BLOGI, NAISET RETKELLÄ, VAELLUS

Munroja ja maanteitä – Skotlannin poikki kävellen kahdessa viikossa

Jo vuosikausia olin haaveillut vaeltamisesta Skotlannissa, mutta jotenkin kaikilla lomilla löysin itseni kuitenkin jonkun suomalaisen tunturin päältä. Sitten syyskuussa 2016 amerikkalainen ystäväni muistutti minua tapahtumasta, johon hän oli oli osallistunut edellisvuonna ja oli aikeissa hakea mukaan uudelleen ja kysyi mahtaisiko minua kiinnostaa kävellä Skotlannin poikki Atlantin rannalta Pohjanmerelle toukokuussa 2017.

Tottakai kiinnosti.

Ryhdyin oitis etsimään lisätietoa tapahtumasta nimeltä The Great Outdoors Challenge (http://www.tgochallenge.co.uk). Kävi ilmi, että skotlantilainen outdoortoimittaja ja retkeilijä Hamish Brown oli kehitellyt jo 70-luvun lopulla tapahtuman, jossa joukko ihmisiä kävelisi rinkka selässä koko Skotlannin halki lännestä itään kahden viikon aikana. Ensimmäinen Challenge järjestettiin toukokuussa 1980 ja se on pitänyt paikkansa skottilaisessa retkeilykalenterissa joka vuosi siitä pitäen. Yhteensä yli 8000 ihmistä on vuosien saatossa kulkenut matkan omin varustein ja ilman moottoroituja kuljetuksia. Osallistujien määrä on rajoitettu nykyvuosina noin kolmeensataan ja alaikäraja on 18 vuotta, mutta yläikärajaa ei ole. Vanhin perille päässyt osallistuja onkin ollut 91-vuotias. Kyseessä ei siis ole mikään ultrakilpailu, vaan paremminkin leppoisa, joskin luonnollisesti hyvä kävelykuntoa ja vaelluskokemusta vaativa tapahtuma. Kukin osallistuja suunnittelee itse oman reittinsä, jonka mahdollisia aloituspisteitä länsirannikolla on kolmetoista. Reitin tulee johdattaa kulkijansa viidentoista päivän sisällä aloituksesta länsirannikolle. Helppoa, eikö?

 Maisema Skotlannissa

No ei aivan. Ensinnäkin tapahtumaan hakee vuosittain satoja innokkaita, ja koska mukaan otetaan vain kolmisensataa, on ensimmäinen este vastassa heti hakuvaiheessa, jos arpaonni ei suosikaan. Järjestäjillä on kiintiö ensikertalaisille, ja minulla kävi uskomattoman hyvä tuuri, kun marraskuun puolivälissä sain hyväksymiskirjeen, vaikka olin hakemuksessani tunnustanut auliisti, ettei minulla ollut minkäänlaista vaelluskokemusta Skotlannista. Raadin ehkä vakuutti se, että kerroin kulkeneeni kuitenkin vähintäänkin riittävästi pohjoislappilaisilla rinnesoilla, viteliköissä ja viipymälumissa ilman gps-laitteita, kesäkuisen räntäsateen piiskaamana ja välillä jopa yksin.

Reitin suunnittelu

Hyväksymiskirjeen mukana tuli nippu ohjeita reitin suunnitteluun. Ensikertalaisia suositellaan laatimaan reitti, joka kulkee mahdollisimman matalalla, eikä tavoittele kaikkia mahdollisia munroja ja muita korkeita huippuja. Jo itse matka, joka vaihtelee keskimäärin 270 ja 350 kilometrin välillä reitistä riippuen, on riittävän vaativa monelle osallistujalle. Itsekin pitäydyin kiltisti vähän matalammilla korkeuskäyrillä ja sisällytin reitilleni vain yhden munron (yli 914 m korkea huippu) ja yhden corbettin (762-914 m korkea huippu). Koko maasto on muutenkin Ylämailla sen verran reippaita korkeuseroja tarjoilevaa, että vain keskiverrolla peruskunnolla varustettuna ja aktiivisesta nivelreumasta kärsivänä epäilin jo hiukan muutenkin suunnitellun 316 kilometrin urakkani suorittamista.

