Kaikista onnen hetkistä ja mukavista tapaamisista huolimatta Caminolla joutuu kohtaamaan myös surua ja luopumista. Onneksi mitään pahaa ei ole tapahtunut. Olen ystäviäni auttaakseni luopunut merinovillaisista liner-sukista (estääksemme rakkojen lisääntymisen), kaikista Compeed-laastareista ja muista jalanhoitovälineistä (parantaaksemme jo syntyneet rakot), lukuisista eväistä (jaksaaksemme seuraavaan kylään), toisesta teleskooppisauvasta (välttääksemme polvivamman, joka keskeyttäisi koko kävelyn) sekä omista lepohetkistä antamalla niskahierontaa rinkan väsyttämille olkapäille. Camino-perheeseen kiintyy niin tiiviisti, että parin päivän päästä koittava teiden eroaminen aiheuttaa nyt jo surumielisyyttä. Yksi etappi jää taakse ja uusi alkaa. Uudet ihmiset, tutustuminen taas alusta. Rytmin löytäminen ilman tuttua porukkaa. Se on toisaalta haikeaa, toisaalta taas mielenkiintoista. Tunteet ovat pinnassa, kuten usein näitä kilometrejä kuluttaessa.
