En ehdi oikein ajatella mitään, kun kumivene on jo vienyt meidät rantaan. Ensimmäinen ryhmä availee reppujaan ja mutustaa voileipiään. Vuonon ranta kasvaa paksua rakkolevää. Sitä, joka näyttää kasvavan kivien päästä kuin hiukset. Ylöspäin katsoessa avautuu rinteiden vihreys ja matalat huiput ovat kivisiä ja mustia. Siellä täällä pohjoisrinteillä on lumilaikkuja.
Miksi joihinkin paikkoihin kiintyy ja toisiin ei? Olen kuluneiden vuosien aikana vieraillut useissa eri luontokohteissa eri vuodenaikoina. Olen saanut nähdä metsiä, kansallispuistoja, karuja erämaita ja melontakohteita merillä ja järvillä. Joskus näihin paikkoihin on syntynyt tunneside retken tapahtumien tai siellä olleiden ihmisten takia: olen pakannut kaipauksen tunteet samaan kassiin henkilöhahmoineen ja maisemineen. Palaan aina Hossaan ensimmäinen talvivaellus mielessäni. Toisinaan maiseman hätkähdyttävä kauneus on jättänyt syvän muisti- ja tunnejäljen, kuten Sarekin erämaa, vaikka tuuli pieksi.
Mutta nyt en oikein tunne mitään. Maisemassa on Lapin tuntureilta tuttua karuutta, mutta en heti innostu. Kun kiipeämme rinnettä ylös päästäksemme majapaikkaamme Kviarin lodgelle johtavalle reitille, hurmaannun kirkkaan vihreästä sammalmatosta, jolla vesi pisaroi isoina kastehelminä. Huomaamattani, jo ensimmäisten kilometrien aikana, ojennan Islannille pikkusormen.
Hornstrandirin luonnonsuojelualue
Matkatoimisto Aventuran järjestämällä Partioaitan 365-klubimatkalla vietämme matkan alussa päivän Reykjavikissa. Ryhmä hajoaa pareina ja pieninä ryhminä kuumavesilähteille ja uimaloihin, lankakaupoille ja museokierrokselle patikoiden. Itse haahuilen Reykjavikin satamassa. Kaupungin keskusta kuuluu turisteille, mutta sesongin loputtua satamassa on hiljaista. Valaskierrosten alukset nuokkuvat rantalaiturissa. Käyn merimuseossa tutustumassa kalastukseen eri vuosikymmeninä ja -satoina.
Iltapäivällä kokoonnumme hotellille ja tilataksi vie meidät kotimaanlentojen kentälle, joka sijaitsee lähellä Reykjavikin keskustaa. Lopulta olemme Isafjordurissa, jossa vasta tuntuu, että matka pääsisi alkamaan, vaikka olemme olleet liikkeellä jo pari vuorokautta. Kamerat kaivetaan esiin ja Isfjordurinlahti jää muistikortille.
Meri aukeaa vuonoon. Rinteet nousevat vihreinä vuonojen reunoilta. Isafjordurissa on pikkukaupungin sharmia. Olemme varanneet pöydän paikalliseen ravintolaan ja onneksi varasimme. Ravintola täyttyy heti, kun olemme saaneet höyryävät lautaset kalakeittoa ja päivän kalaa.
Illalla pidämme Borea Adventuresin omistajan ja oppaamme Runarin kanssa palaverin retken kulusta punaisen Gamla Guesthousen olohuoneessa. Runar osoittelee karttaa ja me nyökkäilemme. Seuraavana päivänä olisimme siellä, missä pitäisikin: Hornstandirissa.
Hornstrandirin niemimäinen luonnonsuojelualue on asumatonta erämaata, joka kuuluu lähinnä napaketuille ja hylkeille. Viimeiset pysyvät asukkaat ovat lähteneet yhteisellä päätöksellä 1950-luvulla. Hornstrandirissa on patikkareittejä, joita ei kuitenkaan ole merkitty. Alueelle pääsee vain meren kautta yhteysveneillä, joista rantaan kuljetaan kumiveneillä. Nimimaan tyvessä on Jökulfirðirin jäätikkö. Pohjoisessa on huikeita lintukallioita ja etelässä hyljeyhdyskuntia. Ja joka paikassa on mahdollista törmätä ruskeisiin napakettuihin.
