Koskien kuohuissa packraftilla - ja uiden

Olemme juuri päättäneet viiden päivän melontavaelluksemme Liesjärven kansallispuistosta Loimaan Citymarketin lähellä olevan sillan alle. Reitti on käsittänyt yhden verkkaisesti virtaavan metsäjokipätkän, kaksi pitkää järvenselkää ja rutkasti suomalaista maalaismaisemaa. Olemme nukkuneet vastaantulleilla laavuilla, tankanneet ruokavarastojamme joenvarren kylissä. Edellisenä iltana olimme varanneet bussiliput Loimaalta Turkuun, jotta pääsisimme ihmettelemään Littoistenjärvelle kirkasta ihmettä.

Mutta miten saimme kanoottimme bussiin? Ei siinä sen kummempaa, tyhjensimme niistä ilmat, taitoimme puoliksi ja laitoimme rullalle. Sen jälkeen ne mahtuivatkin helposti duffeleihimme. Harrastamme packraftingia eli reppulauttailua.

Muuan kanadalainen herra Halkett oli jo 1800-luvun puolessa välissä innostunut suunnittelemaan näitä järeämpiä kumiveneitä, mutta metsästykseen ja kalastukseen tarkoitetut kumiveneet eivät vielä silloin löytäneet markkinoitaan. Reppulautat ovat nykypäivänä kehittyneet siihen pisteeseen, että laadukkaimmilla niistä voi laskea vaativiakin kivisiä koskia. Kestävä nylon-materiaali ja joustava pohja vähentävät terävienkin kivien vaikutusta lauttaan. Packraftilla voi myös kuljettaa kantamuksia sitomalla esimerkiksi vedenpitävän duffelin neljällä remmillä kokassa oleviin kiinnityskohtiin.

Koska lautta on kevyt ja leveä (meidän lauttamme n. 3 kg), se ui lähellä pintaa. Tämä tekee lautasta hieman kajakkia herkemmän ohjailtavan, mutta myös hitaamman. Toisaalta se on myös anteeksiantavampi koskissa tehdyille ohjausvirheille, eikä kaatuminen ole yhtä helppoa (Eipä!)

Ilmoittauduimme tyttöystäväni kanssa tänä kesänä järjestettävään packraft-tapahtumaan, jossa oli mahdollista tavata muita harrastajia. Tapahtumaa edelsi viikonlopun mittainen koskimelontakoulutus, josta vastasi jyväskyläläinen melontaseura Melanvilauttajat Ry. Avustavana ohjaajana toimi amerikkalaisen packraft-valmistajan, Alpacka Raftin Euroopan maahantuoja.

Koskimelontakurssi järjestettiin Ruunaan koskilla Lieksassa ja sitä seuraava kokoontumisajo Oulangan kansallispuistossa Kitkajoella. Lähdimme matkaan iloisin ja jännittynein mielin, sillä seuraavat päivät olisivat täynnä uuden oppimista, jylhiä maisemia ja uusia tuttavuuksia.

Saavuimme Ruunaan retkeilyalueelle illan hämärissä ja yövyimme Haapavitjan kosken lähettyvillä. Tuo koski tulisi myös olemaan ensimmäinen koskaan laskemamme koski. No, siinä kun puiden välistä alkoi näkyä virtaavaa vettä ja kuulla kohinaa, jännitys iski kovaa ja korkealta.

Illan aikana katselimme kokeneiden raftaajien laskuja Haapavitjalla ja hurjalta se näytti. Aamulla heräsimme peloissamme ja ainakaan itselläni ei ollut kovin suuri hinku astua omaan lauttaani. Homma laitettiin kuitenkin loistavasti käyntiin ja kävimme porukalla läpi melomisen perustekniikoita, lautalla kaatumista ja siihen takaisin nousemista. Itsevarmuus nousi jokaisen harjoituksen myötä ja kohta sitä alkoi jo odottaa Haapavitjan laskemista.

