“Käykö teillä paljon turisteja täällä?”
“Jonkin verran, viimeksi neljä kuukautta sitten meillä kävi saksalainen pariskunta lounaalla”, kuului vastaus majapaikkamme emännältä, Glorialta.
Olimme tyttöystäväni Heidin kanssa saapuneet edellisenä yönä Puerto Gaviotaan, Chilen rannikolla sijaitsevaan pieneen kalastajakylään Isla Magdalenan saarella. Kylässä asuu reilu kaksisataa asukasta ja arki pyörii kalastuksen ympärillä. Yhteysveneellä pääsee kahdesti viikossa mantereelle, matka kestää muutaman tunnin. Päivittäiset sateet ja kovat tuulet tosin usein viivästyttävät laivojen kulkua, kuten kävi meidänkin kohdallamme.
Saavuimme saarelle viitisen tuntia myöhässä aikataulusta, kun nousimme maihin oli keskiyö ja satoi kaatamalla. Majapaikan etsintämme loppui lyhyeen kun koko kylän sähköt napsahtivat pois päältä kello yhdeltä, olimme taskulamppujemme varassa. Oli perjantai-ilta ja seuraavana päivänä koululaisilla (myöhemmin kuulimme, että heitä oli kylässä kokonaiset kaksi kappaletta) oli vapaata, joten päätimme laittaa telttamme Fjällräven Singin pystyyn heinikkoon paikallisen peruskoulun pihaan.
Aamulla sade oli lakannut ja aurinko lämmitti telttaa. Kömmimme ulos ja saman tien koulun keittäjä, joka oli sisällä siivoamassa, tuli kysymään josko haluaisimme majapaikan yöksi vai meinasimmeko kenties jatkaa telttailua. Vaikka telttailussa ei ollut varsinaisesti mitään vikaa, otimme kuitenkin tarjouksen kiitollisina vastaan. Laitoimme teltan kasaan ja painelimme aamiaiselle.
Aamiaisen syötyämme David, talon isäntä, kysyi josko haluaisimme lähteä hänen kanssaan kokemaan pyydyksiä. Paikalliset kalastavat edelleen käsin, aamulla kuudelta lähdetään viemään syötit veteen ja iltapäivällä ne käydään kiskomassa kaloineen ylös. Syötit lilluvat päivän ajan yli sadan metrin syvyydessä ja jokainen niistä kiskotaan päivän päätteeksi käsin ylös. Siimoja lasketaan päivittäin noin 20 eli työtä riittää. Työpäivä loppuu kahdeksalta illalla kun peratut turskat lastataan isompaan laivaan, joka kuskaa ne edelleen mantereelle ja mm. Espanjaan myytäväksi. Päivittäiset saaliit vaihtelevat 150-250 kilon välillä, joten työ on siis varsin fyysistä.
Olimme kalastamassa kuutisen tuntia ja pääsimme myös kokemaan siimoja. Meillä kului aikaa kalojen nostamiseen huomattavasti kauemmin kuin Davidilla, joten siirryimme katsomon puolelle melko nopeasti. Iltaa kohden tuuli yltyi ja aallot kasvoivat. Ilmeisesti sää ei kuitenkaan ollut vielä erityisen kova täkäläisellä mittapuulla, sillä keinuimme edelleen huolettomasti sivuaallokossa. Lopulta palasimme satamaan ja pääsimme sisälle nauttimaan vastapyydettyä turskaa.
Seuraavien päivien aikana kiertelimme luonnonpuistossa poluilla, jotka lähtivät suoraan kylästä kohti saaren tutkimatonta keskustaa.
Paikalliset koirat lähtivät meille oppaiksi kiitollisina siitä, että joku vei heidät lenkille. Kuten mainittu, turismi on edelleen vähäistä ja siten myös polut palvelivat enemmän paikallisen väestön tarpeita.
Lähistöllä on myös saariryhmä, jossa merileijonat ja erilaiset linnut elelevät sulassa sovussa. Valitettavasti kenelläkään ei näyttänyt olevan aikaa viedä meitä sinne, sillä hyvällä säällä piti kalastaa ja huonolla säällä merelle ei ollut asiaa. Eräänä päivänä paikalle kuitenkin osui läheisestä kaupungista kotoisin oleva turistiyrittäjä, joka oli menossa kuvaamaan saaria esitteitä varten. Hän otti meidät mukaansa nimellistä korvausta vastaan ja niin pääsimme katselemaan otuksia lähietäisyydeltä.
Seuraavana päivänä meidän oli aika lähteä pois jaloista, joulu oli tulossa ja majapaikkamme täyttyi joulunviettoon tulleista sukulaisista. Viimeisenä iltana söimme vielä Cevichea (raakaa kalaa marinoituna sitruunaliemessä) koko porukalla ja vastailimme kysymyksiin Suomesta. Seuraavana päivänä veneen oli tarkoitus saapua viideltä aamulla, joten herätys täytyi laittaa soimaan epäinhimilliseen aikaan.
Viideltä olimme ylhäällä ja tuijotimme sumuun olohuoneen ikkunasta.
“Laiva on myöhässä tällä säällä”, tuli David kertomaan.
Niinpä jäimme torkkumaan olohuoneen sohvalle ja odotimme laivan saapumista. Sade alkoi laantumaan ja yhdeksän aikaan laivan sumutorvi herätti kylän. David tuli vielä hyvästelemään meidät laivalle ja hakemaan lampaan jouluateriaksi.
Paikka oli upea ja kokemus mielenkiintoinen, mutta päällimmäisenä vierailusta jäi mieleen kylän asukkaiden ja erityisesti isäntiemme pyyteetön ystävällisyys ja vieraanvaraisuus. Veneen lipuessa merelle katselimme miten David kantoi lammasta olallaan ja kylä alkoi valmistautumaan joulunviettoon.
Rasmus Boman on toiminut myyjänä Yrjönkadun Partioaitassa ja seikkailee tällä hetkellä puolen vuoden ajan ympäri Argentiinaa ja Chileä. Hän kirjoittaa blogia englanniksi osoitteessa www.outdooraholic.com.