Napakettujen mailla
Elämme Länsivuonojen vaihtelevien säiden rytmissä. Tuulivaroitukset eivät suosi melontaa, joten teemme kolmantena päivänä puolen päivän patikan tuulen laantumista odotellessamme. Kiipeämme läheiselle pienelle huipulle katselemaan vuonoon. Huipulle tullessamme seuraamme liittyy napakettu. Se on selvästi utelias. Kenties se on haistanut eväsleivät.
Napaketut on suojeltu koko Islannissa, mutta muualla niitä saa ampua, jos ne aiheuttavat haittaa. Hornstrandirissa napakettuja ei saa metsästää, joten siellä on maailman suurin napakettukanta, kymmeniä tuhansia yksilöitä. Iso osa kannasta on niin kutsuttuja sinisiä napakettuja, jotka säilyttävät ruskean värinsä myös talvella. Ne etsivät ruokaa sulilta rannoilta, joten ruskea turkki on toimiva suojaväri vielä talvellakin.
Huipulla meitä tervehtivä yksilö ei ole ensimmäinen, jonka tapaamme. Yksi ketuista tervehti meitä jo meidän saapuessamme Kviar Lodgelle suurten vesiputousten ohi patikoiden.
Alueen napaketuilla ei ole luontaisia vihollisia, joten ne suhtautuvat ihmisiin varovaisesti, mutta uteliaina. Ketut tulevat lähelle, vain parin metrin päähän, josta niitä on mahdollista kuvata.
Kun laskeudumme alas maisemia kuvattuamme, kettu jatkaa matkaa seurassamme leikkisänä kuin koiranpentu. Välillä se pysähtyy rapsuttelemaan kirppujaan, pyytää leikkiin ja kipittää sitten taas joukon mukana, kunnes pysähtyy reviirinsä rajalle.
Päiväpatikassa näkee paljon
Patikoimme jokaisena päivänä Hornstrandirissa. Ensimmäisenä päivänä, vasta tullessamme, kuljemme kivikkoisessa maastossa, joka on kuitenkin helppokulkuisempaa kuin Lapin rakka. Välillä matkalla on lumilaikku. Kun reitti laskeutuu laaksoon, vierellämme virrannut puro on kasvanut joeksi ja uljaiksi vesiputouksiksi.
Toisena päivänä siirrymme vastarannalle. Alkuperäinen ajatus on lähteä kohti jäätikköä, mutta sää ei suosi. Jäätiköltä tulee napakka vastatuuli ja vettä sataa poikittain. Joukko on säänkestävä, mutta tuuli on raaka ja tuntuu mukavammalta kulkea myötäiseen kuin vastaan. Päätös on oikea. Teemme lopulta lähes 17 kilometrin leppoisan patikan merenrantaa pitkin ja koukkaamme Grunnavikin kylään, missä meitä odottaa vene ja napakettuperhe. Poikaset ovat kasvaneet jo isoiksi, mutta poukkoilevat kuisteilla ja maastossa sinne tänne. Pian ne hajaantuvat etsimään omia reviirejään.
Matkalla pysähdymme vanhaan kouluun pitelemään hetkeksi sadetta ja syömään lounaan. Teetermokset tyhjenevät. Olemme märkiä ja vähän kylmissämme. Tauko sisällä tekee hyvää. Kun lähdemme taas liikkeelle värikkäänä joukkona, sade lähes taukoaa. Jäähyväisinä se piirtää vastarannalle valtavan sateenkaaren, jonka keskellä on majapaikkamme, ylhäisessä valkoisessa yksinäisyydessään maisemassa seisova Kviar Lodge.
Melontakokemus vuonolla
Toisena päivänä oppaamme Pjotr lukee säätiedotusta ja tuuliennusteita koko päivän tunnin tarkkuudella ja teemme päätöksen lähteä melomaan. Retkeläisten joukossa on monia kokeneita melojia ja meillä on melontahousut ja -anorakit päällämme, joten meidät uskalletaan päästää oppaan kanssa vähän kovempaankin keliin. Aloittelevammat melojat istutetaan kaksikoihin, joissa takana on kokeneempi meloja. Näin kaikki pääsevät vesille.
