Illalla sisällä teltassa puuhaillessani kuulen ulkopuolelta ääntä. Kun ryömin teltasta, muutaman metrin päässä istuu tuuheaturkkinen nuori kettu. Kettu kallistelee päätään kysyvästi ja pyytää leikkimään kuin koira. En lähde leikkiin, ja lopulta kettu lirauttaa merkkauspissat ja katsoo samalla minua olkansa yli tiukasti. Olen leiriytynyt ketun reviirille Muotkan erämaassa vähän puurajan yläpuolella. Puron varressa hampaita pestessäni näen illan hämärtyessä eläimen loikkivan siluettina tunturin rinnettä vasten.
Sitten on pimeää. Olen aivan yksin luonnon keskellä.
Muotkatunturin erämaa on kokonaan polutonta maastoa, jossa on hyvin vähän mitään retkeilyä helpottavia rakennelmia. Jos haluaa eroon kaikista ja kaikesta, on hyvä lähteä Muotkan jokilaaksoihin ja tuntureille. Itse halusin eroon yksinäisyydenpelostani.
Olin liikkeellä loppusyksystä. Viikkoa myöhemmin satoi ensilumi. Retken tarkoitus oli harjoitella pelkäämistä. En pelkää pimeää, mutta oma mörköni on yksinoleminen ja yksinäisyys.
Ketun kohtaaminen tunturissa täytti minut kuitenkin ilolla. En hetkeen muistanut miettiä omaa yksinäisyyden pelkoani. Pimeys on helppo pitää kaukana, kun laittaa telttavalon päälle ja sulkee vetoketjulla pimeyden teltan ulkopuolelle.
Miksi pelkäämme luonnossa?
Somen retkeilyryhmissä pyydetään usein neuvoja pelon voittamiseen. Moni haluaisi nukkua yön metsässä tai vaeltaa yksin, mutta pelot estävät retkeilyharrastusta.
Luonnossa liikkuessa pelko on monesti tarkoituksenmukainen tunne, josta on paljon hyötyä. Toisaalta pelkäämme monia asioita turhaan, kun koemme uhkaavaksi asiat, joihin ei liity mitään aidosti vaarallista. Pelkomme on usein opittua.
Ennen lähtöä juttelin eräopas ja psykologi Saara Haapasen kanssa, joka on kiipeilyharrastuksensa ja työnsä vuoksi miettinyt paljon pelon ja muiden tunteiden säätelyä. Saara Haapanen toteaa pelon olevan aivoissamme sijaitseva tunnejärjestelmä, joka on erikoistunut havaitsemaan uhkaavia ärsykkeitä ja viestimään niistä kehollemme. Kun havaitsemme pelottavan asian, autonominen hermostomme aktivoituu, ja kehon reaktiot valmistavat meitä taistelemaan tai pakenemaan. Silloin pulssi kiihtyy ja aistit terävöityvät. Luontainen systeemi toimii nopeasti ja tehokkaasti, koska se on ollut ihmislajin selviytymisen kannalta olennaista. Pelon tuntemus ja reagoiminen pelkojärjestelmän viesteihin on kuitenkin täysin yksilöllistä. Tulkitsemme havaintojamme sen mukaan, mitä olemme aikaisemmin oppineet.
Luo itse turvallisuutta retkeillessäsi
Ensimmäisenä iltapäivänä kuljen Peltojoen vartta etelään, ylitän joen ja mietin, lähtisinkö ylittämään tunturia. Mutta en uskalla. Pelkään, että pimeä yllättää minut avotunturissa ja myrsky vie suojaisaan leiriytymiseen tarkoitetun kupolitelttani.
Toimin oikein! Tämä on järkevää pelkoa, jonka tehtävä on suojella minua.
Yksinolemista pelkään turhaan. Se on opittua pelkoa. Järki sanoo, että ei ole pelättävää, mutta yksinäisyys tuntuu usein hallitsemattomalta. Mitä ihmettä siis teen yksin erämaassa myöhään syksyllä, mietin kun istun ensimmäisenä aamuna maisemaa tuijottaen.
Olen tehnyt useita päivä- ja yöretkiä yksin aikaisemmin. Mutta enimmäkseen olen retkeillyt ja voinut jakaa kaikki luontokokemukseni kavereiden tai jonkun läheisen kanssa. Nyt katselen hiljaista maisemaa, miettien tätäkö olen pelännyt? Tunturikoivujen päällä lepäävää sumua? Itseäni ilman muita ihmisiä?
Tunnustelen, miltä yksinäisyys kehossa tuntuu, niin kuin Saara Haapanen neuvoi ennen yksinvaellusta tekemään. Tuntuuko yksinäisyys hartioissa, vatsassa vai viekö se voimat jaloista?
