Olen koko reissuni ajan yrittänyt bongailla sopivia paikkoja boulderointiin (eli kiipeilyyn ilman köyttä matalilla kivenlohkareilla tai kallioilla). Olen löytänyt muutaman, mutta tuntuu kuitenkin, että paikat ovat kiven alla tai kenties vain paikallisten tiedossa. Ottaen huomioon, että kivijono nimeltään Andit kulkevat koko Argentiinan matkalta etelästä pohjoiseen, en jaksanut uskoa, että sopivia lohkareita ei olisi olemassa.
Surffaillessani netissä osuin sattumalta sivuille, jossa oli läheisen San Juanin alueen topot (eli kiipeilyreittien “kartat”). Niinpä otin seuraavana aamuna bussin San Juaniin ja edelleen läheiseen Villa Ibanezin kylään, josta piti lähteä pieni hiekkatie vuorille.
Saavuin kylään ongelmitta ja yritin kysellä kyseistä polkua paikallisilta. Apunani oli muutama kuvakaappaus nettisivuilta, mutta yllättäen niistä ei ollutkaan hirveästi apua, sillä en kyennyt paikantamaan itseäni. Paikalliset eivät koskaan olleet kuulletkaan paikasta nimeltä “La Sal” eli “Suola”, enkä varsinaisesti sitä ihmetellyt, sillä ilmeisesti määränpäässäni ei ollut muuta kuin kiviä vuorien keskellä. Lopulta kyllästyin ihmettelyyn ja otin suunnan vuorille. Kaukana edessä häämötti sola, josta etsimäni hiekkatien piti kulkea läpi, olettaen että olin lukenut “karttojani” oikein.
Maasto oli kuivaa aavikkoa ja vaikka kävely oli vaivatonta, en juuri kerennyt katselemaan maisemia, sillä jokainen elävä olio ja kasvi halusi pistää tai purra minua. Kaktuksen piikit vielä ymmärsin, mutta ruohon ja puiden piikit olivat liikaa. Ainoat liittolaiseni, jotka eivät aktiivisesti yrittäneet satuttaa minua, olivat kivet.
Alkoi hämärtämään ja tulin siihen tulokseen, että parempi leiriytyä ja jatkaa matkaa heti auringon noustessa. Oletettavasti edessä olisi noin
10-15 kilometrin kävely, riippuen kuinka tarkkaan olin osannut sijaintini määrittää. Päätin lähteä aikaisin liikkeelle, sillä jos pitää valita aikaisen herätyksen ja keskipäivän auringossa kävelyn välillä, lyhyemmät yöunet on pienempi paha. Päästäkseni nopeasti liikkeelle seuraavana aamuna jätin teltan pystyttämättä ja levitin makuualustani (Therm-a-rest X-Therm) ja makuupussini (Warmpeace Viking 300) suoraan maahan. Tarkastin paikan muutamaan otteeseen, sillä jos olisin antanut kasveille pienenkin mahdollisuuden puhkaista makuualustani, ne olisivat takuuvarmasti käyttäneet tilaisuuden hyväkseen.
Seuraavana aamuna heräsin kello kuudelta kännykän hälytykseen, katsoin ympärilleni ja huomasin, että oli edelleen pilkkopimeää. Niinpä näpäytin hälytyksen pois ja nukuin yhdeksään. Suunnitelmani aikaisesta lähdöstä oli hyvä, mutta tällä kertaa se ei vain toiminut. Jätin aamupalan välistä ja lähdin jatkamaan kohti solaa auringon jo porottaessa turhan ylhäältä. Ei mennyt pitkään kun osuin tielle, jota olin etsinyt. Loistava google mapsin lukutaitoni oli siis toiminut.
Asennoiduin tulevaan läkähtymiseen, janoon ja pitkään hiekkaiseen ylämäkeen. Lähdin seuraamaan tietä kohti salaista boulderpaikkaani.
Tästä eteenpäin polulta oli käytännössä mahdotonta eksyä, joten minun ei enää tarvinnut arpoa kuvakaappauksieni kanssa. Seuraavien neljän tunnin aikana ymmärsin minkä takia täällä päin noudatetaan orjallisesti siestaa keskipäivän aikaan. Hikisen iltapäivän jälkeen olin kuitenkin perillä. Laakso, jonne olin saapunut oli täynnä valtavia kivenmurikoita ja sen pohjalla virtasi joki (jonne levähdin saavuttuani perille).
Vuoret kohosivat joka puolella ympärilleni ja hieman ylempänä oli suolaisesta purosta muodostunut omituinen putous. Seuraavien neljän päivän aikana en nähnyt ketään, ainoastaan kolibrit ja hiiret pitivät minulle seuraa. Olisin voinut jäädä pidemmäksikin aikaa, mutta lopulta ruokavarastoni alkoi hiipua ja minun täytyi haikein mielin palata sivistyksen pariin.