Rannasta aallokkoon irtoaminen on jännittävää. Aallot kaatuvat rantaan, mutta joesta virtaava vesi työntää meitä silti ulos merelle odotellessamme, että saamme joukon kasaan. Lopulta pääsemme liikkeelle koko joukko ja melomme Lonafjordurin pohjoista rantaa, kunnes löytyy sopiva taukopaikka. Meillä on myötätuuli ja välillä napakka rinteeltä laskeutuva puhuri työntää meidät vauhdilla perille pienessä surfissa.
Tauko ei ole pitkä, koska tuulessa tulee nopeasti kylmä nihkeän kuivapuvun sisällä. Lähdemme kohti Kviar Lodgea ja tarkkaan luettu säätiedotus toteutuu: melomme tyynessä kelissä takaisin. Rannassa endorfiinit virtaavat ja kuivapuvun alle syntynyt viileys häipyy viimeistään saunassa.
Kyllä, saunassa! Kviar Lodgessa on piharakennuksessa supisuomalainen sauna.
Aika muuttaa kulkuaan Horstrandirissa
Viimeistään tässä vaiheessa tajuan, että Islanti on vienyt koko käteni! Hornstrandir ja Kviar Lodge ovat hurmanneet minut. Hetket napakettujen kanssa, tuuli, sade, seikkailut kumiveneillä ja yhteysaluksilla, Kviar lodgen tuhti ruoka ja välipalaksi tarjoillut briekiekot mustikkahillon kanssa ovat ujuttautuneet sydämeeni aivan salavihkaa.
Olemme perillä 3,5 päivää, mutta tuntuu kuin olisi kulunut viikkoja. Emme paljon lepäile, paitsi ruokaa odotellessamme ja yöllä nukkuessamme. Päivät ovat täynnä toimintaa, kun haluamme elää joka sekunnin täysillä. Klubilaisia on mukana seitsemän. Ja kuten aina ryhmässä on monen ikäistä retkeilijää eri puolilta Suomea. Kaikki ovat pulppuilevan energisiä ja kokeneita retkeilijöitä. Hitsaannumme sopivasti yhteen ja meillä on hauskaa keskenämme.
Jossain illansuussa käyn keskustelun, jossa joku kysyy, onko retkillä koskaan kurjia asiakkaita: huonosti käyttäytyviä tai ilkeitä tyyppejä. “No ei!”, vastaan. Luonto ja luonnossa liikkuminen tekee aina tehtävänsä. Retkeilijät yhtenä suurena ryhmänä ovat pääsääntöisesti positiivisesti luontoon ja muihin ihmisiin suhtautuvia. Ja uskon, että luonnossa – ulkona perillä – oleminen tekee aina tehtävänsä. Luonto samalla energisoi ja toisaalta taittaa turhat ylikierrokset. Luonnossa liikkuessa ihmisistä tulee aina parhaat puolet esiin ja saan itse nauttia hyvästä seurasta. Tietynlainen onnellisuus ja tyytyväisyys seuraa retkeilijän kantapäillä.
Ja ilmeisesti meidän päivämme ovat pidempiä kuin muiden ihmisten. Horstrandirissa on ehkä myös oma ajanlaskunsa, koska muutama päivä perillä tuntuu lähes kuukaudelta. Puhelimet toimivat huonosti ja ulkomaailman uutiset unohtuvat. Tärkeää on vain mistä tuulee ja kuinka kovaa, sataako, koska yhteysalus tulee ja koska syödään.
Rouhea meininki muuttuu rakkaudeksi Hornstrandiria kohtaan. Tajuan lähtiessäni, että on pakko päästä takaisin.
Kirjoittaja Mia Sinisalo on 365-klubin eräopas. Mia haluaa tarjota 365-klubilaisille retkillään mieleenpainuvia luontoelämyksiä: hätkähdyttäviä maisemia, eeppisiä leiripaikkoja ja yhteydentunnetta luonnon kanssa. Retkillä on tärkeää myös mukava tunnelma, hyvä seura ja kannustaminen. Katso kaikki klubiretket »