Reittiin sisältyi myös runsaasti kartasta katsottuna erilaisia valmiita polkuja ja teitä, joista oikeastaan vain isoimmat maantiet erotti 1:50 000 mittakaavan kartalta selvästi teiksi, kun taas pienempien kanssa ei oikein voinut olla varma olivatko ne sitten lopulta isoja ja leveitä hiekkateitä vai jo aikaa sitten bogiin eli suolällyyn hautautuneita kulku-uria vai jotain siltä väliltä. Osan pystyi taas Google Earthin avulla jotenkin hahmottamaan, mutta todella monien olemus paljastui vasta paikan päällä. Lapin erämaihin tottuneelle oli melkoinen yllätys joutua kävelemään reippaasti yli kahdenkymmenen kilometrin päivämatkoja hyvinkin jylhissä ja erämaisissa maisemissa, mutta tasaista, leveää hiekkatietä pitkin. Skotlantiin on ripoteltu runsaasti pääasiassa rikkaiden huvitukseksi tarkoitettuja metsästysmajoja, jonne johtaa aina hyvä tie, ja näistä väylistä pääsevät sitten rinkkaretkeilijätkin nauttimaan. Tosin nauttiminen on välillä melko kyseenalaista, sillä pitkään jatkuva kovalla hiekka- tai jopa asfalttitiellä kävely tukevilla vaelluskengillä syö jalkoja aika tehokkaasti. Monilla challengereilla olikin käytössä kalvottomat maastojuoksukengät, joilla joet kahlattiin reippaasti jalkineita riisumatta ja loputon tiekävely oli kevyempää ja notkeampaa kuin vaelluskengät jalassa. Erillisessä varustebloggauksessa tulen pohtimaan omaa jalkinevalintaani ja vaihtoehtoja hieman perusteellisemmin.

 Kinbreack Bothy

Rocks of solitude

Kohti Tarfsidea

Asfalttia

Skotlannissa on retkeilijälle valittavaksi melkoinen määrä pitkänmatkan vaellusreittejä, kuten esimerkiksi West Highland Way, Great Glen Way ja Cape Wrath Trail, mutta suurin osa näistä kulkee enemmän pohjois/etelä- kuin länsi/itäsuunnassa, joten kovin paljoa en saanut reitilleni apua näistä merkityistä poluista. TGO Challengen luonteeseen myös kuuluu se, että vaikka kyseessä on ns. massatapahtuma, on itse suunniteltu reitti, joka vie vaeltajan pitkiksikin ajoiksi yksin keskelle ei-mitään, olennainen osa koko vaelluksen erikoislaatuisuutta. Muutamaan kertaan karttojen ja opaskirjojen parissa tuskailtuani tuli kyllä mieleen, että ehkä olisi ollut ihan viisasta käydä Skotlannissa vaeltamassa joku merkitty reitti ensin ja ryhtyä vasta sitten tähän rannikolta rannikolle -projektiin.

Glenfeshie -viitta

Suureksi avuksi Skotlannissa vaeltamista suunnittelevalle on Scottish Rights of Way and Access Societyn julkaisema opaskirja Scottish Hill Tracks, jonka voi ostaa mm. Amazonin kautta. Skotlannissa on suurimmasta osasta muusta Britanniasta poiketen suomalaiseen verrattavissa oleva jokamiehenoikeuskäytäntö, joka sallii mm. telttailun melko vapaasti, kunhan pysytellään poissa pihapiirien lähettyviltä. Opaskirjasta saa erilaisten valmiiden, merkittyjen reittien ja muiden vakiintuneiden kulkuväylien lisäksi hyvin tietoa näistä oikeuksista sekä Skotlannin maaston ja luonnon erityispiirteistä. Ajankohtaisimmat lisäykset, muutokset ja muut olennaiset tiedot, kuten esimerkiksi juuri nyt keväällä 2017 voimaan tulleet rajoitukset jokamiehenoikeuksissa koskien Loch Lomond and the Trossachsin kansallispuistoa, kannattaa tietysti tarkistaa internetistä. Hyviä sivustoja vaellusta ja muutenkin Skotlantimatkailua suunnitteleville ovat mm. Walk Highlands (https://www.walkhighlands.co.uk), Scottish Rights of Way and Access Society (https://www.scotways.com/faq/rights-of-way-law) ja Skotlannin virallinen matkailusivusto (https://www.visitscotland.com).

