Aikainen ja harmaa on Kathmandun aamu. Taksien ja muun liikenteen äänet kuuluvat vielä vaimeina syödessämme varhaista aamupalaa hotellin ravintolassa. Lentomme Everestin porteille Luklaan on aikataulutettu lähteväksi noin aamukahdeksalta ja jokaista varmasti jännittää alkava taipaleemme. Mutta varusteet on tarkistettu ja pakattu, olemme valmiita!
Mandalan Everest Basecamp –vaellusryhmä koostuu 17 hyväntekijästä, Kapuajasta, jotka ovat vuoden verran erilaisilla kampanjoillaan keränneet rahaa hyväntekeväisyyteen jo yli 100 000 euron arvosta. Saapuessaan maahan he ovat päässeet näkemään omia avustuskohteitaan Kathmandun alueella ja etelä-Nepalissa, ja nyt edessä on omakustanteinen vuoden loppuhuipennus, vaellus maailman korkeimman vuoren perusleiriin.
Huima Kapuajien porukka lähdössä kohti korkeuksia.
Tribhuvanin lentokentällä seurueemme hehkuu odottavaa tunnelmaa. Vaikka lennot ovatkin aikataulutettuja, ovat ne sitä lähinnä viitteellisesti. Pienet matkustajakoneet toimivat ilman tutkia, ja huonon sään sattuessa kummassa päässä tahansa, voivat lennot viivästyä tunteja, päiviäkin. Tänään Nepal on kuitenkin herännyt selkeän aurinkoiseen, otolliseen lentosäähän.
Lento Luklaan on monesti kuvattu yhtenä maailman pelottavimmista lentokokemuksista. Jännittävä se on, mutta ei sitä pelätä tarvitse. Lentoja Luklaan ja sieltä takaisin Kathmanduun lennetään ruuhkaisimpina päivinä jopa kymmeniä kertoja päivässä ja ohjaamon pojat kyllä osaavat asiansa. Kathmandu-Lukla lennon maisemat ovat parhaimpia mitä itse on tullut lentokoneesta nähtyä. Nepalin tiiviisti rakennetun pääkaupungin sokkeloiset kujat ja vilkas liikenne näkyvät kuvakulmasta, joka antaa aivan uutta syvyyttä kaupungille ja sen tohinalle. Tovin päästä kaupunki jää taakse ja alle ilmestyvät lukuiset pienemmät kukkulat, joissa siellä täällä on pienempiä kyliä ja mutkittelevia maanteitä. Jos ikkunapaikan on valinnut oikein, voi samalla ihastella Himalajan vuorijonoa, joka tuntuu jatkuvan loputtomiin.
”Kohta minä kävelen tuolla”
Yhtäkkiä Luklan kaupunki, lentokenttä, kiitorata ja niiden takana kohoavat lumihuiput seisovat edessämme. Laskeutuminen on erittäin onnistunut, ja koneen kääntyessä terminaalin eteen on matkustamo täynnä riemua. Koneesta noustuamme katselemme ympärillemme ja haukomme henkeä. Jo Luklassa maisemat (ehkä myös korkeus) salpaavat hengen!
Luklan päässä iloisena vuonna 2015
Hetken odoteltuamme tavaroitamme pääsemme lähtemään kohti Mera Peak- majataloa, jossa säädämme vielä ensimmäiselle patikkapäivälle tavarat kuntoon ja odottelemme myöhäisemmällä lennolla tulevia ryhmäläisiämme. Luklasta matka jatkuu kohti Namchen kaupunkia, jossa aiomme viettää lepopäivän tottuen ohuempaan ilmanalaan. Olemme nyt noin 2800 metrissä, ja happi tuntuu jo nyt hieman ohuemmalta, ilma hieman viileämmältä. Seuraava kahden päivän matka Namcheen on omiaan kasvattamaan vaeltajien odotusta ja jännitystä tulevasta. Olemme maailman korkeimman vuoren porteilla.
Luklan läpi kulkee pitkä suora kuja ja sen varrelle on rakentunut useita eri majoitusvaihtoehtoja, kuppiloita, ravintoloita ja vaellusvarustekauppoja. Jopa Starbucksin kahvila löytyy näiltä lakeuksilta. Java Chip Frappuchinon juotuani olin kuitenkin sitä mieltä, ettei tämä se ihan oikea lisensoitu franchise ole. Astumme portin läpi, jonka yläpuolelle on veistetty muotokuva ensimmäisestä Everestin valloittaneesta nepalilaisesta naisesta. Ensimmäisen vaelluspäivän kohde on 2600 metrissä sijaitseva Phakdingin kylä, jonne matkaa rauhallisella patikoinnilla on muutaman tunnin.
Ja rauhallinen tahti meillä pitääkin olla. Puuskuttaminen johtaa ylirasitukseen, ylirasitus ylimääräiseen levontarpeeseen ja sitä luksusta ei loppuun asti ole tarjolla. Ei ole siis järkevää saada itseään nopeilla päivämarsseilla rasittuneeksi. Hiljaa hyvä tulee, myös Himalajalla. Sitä paitsi, mikäs näissä hiljalleen nousevilla vuoripoluilla on kävellessä. Vastaan tulee nakkeja (jakin ja lehmän risteytyksiä), paikallisia kantajia ja aivan mahtavia maisemia. Polun vasemmalla puolella vuolaa virtaasti Dudh Koshi, joki jonka juuret ovat Everestin jäätiköillä. Suuret mani-kivet ja rukousmyllyt toivottavat matkaajalle turvallista vaellusta maailman korkeimpaan vuoristoon.
Mani-kivien mantrat toivottavat matkaajalle turvallista vaellusta Everestin juurelle.
Shangri-La? Ei vaan ensimmäisen vaelluspäivän vehreät maisemat
Sää on vakaa ja aurinkoinen marraskuisessa Nepalissa syödessämme ensimmäistä lounasta polulla. Ne on tilattu etukäteen Luklassa ja jokainen on saanut ison lautasellisen dal bhatia (riisiä, linssejä ja perunacurrya) tai momoja (taikinapalloja vaihtelevalla täytteellä) eteensä. Tätä se tulee olemaan seuraavat kaksi viikkoa, maisemien vaihtuessa ja happitason laskiessa. Terveellistä elämää; säännöllinen ruokailu, reipas liikunta, raikas ilma ja palauttava määrä unta.
Shangri-La Lodgessa majoitumme kahden hengen huoneisiin ja illalla käymme vielä läpi korkean ilmanalan ja alhaisemman happisaturaation aiheuttamia mahdollisia ongelmia. Mitä enemmän sitä liikkuu, sitä enemmän lihakset tarvitsevat happea. Ylöspäin mentäessä happi vähenee, mutta rasituksen määrä ei ainakaan laske. Siksi on hyvä mennä hitaasti, syödä ja juoda kunnolla ja levätä mahdollisimman paljon. Kevyet oireet kuten päänsärky tai mieto pahoinvointi eivät ole syitä lähteä alas, mutta oireisiin on reagoitava ja niistä puhuttava. Tällöin voidaan vielä tehdä korjausliikkeitä omaan toimintaan ja jatkaa reissua hyvillä mielin.
Huomenna on rankempi päivä, sillä seuraavien kahden päivän majapaikkaan Namcheen on 800 metrin nousu Phakdingin kylästä. Aikainen aamu ja ensimmäinen vaelluspäivä ovat tehneet tehtävänsä. Untuvamakuupussin lämmössä ei kauaa tarvitse lukea ennen kuin väsy voittaa.
