksen löytämistä (Joo, olihan siinä tosiaan kyltti, jos sitä olisi ymmärtänyt etsiä…), mikä ei liikaa naurattanut kun takana oli jo 1100 kilometriä ajoa. Samaan liikenneympyrälimboon joutui lopulta melkein jokainen omilla autoillaan Ruotsiin saapunut klubilainen.
Kaikki selvisivät kuitenkin lopulta kiertoristeyksistä läpi ja tapasimme porukalla Nikkaluoktan tunturiasemalla tiistai-iltapäivänä. Sää oli lempeä kun lähdimme hyväntuulisen porukan kanssa vaeltamaan ensimmäiselle yöpaikallemme. Yhteensä matkaa tulevina päivinä olisi edessä kutakuinkin 70 kilometriä – sisältäen nousun Ruotsin katolle – ja aloitimme kevyesti siirtymällä kuuden kilometrin matkan Laddujavrí-järven rantaan, mihin olimme Markon kanssa pystyttäneet leirimme jo muutamaa päivää aiemmin. Olimme avoimella paikalla vailla suojaa, mutta myös vailla itikoita. Karhikon puolella rannan kupeessa sääskiä nimittäin riitti, joten tuulesta oli näissä oloissa ainoastaan hyötyä. Leiriydyimme, istuskelimme tulilla, tutustuimme toisiimme ja paistelimme makkaraa pienessä tihkusateessa, jolle aiemmin niin kovin aurinkoinen sää oli tehnyt tilaa. Seuraavana päivänä edessä olisi 15-kilometrinen siirtymä perusleiriimme Kebnekaisen tunturiasemalle, joten ajoissa nukkumaan meneminen oli kaikkien etu.
Aamu valkeni edelleen pienen tihkun siivittämänä. Tai no, eihän se aurinko näillä lakeuksilla edes missään vaiheessa laskenut. Juuri, kun olimme saaneet pakattua leirin rinkkoihin, yltyi veden tulo ehkä isoimmaksi sateeksi, missä olen koskaan saanut kunnian ulkoilla. Sen puolen minuutin aikana, kun yritin kuorivaatteet rinkastani kaivaa, kastuin jo boksereita myöten niin läpimäräksi, että totesin vaivan olevan turhan. Lähdimme uitettuina koirina taivaltamaan kohti tunturiasemaa toivoen, että keli tästä kohenisi.
Ja kohenihan se. Kotvaa myöhemmin aurinko jo pilkotti pilvien takaa ja mieliala matkailijoilla koheni kummasti. Päivä eteni leppoisasti taukoja pidellen, maisemia ihastellen ja vuoristopuroista vettä tankaten. Kaikilla klubilaisilla jalka kantoi kevyesti ja etenimme hyvässä tahdissa kohti seuraavien päivien leiriämme Kebnekaisen huipun välillä kurkistellessa pilvien takaa suoraan edessämme. Alun perin valtavalta näyttävä vuori tavallaan pieneni koko ajan lähetessään ja jossain vaiheessa se alkoi jo näyttää epäuskoistenkin silmissä siltä, että okei, kyllähän tuonne pystyy nousemaan. Aurinko oli kuivannut aamulla kastuneet varusteet jo päällemme kunnes kilometriä ennen perusleirimme saavuttamista ukkoskuuro kasteli meidät uudelleen. Olimme kuitenkin jo niin lähellä päivän maalia, että tässä vaiheessa se lähinnä enää nauratti. Saavutimme tunturiaseman, pystytimme leirimme sen kupeeseen ja nautimme illasta kahvikuppien ääressä aseman terassilla. Huomenna huiputetaan!
Herätys pitkään huiputuspäivään oli aikainen. Viiden aikoihin alkoi aamupuurokeittimet porista telttojen edessä ja kuudelta oltiin jo reput selässä aloittamassa taivallusta. Kebnekaisen huiputuspäivä on noin 25 kilometrinen, se sisältää kaksi vuorenhuippua ja yhteensä noin 1800 metriä vertikaalinousua. Kyseessä ei siis missään nimessä ole se helpoin vaellus, mutta päivä on erinomainen mahdollisuus kokeilla omia rajojaan ja haastaa vähän itseään. Kaikki kolmetoista klubilaista lähtivät hymyt kasvoillaan matkaan! Ensimmäiset noin kolme kilometriä ovat vaellusta laaksossa kohti Kebnetjåkkan ja Duolbagovrin välistä solaa, jota pitkin noustaan niin kutsuttuun kattilalaaksoon Kebnekaisen sydtoppenin alapuolelle. Vaellus kulkee pitkin läntistä reittiä vuorelle, idän puolelta kun ei ole asiaa lähteä kokeilemaan ilman oikeanlaisia varusteita ja jäätikkökokemusta.
Olimme kattilalaaksossa noin kolmen tunnin matkanteon jälkeen ja pidimme ensimmäisen pidemmän taukomme ennen nousua kohti Vierramvaren 1700-metristä huippua, mitä kautta Kebnekaiselle on kiivettävä. Olin ollut paikalla viimeksi tasan vuosi sitten ja silloin lunta oli huomattavasti enemmän! Esimerkiksi koko kattilalaakso oli metrisen hangen peitossa, kun nyt sen pohjalta virtasi lukuisia vuolaita koskia kohti laaksoa. Hankivaelluksen sijaan saimme siis hyppelehtiä kiveltä toiselle pitääksemme kengät edes suunnilleen kuivina. Ensimmäinen lumiosuus tuli vastaan Vierramvarren eteläseinällä mistä matka jatkui reitin ensimmäiselle huipulle. Vierramvarren päältä saa ensimmäisen kunnon näkymän Kebnekaisen valtavalta näyttävään loppunousuun, jota ennen on kuitenkin laskeuduttava vielä vuorten väliseen satulaan, niin sanottuun Kaffedaleniin. Tämä on se kohta, jossa suurin osa jättää leikin kesken ja kääntyy takaisin. Klubilaiset olivat kuitenkin toista tekoa ja jokainen päätti jatkaa matkaa loppuun asti! Pidimme lounastauon Kaffedalenissa ja nauroimme paikalliselle nuorelle miehelle, joka oli päättänyt lähteä huiputtamaan Kebnekaisen Crocseissa. Hänellä oli mukanaan nousu-Crocsit ja lasku-Crocsit ja sarja erivärisiä sukkia niihin sopimaan. Näky oli kuin Benny Hill Showsta kaverin toikkaroidessa lumihangessa eteenpäin meidän lounastaessa vastarinteessä.