Kirjan ja nettisivujen lisäksi Skotlantiin vaeltamaan lähtiessä tarvitaan tietenkin karttoja. TGOC-reitin suunnittelu oli helppoa brittiläisen maanmittaustoimiston Ordnance Surveyn ilmaisessa online-karttapalvelussa (https://osmaps.ordnancesurvey.co.uk/), josta pystyi myös rekisteröityneenä jäsenenä tulostamaan kartat haluamassaan koossa ja mittakaavassa vedenpitävälle paperille. Tämän lisäksi latasin anroidpuhelimeeni Viewranger-sovelluksen (http://www.viewranger.com/en-gb) ja hankin siihen Ylämaiden 1:50 000 mittakaavan kartat korvaamaan puuttuvaa gps-laitetta. Vaikka pidän itseäni kohtuullisen hyvänä suunnistajana ja pärjään kotimaan erämaissa pelkällä paperikartalla, oli Viewrangerista muutamaankin otteeseen ihan huomattava apu, etenkin silloin kun kuljin metsäteillä ja -poluilla, joista puoliakaan ei oltu merkitty karttaan, ja silloin kun väistin tiellä seisonutta ylämaankarjaa niin laajalla kaarella, että jouduin täydellisesti pois kulkemaltani reitiltä umpitiuhaan kuusikkoon ja iltakin alkoi jo hämärtää.

Tuntemattomaan maastoon pitkää reittiä suunnitellessa korvaamatonta apua oli myös sellaisista nettisivuista kuin Geograph (http://www.geograph.org.uk/), jossa pääsi tarkastelemaan valitsemansa karttaruudun alueelta otettuja valokuvia, ja Where’s the Path (https://wtp2.appspot.com/wheresthepath.htm), joka näyttää valitun kartta-alueen vieressä ilmakuvan samasta paikasta. Aiempien vuosien challengereiden blogit ja kuvagalleriat olivat tietenkin pohjaton tietolähde, ja käytinkin runsaasti aikaa niiden selaamiseen ja muistiinpanojen tekemiseen.

Greg ja minä

Lautta Inverie

Jännittävä lähtö

TGO Challenge 2017 starttasi minun osaltani pienestä länsirannikolla sijaitsevasta Mallaigin kylästä, josta aamutuimaan matkattiin ensin laivalla Inverie-nimiseen vielä pienempään kylään, jossa suoritettiin ensin tapahtuman perinteisiin kuuluva vaelluskenkien kärkien kastelu Atlantissa. Kahden viikon kuluttua olisi sitten tarkoitus dipata kengät Pohjanmereen. Tämän jälkeen kääntyi nokka kohti itää ja päivän ensimmäistä etappia, Sourliesin lahdenpohjukassa sijaitsevaa bothya, eli kivestä rakennettua autiotupaa reilun 18 kilometrin päässä.

 Sourlies Bothy

Jo alkumatkasta kävi ilmi, etten todellakaan ollut 14-kiloisen rinkkani kanssa millään sunnuntaikävelyllä. Nousumetrejä merenpinnasta kertyi seitsemisensataa ja kulkeminen oli ylämäki-alamäki-ylämäki-jumppaa välillä hyvinkin kosteassa ja upottavassa maastossa. Erittäin hyvin tähän asti aina vettä pitäneet gorekalvolliset vaelluskenkäni kastuivat litimäriksi jo toisena vaelluspäivänä, enkä saanut niitä kuiviksi ennen kuin viidennen päivän aamuksi vietettyäni yön lakanoiden välissä hostelissa.

Knoydart

Yksi mukavimpia asioita Skotlannissa vaeltamisessa on se, että täydellisestä erämaatunnelmasta pääsee muutaman päivän välein piipahtamaan pieniin kyliin, joista lähes kaikista löytyy jonkinlainen majoitusmahdollisuus, jos telttayöt alkavat kyllästyttää tai varusteita ei tyypillisessä skottilaisessa säässä eli yhtä mittaa päälle vyöryvissä sadekuuroissa saa kuiviksi. Useimmissa kylissä on myös jonkinlainen kauppa, ja lähes kaikissa kahvila tai pubi, joista saa täydennystä ruokavarastoihin. Challengen kaltaisilla reissuilla, joilla ollaan tien päällä kaksi viikkoa, ruokatäydennykset ovat olennainen osa jaksamista. Omalta osaltani oli päivänselvää, etten pystyisi edes nostamaan rinkkaani maasta, jos olisin joutunut pakkaamaan siihen neljäntoista päivän eväät kaikkien muiden vaelluskamppeiden lisäksi. Koska olen laktoosi-intolerenssista kärsivä kasvissyöjä, en kuitenkaan voinut luottaa ruokahankintoja vain pikkukylien kauppojen ja pubienkaan varaan, vaan lähetin itselleni muutaman ruoka- ja karttatäydennyspaketin matkan varrelle osuneisiin majoituspaikkoihini. Näin ollen rinkkani painoi painavimmillaan nelisentoista kiloa, ja siinäkin oli huimien korkeuserojen, kiipeämällä ylitettävien peura-aitojen ja välillä lähes polvea myöten minut syleilyynsä imaisseen suovellin kanssa ihan riittävästi taistelemista.