Tiedän hyvin, että ainoa asia, jota erämaassa pitää pelätä ovat luonnonvoimat. Niitä olen opetellut ennakoimaan ja toimimaan niiden kanssa. Olen retkeillyt paljon, ympäri vuoden ja erilaisissa olosuhteissa mereltä tuntureille. Retki Muotkalle on suunniteltu tarkasti: Minulla on oikeanlaiset varusteet ja hätälähettimenä toimiva Garminin InReach-GPS käden ulottuville rinkkaan kiinnitettynä. Aion painaa SOS-nappia, jos loukkaannun. Kun turvaläheittimen jäljitin on päällä, voi kotiväki seurata etenemistäni nettipalvelusta.
Yksinäisyys jäytää vähän kuin päänsärky. Melankolisissa tunnelmissa sytyttelen ensimmäisen päivän iltana risukeittimeen tulen. Huomaan silloin tulen rauhoittavan voiman. Pimeä alkaa tuntua pehmeämmältä ja yksinäisyyden mörkö mukavammalta seuralaiselta, kun illan reuna sulaa liekin keltaiseen liikkeeseen.
Kömmin telttaan. Luen hetken otsalampun valossa ja nukun 11 tuntia.
Yksin poluttomassa maastossa
Vaelluksen kolme ensimmäistä päivää on sumuista ja sataa. Kamera hermostuu säästä ja hajoaa. Yksinäisyyden tunne tulee ja menee samaa ylä- ja alamäkeä tunturirinteiden kanssa, mutta ei lopulta ole enää väsyttävä painolasti, joka saa minut ensimmäisenä päivänä istahtamaan vähän väliä mättäälle.
Toisena vaelluspäivänä reitti muuttuu vaativammaksi ja on pakko keskittyä suunnistamiseen. Kuljen kartta toisessa ja kompassi toisessa kädessa. Välillä varmennan sijainnin GPS-laitteesta. Alan keskustella itseni kanssa suunnasta ja päiväetapeista.
Liikun poluttomassa maastossa. Välillä seuraan porojen ja kettujen reittejä, jotka eroavat kapeampina ihmisten tekemistä poluista. Tunturimaastossa suunnistajan apuna on paljon maamerkkejä: kuruja, lampia ja puroja. Välillä maisema hämää ja eksyn soiden ja tunturikoivikoiden sokkeloihin. Lopetan puolihuolimattoman kompassisuunnalla kulkemisen ja alan tuijottaa GPS:ää tarkasti.
Yksinvaelluksen arkea erämaassa
Viisi päivää on lyhyt aika Muotkan erämaa-alueella. Vaeltaessa aika tuntuu katoavan. Välillä huomaa muutaman tunnin kuluneen vasta, kun nälkäkiukku hiipii saappaanvarresta puseroon.
Yksinvaeltajankin päivät katkaisee kunnollinen lounastauko. Mieli lepää, kun etsii kauniin paikan ja pysähtyy syömään nuudelinsa, leipää ja kaakaota.
Etsin kartasta tunturilampia ja jokia tauko- ja leiripaikoiksi. Mutta lokakuun alussa maasto on kuivaa. Osa lammista on tyhjiä kuoppia ja hautaan pettyneenä uintihaaveeni. Leiripaikan etsin kuitenkin virtaavan joen tai puron äärestä, jotta saan vettä. Tuurilla pääsen pulahtamaan puroon huuhtaisemaan itseni vaelluspäivän jälkeen.
Kun vaellusta on jäljellä vain kaksi päivää, tajuan että olen kuljeskellut vain jokilaaksoissa. Nyt haluan Muotkan kuuluisille tuntureille ja etsin kartasta itselleni reitin tunturijonon yli kohti Giellajohkaa.
Nousen tunturiin auringonpaisteessa. Puurajan yläpuolella kulkeminen nopeutuu. Näen mihin olen menossa ja kuljen nopeasti ilman jatkuvaa kartan tai GPS:n vilkuilua. Kuljen pitkin askelin tunturin pikkukivien ja matalan varvikon yli. Lännessä näkyvät Muotkatunturit, jotka näyttävät pehmeältä aallokolta.
Saan seurakseni uteliaan lauman poroja. Ne asettautuvat kauniiseen riviin vastavaloon. Porojen juostessa aurinko maalaa niille hopeiset ääriviivat. Alan ymmärtää lapinhulluutta.
Pelolla on säädin ihmisen omassa mielessä
Mietin matkalla lisää yksinolemista ja pelkäämistä. Saara Haapanen puhuu tunteiden säätelystä ja näen mielessäni säätönupin. Muotkan rauhassa tajuan, että minulla on mielessäni kytkin, josta tunteita voi säätää pienemmälle tai lisätä volyymia. Ajatus on lähes konkreettinen: käännän yksinäisyydenpelon kytkimen lähes äänettömälle. Pelko hiljenee.