Ruoat tankattuina lähdimme viimeiseen nousuun. Sää oli erinomainen, joskin jokainen vastaantulija, jota haastattelin, kiroili kuinka huipulla ei nähnyt mitään sen oltua tiiviissä pilvihupussa koko päivän. 600:n metrin kiipeämisen jälkeen Kebnekaisen rinteellä tuli ensin vastaan vanha Toppstugan, autiotupa huipun alapuolella. Sitä seurasi tuvan päivitetty versio, jonka kupeesta viimeinen siirtyimä huipulle lähti. Viimein, upean uurastuksen jälkeen 365 Klubin retkikunta saavutti Ruotsin huipun kello 14:40, melkein yhdeksän tuntia lähdön jälkeen! Ja kuinka ollakaan, klubilaiset olivat ensimmäinen ryhmä huipulla, joka pääsi nauttimaan myös maisemista, taivas kun kirkastui yllättäen juuri ennen viimeisiä askeleita Ruotsin korkeimpaan pisteeseen! 2100:ssa metrissä nähtiin aika monta auringossa hymyilevää suomalaista.
Kolmestatoista matkaan lähteneestä 11 pääsi huipulle ja jokainen turvallisesti alas. Yksi joutui kääntymään Kaffedalenin jälkeen takaisin huonon olon takia ja yksi pääsi Toppstuganille asti, missä päätin oppaana, että emme jatka enää huipulle vaan käännymme turvallisuussyistä kaksin takaisin alas. Jokainen kolmestatoista kuitenkin ylitti itsensä moninkertaisesti ja olimme Markon kanssa valtavan ylpeitä koko porukasta! Markokin pääsi huipulle ensimmäistä kertaa ja olin suunnattoman iloinen hänen puolestaan. Minä olen siellä jo käynyt ja tulen käymään vielä monta kertaa, joten en harmitellut ollenkaan oman huiputukseni väliin jäämistä lähtiessäni uupuneen osallistujan kanssa alas. Olimme joka tapauksessa juuri viettäneet hienon päivän vuorilla hyvässä seurassa, upeassa säässä ja henkeäsalpaavissa maisemissa, ja se on lopulta se, mistä tässä hommassa on eniten kyse. Ei siitä yhdestä huipusta, vaan itsensä voittamisesta ja hienosta päivästä ulkona uusien ystävien kera.
Laskeutuminen takaisin laaksoon oli pitkä ja kärjen saavuttaessa leirimme olimme olleet liikkeellä melkein viisitoista tuntia. Tunturiasemalla nautitun suihkun, ravinnon ja nesteytyksen jälkeen unta ei paljoa kenenkään tarvinnut huudella. Paitsi minun ja Markon, sen verran kierroksilla päivän päätteeksi kävimme, että istuimme tunturiaseman kahvilassa myöhään yöhön nauttien vielä hetken onnistuneesta keikasta.
Huiputuksen varapäiväksi varattu perjantai meni kaikilla lepäillessä. Teimme pienen kävelylenkin halukkaiden kanssa alemmas laaksoon ja keittelimme pannukahvit joen varressa nököttävien siirtolohkareiden päällä. Päiväunet maittoivat itse kullekin ennen saunaa ja illalla nautttua upeaa ruokailua Kebnekaisen tunturiaseman ravintolassa. Kolmen ruokalajin illallinen pöytähopeiden ja valkoisten liinojen ääressä tuntui melko absurdilta pesemättömät retkeilyvaatteet päällä. Tarjolla oli vähän kaikkea poron sydämestä pekonilla maustettuun Turskaan ja ilta sujui leppoisissa tunnelmissa edellispäivää vielä muistellen. Seuraavana aamuna oli edessä enää vaellus takaisin Nikkaluoktaan, mistä jokainen lähti yhteisen päivällisen päätteeksi omille teilleen montaa isoa kokemusta ja uutta ystävää rikkaampina.
365 Klubin ensimmäinen vaellus oli kokonaisuudessaan erittäin hyvin onnistunut! Jos muutamaa sadekuuroa ei huomioida, sää kohteli meitä lempeästi, huiputuspäivä oli menestys, haastava reitti ei vaatinut pahempia kommelluksia ja kaikki sujui turvallisuudenkin näkökulmasta hienosti. Upeinta oli nähdä, kuinka jokainen klubilainen ylitti itsensä ja tsemppasi toisiaan läpi viikon. Yhteishenki oli Ruotsin vuorilla huikea ja siitä on kiittäminen jokaista lähtijää! Tältä pohjalta on erittäin hyvä lähteä rakentamaan Klubin tulevaa ohjelmistoa ja seuraavia vaelluksia, kehittämään toimintaa aina vain paremmaksi. Seuraava yritys minun osaltani koittaa jo syyskuussa, kun lähdemme klubivaellukselle ihastelemaan ruskaa Kebnekaisen naapuriin, Euroopan viimeiseen erämaahan Sarekiin. Lähde mukaan!