Aidan ylitys jossain vaiheessa vaellusta

Kevyt rinkka kulkee kevyesti

Vaikka olin kuinka koettanut viilata varusteeni mahdollisimman kevyiksi, sain huomata olevani Challengen osallistujien joukossa “heavyweight”-osastoa  Osprey Aura AG 65 -rinkkani kanssa. Monen kanssakulkijani reppu painoi kaikkine ruokineen n. 10 kiloa, josta ns. peruspainon eli varusteet ilman ruokaa, vettä ja kaasua, osuus oli kuutisen kiloa. Tässä painossa oli mukana siis teltta, makuupussi ja -alusta, keitin ja ruokailuvälineet, ensiapu ja muu sälä sekä vaatteet. Kevyin itse näkemäni teltta oli amerikkalaisen vaelluskaverini Gregin Terra Nova Laser Ultra 1, joka painoi 620 g. Siihen verrattuna oma kevyttelttani Hilleberg Enan (1.2 kg) oli todella painava! Valitsemiani varusteita ja niiden toimivuutta käyn läpi tarkemmin erillisessä kirjoituksessa.

Hilleberg Enan ja Osprey Aura

Rinkan painon, maaston märkyyden ja tiepohjien raskauden lisäksi haastavinta kaksiviikkoisessa vaelluksessa oli jatkuva säätilojen vaihtelu. Skotlantia kuvaillaan paikaksi, jossa yhden vuorokauden aikana voi kokea kaikki neljä vuodenaikaa. Koska en kiivennyt kaikkein korkeimmille munroille, jäi minulta lumisade näkemättä, mutta yhtenä aamuna oli teltan katto huurteessa, joten pakkasen puolella oli yöllä käyty. Erään päivän aikana laskin kahdeksantoista sadekuuroa, joista lyhin kesti noin kaksi minuuttia ja kasteli minut läpimäräksi, koska en enää jaksanut pukea kuorivaatteita, ja pisin kolme tuntia, vaakasuorassa suoraan kasvoille piiskaten. Kuorivaatteiden helppo saatavuus rinkan etutaskussa oli yhtäkkiä yksi tärkeimmistä asioista, ja aloin kummasti arvostaa myös kuoritakkini pitkiä kainalotuuletuksia ja alhaalta aukeavaa etuvetoketjua sekä kuorihousujeni pitkiä sivuvetoketjuja.

Sabine Skotlannin sumussa

Sabine sillalla

Minä ja Sabine

Sää oli vaeltajan puolella

Yleisesti ottaen tämänvuotisen Challengen säätila oli kuulemma poikkeuksellisen lämmin ja vähäsateinen, mikä aiheutti osaltaan vaeltajille ongelmia etenkin jalkojen kanssa, kun polut ja tiet olivat tavallista kuivempia ja kovempia. Itsekin pääsin kokeilemaan mm. lämpöuupumusta, jatkuvasti märkien kenkien ja asfalttikävelyn yhdistelmästä syntynyttä ja myöhemmin märkäpaiseeksi kehittynyttä rakkoa sekä jostain matkan varrelta mukaan tarttunutta vatsapöpöä, joka vei minut lähes välittömästi perillepääsyn jälkeen sairaalaan. Useita kymmeniä vaeltajia oli sairastunut samaan tautiin, jonka syy ei selvinnyt. Moni epäili bakteeria jossain vesistössä, mutta kuten moni muukin sairastunut, minäkin suodatin kaikki luonnonvedet MSR Trailshot -laitteella ja tauti iski silti, onneksi kuitenkin vasta Pohjanmeren rannalla St. Cyrusissa, kun reilun 310 kilometrin kävelyurakka oli jo takanapäin.