Viimeisenä vaelluspäivänä olen aivan kuitti. Edellisenä päivänä olen kirmannut lähes 20 kilometriä tuntureiden yli ja nyt matka tuntuu jaloissa tahdottomuutena ja tunturin rinne tuntuu vuorelta. Laen yli päästyäni istahdan syksyn hiljaisuuteen syömään eväitä. Yhtäkkiä koen vahvan yhteydentunteen luonnon kanssa auringon paistaessa usvan läpi. En ole yksin, vaan lapintiaisten kanssa ja omassa mukavassa seurassani.
Yksinvaelluksella luonto rauhoittaa. Sopeudumme lopulta ympäristöön. Stressi- ja kortisolitasot laskevat, vaikka ensimmäiset yksinvaelluksen päivät ovat ylivireitä. Silloin ajatukset poukkoilevat ja ravaavat ympyrää. Mutta lopulta ne pysähtyvät, kun itse jatkaa kävelyään, ylittää jokia, tuntureita ja kulkee metsien läpi.
Miten voi tulla pelkojen kanssa kaveriksi?
Viimeisenä iltana ajattelen niitä, jotka pelkäävät pimeää ja jättävät siksi retket ja vaellukset toteutumattomiksi unelmiksi. Monet luonnossa liikkumiseen liittyvistä peloista ovat perusteltuja, mutta iso osa vaan lamaannuttavia pelkofantasioita. Emme näe, mitä pimeässä on, joten päätämme mielessämme, että siellä on varmasti mörköjä.
Viimeisenä iltana kostea syysilma on muuttunut pikkupakkaseksi ja jokainen varpu ja paljas puunoksa huurtuu. Uin yksin rauhallisesti virtaavan joen kirpakan kylmässä vedessä. Yksinvaellus olisi seuraavana päivänä ohi ja aamulla istuisin jo lomakylän ravintolassa syömässä jugurttia ja hilloja. Siinä uidessa tuntuu ihan hyvältä olla yksin.
Yksinvaelluksen avulla yksinolemisen ja hylätyksi tulemisen pelkoni on viimein saanut käsiteltävät mittasuhteet. Retken ja kaiken pohtimisen jälkeen pelko ei enää vyöry ylitseni haitaten elämää. Olen tullut pelkoni kanssa kaveriksi. En todellakaan sydänystäväksi, mutta kaveriksi kuitenkin.
Apua pelkojen säätelyyn yksin retkeillessä
Suosittelen Muotkan retkellä kokeilemiani psykologi Saara Haapasen neuvoja tunteiden säätelyyn yksin retkeillessä: On normaalia pelätä, mutta silti pelkojen kohteita ei pitäisi välttää, koska silloin helposti vahvistamme opittua pelkoa. Pimeys pysyy mielessämme vaarallisena paikkana. Sen sijaan voit kohdata pelkosi pienissä palasissa, joita pystyt käsittelemään mielessäsi. Jos pelkäät pimeää, kannattaa ensin makustella hämärässä olemista yksin tai ehkä turvallisessa seurassa. Kun olet tottunut hämärään, voit seuraavaksi jäädä odottamaan pimeän tuloa otsalampun valmiiksi viritettynä ja lopulta varovaisesti ilman mitään lisävaloa.
- Totuttele. Altista itsesi tunteelle pienissä paloissa sellaisessa tilanteessa, jolloin uskot voivasi tuntea tunnetta ja totutella siihen. Jo noin 10 kerran totuttelu voi viedä pelon pois tai vähentää sitä merkittävästi.
- Rauhoita itseäsi puhumalla ääneen rauhoittavasti.
- Tunne tunne fyysisenä tunteena ruumiissasi. Keskity aistinvaraisesti tunteeseen kehossasi: Missä päin se fyysiesti sijaitsee? Koska se loppuu ja alkaa ja kuinka voimakas se on? Siirtyykö tunne paikasta toiseen?
- Suunnittele etukäteen, miten säilytät toimintakykysi, jos pelko nousee. Päätä itsellesi , miten voit kohdata isoja ja vaikeita tunteita. Varaudu etukäteen kirjoittamaan päiväkirjaa, kuuntelemaan musiikkia tai lukemaan jotain, mikä auttaa sinua rauhoittumaan. Päätä kauan aiot murehtia pelkäämistä ja milloin lopetat murehtimisen.
- Tee turvapaikkaharjoitus, jossa kuvittelet itsesi miellyttävään rauhoittavaan paikkaan tai tilaan.
Kirjoittaja Mia Sinisalo on 365-klubin eräopas. Mia haluaa tarjota 365-klubilaisille retkillään mieleenpainuvia luontoelämyksiä: hätkähdyttäviä maisemia, eeppisiä leiripaikkoja ja yhteydentunnetta luonnon kanssa. Retkillä on tärkeää myös mukava tunnelma, hyvä seura ja kannustaminen. Katso kaikki klubiretket »