Tärkein opetus saatiin viimeiseksi, ennen koskeen pääsyä. Koskea ja sen laskulinjaa tarkastettaessa pitäisi pystyä vastaamaan kysymykseen: ”Uskaltaisinko uida tämän kosken?”. Jos vastaus on ei, kannattaa myös harkita uudelleen lautalla koskeen menemistä. Koskien laskeminen ei ole riskitöntä koskaan, varsinkaan jos ne ovat ennestään tuntemattomia.

No, kun taustalla on koskikokemusta pyöreä nolla, lähdimme ensiksi harjoittelemaan kosken laskemista uiden. Koskeen joutuessa on ehdottoman tärkeää, ettei jalkoja päästä laskeutumaan pohjaa kohti. Pohjassa olevat kivenkolot ja oksat saattavat ottaa tiukan otteen uimarista tehden tilanteesta hengenvaarallisen. Jalat tulee nostaa pinnalle virtaussuuntaa kohti ja käsien ohjatessa selällään lipuvaa uimaria mahdollisimman turvallisesti koskea alas. Uimarin huomatessa otollisen rantautumiskohdan, tulee hänen kierähtää vatsalleen ja lähteä uimaan rantaa kohden mahdollisimman rivakasti.

Ensimmänen lyhyt uintikokeilu meni paniikin piikkiin, toisella onnistuin rauhoittumaan ja suoritus oli onnistunut ja kolmannella kerralla laskettiinkin jo ihan loppuun asti. Virrasta pois uiminen on yllättävän raskasta ja tuntuu kesken suorituksen hyödyttömältä, mutta toimii.

Koko viikonlopun etenimmekin sitten kohti Siikakosken parkkipaikkaa, jossa automme olivat meitä odottamassa. Matkan varrella meloimme järviä ja saimme treenata itsevarmuuttamme useissa erilaisissa koskissa. Neitikosken aallossa, Ruunaan koskien tunnetuimmassa koskiosuudessa lähes kaikki aloittelevista koskimelojista saivat kokea, millaista on kaatua packraftilla astetta vauhdikkaammassa koskessa. Illalla oli hyvä kerrata kokemuksia ja rentoutua retkeilyalueen puusaunassa.

Ruunaan koskimelontakurssi oli menestys, ja tunsimme itsemme valmiiksi kohtaamaan Kuusamon Kitkajoen ja sen hieman vaativammat kosket. Viiden tunnin ajomatkan aikana Lieksasta vaelluksen alkupäähän emme paljon muusta puhuneet kuin laskulinjoista, kaatumisista ja virran viemistä jalkineista.

Kitkajoen vaellusosuus alkoi Käylän kylältä, josta jatkoimme jokireittiä Juuman läpi Oulangan Basecampiin, pienen karhunkierroksen alkupisteelle. Ensimmäisen päivän kosket olivat jo hieman haastavampia kuin Lieksassa: kiviä oli enemmän ja laskulinjoja piti käydä katsomassa tarkemmin ennen kosken laskemista. Muutaman kerran kaatuminen oli enemmän kuin lähellä ja yhden kosken jouduimme kantamaan ohi. Koskien lasku on hauskaa puuhaa, mutta yritin pitää mielessä oman kokemattomuuteni ja sen mahdolliset seuraukset. Ei liian isoa kakkupalaa kerralla.

Auringon laskiessa pilvet väistyivät ja saimme vielä hienon illan Oulangan Basecampin hiekkarannalle. Laitoimme teltan pystyyn ja painuimme paistamaan makkaraa ennen iltasaunaa. Huomenna olisi edessä Myllykoski, Jyrävän ohitus ja useampi pitkä ja matalavetinen koski Kitkajoen alajuoksulla. Katselimme tyyntä Ala-Juumajärveä ja kävin läpi kuinka yksinkertaisen hauska reissu tämä oli tähän asti jo ollut. Yöt teltassa, päivät sai suunnata kaiken keskittymisensä koskien laskemiseen ja iltaisin sai nauttia (onnistuneista) laskuista, nuotioruoasta ja hauskasta seurasta!

