Syksyn tullen iskee usein melontapaniikki, kausi kun alkaa olla loppusuoralla ja ajatukset ”tässäkö tämä oli”, ”sainko melottua tarpeeksi” ja ”vieläkö jonkin joen ehtisi nähdä ennen talven tuloa”, vaivaavat mieltä. Vastaus siihen onko saanut meloa tarpeeksi, on useimmiten kohdallani selkeä ei… mutta sehän kertoo vain siitä että intoa uuteen kauteen ja uusille reissuille on vielä jäänyt jäljelle.
Nyt tämän paniikin iskiessä ajattelin, että jotain mieleenpainuvaa haluaisi vielä kokea varastoon talvenvaralle. Haaveilin leppoisesta melontaretkestä helpoille joille ilman pelkoa ja jännitystä, totutellen pitkästä aikaa istumaan laskukajakissani ja opetellen joen tavoille jälleen. Mutta melontaseuran ja helppojen reitti-ideoiden puutteessa ”jouduin” ulos mukavuusalueeltani sananmukaisesti Peikkokoskille.
Sain kyllä kokea huimia revontulia ja kirpeän syyskuisen tähtitaivaan, mutta lisämausteena kaupanpäälle perhosia vatsanpohjaan ja jännittynyttä odotusta tulevista melonta päivistä. Viimekerrasta tuolla Pohjoisruotsin Piteå-joella on kulunut viisi vuotta, joten melontakuntoni näille Trollforsenin koskille oli varmaankin vähän alakantissa.
Mietin omia kuvitelmiani koskien vaaroista ja huomasin, että helposti kauhu saa vallan epäsuhteellisen paljon, jos ajatuksille antaa tilaa. Päätin keskittyä ajattelemaan yhtä köngästä kerrallaan ja yrittää vain nauttia siitä haasteesta minkä joki tarjoaa. Aurinko, osaavat melontakaverit, hieno joki – antaa mennä!
Vesitilanne Trollilla oli alhainen ja kosket eivät olleet voimakkaimmillaan. Silti reissu tarjosi sekä uintikokemuksia – kun suunniteltu laskulinja ei onnistunutkaan odotetusti – että uusia laskettuja koskia ja onnistumisia. Täällä on vaaratkin suhteellisen helppo hallita sillä joelta pääsee rannalle ja kajakin voi kantaa yli sellaisten paikkojen joita ei halua laskea. Ensimmäisen kerran olen ollut tutustumassa tähän koskiparatiisiin melkein aloittelijana. Silloin taitoa ei ollut tämänkään vertaa hallussa, mutta koski koskelta ja aalto aallolta joki opetti tavoilleen.
Lauantai-illan telttasaunassa illan hämärtyessä, istuimme vanhan melontakaverin kanssa hiljaa kuunnellen kosken etäistä kohinaa. Pakkaamisen vaiva, ajomatka, kaikki säätäminen ennenkuin reissu toteutui, jäävät taka-alalle kun olo on rento ja pää sopivan tyhjänä kaikesta turhasta.
Havahduin ajatukseen että melkein jätin lähtemättä tälle syksyiselle retkelle syystä että ajattelin olevani niin paljon huonompi melontataidoiltani kuin viisivuotta sitten. Ehkä voin ollakkin, mutta mitä väliä sillä oikeastaan on. Vain melomalla oppii melomaan, kotona surkuttelemalla menetettyjä melontapäiviä ei ainakaan opi mitään! Olen onnellinen joella, leirissä, ulkona tähtitaivaan alla ja sillä on väliä!
Syksy lähestyy, mutta vielä kelit ovat lempeät ja melkein kesäiset. Vielä ehtii tehdä telttaretken vaikkapa lasten kanssa. Nautitaan syksystä, talvea lumia ja hiihtoreissuja odotellessa!
Tarja