Kylmästä, kirjaimellisesti lumisateisesta Suomesta lähteneenä Skotlannin ennätyslämmin kevätsää oli sekä iloinen yllätys että etenkin jälkimmäisen viikon helteiden aikaan melkoinen koettelemus. Elimme myös jännityksen hetkiä lähes koko reissun, kun Britannian lehdistö povasi lämpöaallon herättävän kaikki Skotlannin miljardit mäkäräiset kuoriutumaan etuajassa, mutta näin ei onneksi ehtinyt tapahtua. Joitain ötököitä oli kosteammilla ja pusikkoisilla leiripaikoilla, mutta mäkäräisiä suurempi kiusa olivat telttaankin pyrkivät isot etanat ja kaikkialla ruohikoissa vaanivat puutiaiset. Perusteellisen jokailtaisen punkkisyynin ansiosta selvisin vain kahdella kiinnittyneellä punkilla, vaikka eräänkin hellepäivän aikana tienposken varjossa vietetty lepohetki tuotti kymmeniä ryömiviä iljetyksiä. Suihkuttelin kyllä päivittäin housunlahkeeni Autanilla, samoin kuin teltan oviaukon heti sen pystytettyäni,. Puutiaisia ei teltassa sisällä sitten näkynytkään, mutta eräänä yönä heräsin kyllä siihen, että kaulallani käveli valtava koppakuoriainen. Ihme kyllä kevyt telttani kesti hieman hysteerisen ulosryntäämiseni repeämättä!

Skotlannin poikki vaeltaminen tarjosi upealla tavalla mahdollisuuden tutustua Ylämaiden jylhään ja haastavaan luontoon kattavasti. Seuraavaa, jo suunniteltua vierailuani varten on monta monituista muistiinpanoa eri alueiden parhaista paikoista ja nyt näkemättä jääneitä kohteita pitkä lista vastaisen varalle.

Kinbreack rauniot

Skotlantilainen urheiluvälinekauppa

Valinnanvaraahan Skotlannissa on retkeilijälle valtavasti. Valmiita reittejä löytyy joka lähtöön aina päiväretkistä satojen kilometrien mittaisiin pitkiin vaelluksiin, mutta opaskirjojen ja netin avulla on kohtuullisen vaivatonta suunnitella myös aivan omintakeinen vaellus. Yöpyminen onnistuu vapaasti maastossa jokamiehenoikeuksilla, ja sisätilamajoitusta voi harrastaa joku autio- ja varaustupatyyliin ilmaisissa tai maksullisissa bothyissa (http://www.mountainbothies.org.uk) tai hienostuneemmin hosteleissa, hotelleissa ja aamiaismajoituksissa. Pitkällä vaelluksella mukavinta on näiden yhdistelmä, jolloin pääsee välillä pyykkäämään vaatteita, täydentämään ruokavarantoja ja piipahtelemaan ihanissa skottilaisissa kylissä juttelemassa ystävällisten ja suomalaisnäkökulmasta varsin sosiaalisten skottien kanssa.

Leiri Tarfsidessa

Onnellisesti perillä!

Oma Skotlannin poikki kävelyni kesti neljätoista päivää, joista yksi oli lääkärin määräämä pakollinen lepopäivä. Kuljin reilut 310 kilometriä päivämatkojen vaihdellessa 12 ja 33 kilometrin välillä ja keräsin nousumetrejä varmaan yhden Everestin huiputuksen verran. Sain ainoana TGO Challengen suomalaisena osanottajana kertoa loputtomasti tarinoita Suomen kauniista luonnosta (ja avantouinnista, itsenäisyystaisteluistamme ja suopotkupallon MM-kisoista). Sain joukon ihania uusia ystäviä, joita toivon tapaavani tulevina vuosina taas Glasgown rautatieasemalla matkalla Challengen eri lähtöpisteisiin länsirannikolle. Koin yhden elämäni upeimmista hetkistä vihdoin kaikkien vaikeuksien jälkeen Pohjanmeren rantaan päästessäni: olin haastanut itseni välillä jo mahdottomaltakin tuntuneeseen urakkaan ja selvinnyt siitä, vähän kolhuilla ja kärsineenä, mutta onnellisena. Olin niin perillä!

Iloisena ulkona. Perillä.

Lisätietoa The Great Outdoors Challengestä ja hakuohjeet  ensi vuoden tapahtumaan: http://www.tgochallenge.co.uk

KOMMENTIT

Samanlaisia ​​blogeja


0 kirjoitusta kategoriassa " Blogi, Naiset retkellä, Vaellus"




Tilaa ilmoitukset uusista blogeista!

Tilaa uutiskirjeemme ja saat tuoreita uutisia! Anna sähköpostiosoitteesi alla. Tilaamalla hyväksyt tietosuojaselosteen ja evästeet.