Myllykoski oli myös itselleni liian iso pala. Olisin halunnut laskea sen, mutta en voinut antaa itselleni lupaa laskea vaikeaksi luokiteltua koskea yhden viikonlopun kokemuksella. Kuvasimme tyttöystäväni kanssa sitten muiden suorituksia, ja kyllähän tuo aika haastavalta näytti. Harva pääsi koskea alas uimatta. Kipinä jäi kuitenkin suorituksia katsoessa kytemään, ehkä ensi vuonna…

Aallokkokosken ja Jyrävän kiersimme kantaen, ja jäljellä oli enää noin kymmenen kilometrin matka toiseen yöpaikkaamme Vattumutkan kodalle. Tämä pätkä olikin sitten hienoin koko reissulla: kirkasvetinen joki kiemurteli kanjonissa ja alamäkeä riitti usean kilometrin verran. Päätöksiä piti tehdä nopeasti, jotta eteen tulleet kivet sai väistettyä. Olin kuitenkin toiseksi viimeisen kosken kohdalla jo niin väsynyt, että homma ei ihan enää sujunut. Ajauduin poikittain kiveä vasten ja virtaava vesi painoi paattini nurin. Naurahdin ja yritin nousta takaisin lauttaan, mutta se pääsi livahtamaan otteestani juuri ennen kuin pääsin edes yrittämään. Laskeuduin selälleni veteen ja mela toisessa kädessäni lähdin kelluen seuraamaan lauttaani. Matala, kivinen koski koetteli kehoani hieman laskun aikana, mutta lopulta pääsin rantaan ja packraftini ohjattiin takaisin minulle.

Olin noussut seisomaan laskun aikana, ja saanut siitä ystävälliset, toimintaa korjaavat huudot. Virta ei tuntunut kovin voimakkaalta ja vesi oli matalaa, mutta opin että, veden yltäessä polvien yläpuolelle, ei ole olemassa syytä jonka takia keskellä koskea kannattaisi seisoa.

Ilta päättyi sadetta pidellen Vattumutkan kodalle, jossa teimme ruokaa ja kävimme erittäin onnistunutta reissuamme läpi. Huomenna olisi enää parin tunnin lipuminen Oulankajoen haaraan, josta nousisimme ennen rajavyöhykkeen alkua ylös autoillemme.

Autoja pakatessamme mieleni valtasi haikeus. Kitkajoen n. 20 osallistujasta kymmenen oli jatkanut Kuusamon vaellukselle ja meistä oli hioutunut oikein toimiva ja hauska seurue, jossa olimme kokeneet paljon uutta. Olemme tyttöystäväni kanssa aikaisemmin harrastaneet packrafteillamme rauhallisempia jokia ja järvellä melomista, ja tämä oli aivan uudenlainen avaus tähän harrastukseen.

Jos haluat tutustua packraftingiin, liity ihmeessä Packrafting Finland -facebookryhmään ja kysele josko joku alueellasi antaisi kokeilla millaisista paateista on kyse. Esimerkiksi Melanvilauttajat Ry hankki vastikään kaksi lauttaa seuran jäsentensä käyttöön. Jos kuulut johonkin melontaseuraan, kannattaa vinkata heitä panostamaan tällaisen hankintaan. Keveyden ja pieneen tilaan pakkautuvuuden ansiosta reppulautat ovat erittäin helppoja ottaa mukaan, vaikka yksityisautoilua ei harrastaisikaan.

Packraftingin aloittaminen on mutkatonta ilman aiempaa melontakokemustakin ja lautan perusohjauksen oppii helposti. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että koskimelonnan lainalaisuudet pitävät kutinsa, laskee sitä sitten koskikajakilla tai kumisella vastineella. Riskit ovat todellisia ja itsensä kannattaa kurssittaa kunnolla ennen virtaavaan veteen tutustumista. Ja kokeneenkin kannattaa meloa ryhmässä!

Kiitos Melanvilauttajat Ry, Packraft Europe ja kaikki tapahtumassa olleet kanssamelojat, teidän ansiosta kokemuksemme olivat turvallisia, opettavaisia, hauskoja ja harrastus jatkuu entistä monimuotoisempana.