Vuosi ennen sairastumista Dingbochessa Mandalan ja Kapuan Everest basecamp-vaelluksella, makasin myös sairaana Dingbochessa. Olin kaverini kanssa käyneet paikallisessa kahvilassa, jonka jälkeen meidät kangisti väkivaltainen vatsatauti. Punkkiemme pohjilla hytisimme ja katsoimme ikkunasta auringossa paistattelevaa Ama Dablamia. Ruoka ei mennyt alas, juoda pystyi vain vähän ja seuraavana aamuna pitäisi jo jatkaa kohti Lobuchea jos haluaisimme maailman korkeimman vuoren perusleirissä vierailla.
Kylmä aamu valkeni, ja vaikka emme olleetkaan täysissä voimissamme, päätimme tekevämme myöhäisen lähdön. Dingbochesta Lobucheen lähtevä reitti alkaa aika reippaalla ylämäellä. Hitain askelin puuskutimme ylöspäin, silmät naulattuina jalkoihin ja välillä katsellen takaisin Dingbocheen yrittäen miettiä kuinka paljon nousua vielä olisi jäljellä. Kohta polku taittuikin suoraksi ja edessämme paljastui aakea laakso, jonka läpi vaeltaminen kuuluu ehdottomasti henkilökohtaisiin Everest Basecamp-vaelluksen kohokohtiin. Vasemmalla kohoavat vuoret näyttävät kaartuvan hieman laaksoa kohti ja voimme hahmottaa edessä siintävää reittiämme erittäin pitkälle.
Polkua kohti perusleiriä
Kaunis taukopaikka Himalajan sylissä
Kun saavuimme illalla Lobucheen, olivat pilvet jo saavuttaneet meidät ja kylän. Vatsa oli hieman arka, emmekä edelleenkään uskaltaneet syödä sitä määrää ruokaa mitä ehkä olisi pitänyt. Samassa pöydässä istunut puolalainen arveli, että todennäköisesti sairastumme yöllä ja joudumme jättämään leikin kesken. Lobuche sijaitsee 4900 metrin korkeudessa, aivan Khumbun jäätikön reunassa. Mietimme molemmat varmasti puolalaisen kaverin sanoja nukkumaan mennessämme. Aamu kuitenkin valkeni ja olo oli jo parempi molemmilla. Puolalaista taasen ei aamupalapöydässä tai myöhemminkään nähneet. Oli ilmeisesti joutunut lähtemään alas. Jatkoimme matkaamme aurinkoisena isänpäivänä kohti viimeistä majapaikkaamme, Gorak Shepiä.
Gorak-Shep sijaitsee noin 5100 metrin korkeudessa, josta pystyy tekemään päiväretket Kala Pattharille ja Everestin perusleiriin. Gorak Shepiin saapuakseen pitää ylittää Khumbun jäävirta. Maasto on haastavampaa ja luikertelevampaa kuin aikaisemmin, mutta väsyneen jalka nousee helposti, koska maali on jo ihan kulman takana! Everest näyttäytyy jo hieman oikealla, ja säännöllisin väliajoin ohitsemme pyyhältää helikoptereita perusleiriin tai sieltä pois. Everestin perusleiri sijaitsee Khumbun jäävirran juurilla ja on samalla tämän laakson pää. Himalaja sulkee siis meidät nyt joka puolelta läheiseen syleilyyn; Nuptse, Lhotse, Pumori, Lingtren ja Everest.
Gorak-Shep käsittää kaksi majataloa, joissa kaikkien perusleirissä vierailijoiden on majoituttava. Tunnelma niissä on varmasti aina samanlainen kuin silloin kuin siellä vierailimme; täynnä saavuttamisen tunnetta, iloa ja keskustelua reissun tuomista kokemuksista. Enää ei haittaa raskas askel, huono happi tai pieni päänsärky. Täällä ollaan ja suunta tästä on vain alaspäin kohti puurajaa ja makuaistia.
Iltapäivällä meidän edessämme on vielä kuitenkin Kala Pattharin harjanteelle nouseminen. Neljä sataa metriä majataloamme korkeammalla sijaitseva näköalapaikka on ansaittava. Sorakukkulan päälle nousu on hidasta ja paikoin vaikeakulkuistakin. Laskeva aurinko ja ainainen tuuli tekevät ilmasta todella kylmän. Aina välillä helpottaa kun taakse katsoessaan näkee Everestin pilkistävän yhä näkyvämmin. Kala Pattharille kannattaa nousta iltapäivästä niin, että maiseman näkee laskevan auringon kultaamana.
Istumme korkeimman kallion päällä ja laitamme lisää kerroksia yllemme. Tuuli on todella voimakas, joten neljällä raajalla maahan tukeutuminen tuntuu mukavimmalta vaihtoehdolta. Rouskutamme pähkinöitä ja suklaata katsellessamme edessämme avautuvaa Himalajaa. Maisema ei ole vain Everest, vaan se on kaikki ympärillämme nousevat lukemattomat vuoret, joiden juuret jäävät pilvimassa alle varjoon. Huipulta voimme myös osoitella pilvien yläpuolelle jääviä maamerkkejä, joilla tunnistamme missä suunniilleen vaellusreittimme on kulkenut. Olemme tulleet pitkän matkan.
Kala Pattharin huipulta näkymä maailman korkeimmalle vuorelle.
Maisema on muutenkin satumaisen kaunis.
Ja sitä ensimmäinen Nepalin vuoristovaellusmatka todennäköisesti monille on; haastava, mutta äärimmäisen palkitseva reissu, josta riittää muisteltavaa ja kerrottavaa pitkäksi aikaa. Maailman korkeimmat vuoret, niiden jylhillä rinteillä kapuilu ja mahdollisesti muutamat päänsäryt ja unettomat yöt, jotka makuupussin perukoilla ollaan vietetty, ovat kaikki muistoja joihin varmasti kasvaa hopeareunus päälle.
Tässä julkaisujen välissä ehdin käymään kolmannen kerran Nepalissa, vaeltamassa Annapurna Circuitilla, eikä siihen yksinkertaisesti voi kyllästyä. Paikat ovat tuttuja ja maisemat eivät ehkä iske niin syvälle sydämeen kuin ensimmäisellä kerralla, mutta muita asioita nousee kirkkaammin esille. Ihmiset ovat välittömiä ja iloisia, asiat heidän kanssaan hoituvat yksinkertaisesti ja hymyillen. Vaellukset ovat intensiivisiä kokemuksia ja ihmisistä joiden kanssa reissun on saanut jakaa, varmasti tulee ystäviä. Ja niitä ystäviä tulen toivottavasti vielä tapaamaan monet kerrat näillä samoilla poluilla.
Oppaan kanssa otettu voitokas selfie Annapurna Circuitilla.
Suosittelen ehdottomasti matkustamista ryhmässä. Ryhmässä on voimaa ja muita saman kokijoita. Ohjatussa ryhmässä on henkilöitä, jotka tietävät mitä tuleman pitää ja osaavat auttaa mahdollisissa ongelmatilanteissa. Lisäksi, oppaan tarinoiden, vinkkien tai muiden reissumuistojen muodossa reissuun saa niin paljon lisäarvoa, että matka säilyy mielessä entistä vahvempana kokemuksena.
Erään tänä keväänä Annapurna Circuitilla mukana olleen sanat kuvaavat Nepalia todella hyvin.
”Muistelen vaellustamme enemmän kuin mitään aikaisempaa reissuani. Silmät kiinni vain ja voi taas elävästi olla takaisin polulla”
Otto Eskelinen / Partioaitta Itis
Näille maisemille ei tarvitse kuvatekstiä keksiä.
