Mikä lintu se oli, kun särisi tai säksätti yöllä? on aamun ensimmäinen kysymys. Olemme kaikki kuunnelleet kehrääjän erikoista soidinääntelyä herätessämme lämpimänä kesäyönä. Olemme Västerbyn retkeilyalueella Tammisaaren kupeessa. Aamulla nousemme riippumatoistamme ja teltoistamme. Nopein kaivaa puhelimen ja tunnistaa linnun.
En ole koskaan ennen kuunnellut kehrääjää. Olen sen varmasti joskus tiedostamattani kuullut, mutta en koskaan tunnistanut. Yöllä kuului myös kuikan huuto. Näen sen vastarannalla, kun pulahdan aamulla lämpimään veteen uimaan.
Rakkaus luontoon ja halu olla ulkona yhdistää pyöräretkeläisiä. Kesäkuun puolivälissä sää on miellyttävän lämmin, yöt kuulaita. Tarve lähteä luontoon voittaa mukavuudenhalun ja sisätiloihin suojautumisen tarpeen.
Kesäinen retkiaamu on täynnä iloa. Keittimet kolisevat ja kaasu kohisee. Ilmassa on rauhallista toimeliaisuutta.
Pyöräretkellä olet vapaa
Lapsena minulla oli oranssi Tunturi Soma -merkkinen pieni pyörä, jolla ajelin pitkin lähiötä. Lähdin kuudenikäisenä pyöräilemään, kaaduin sepeliin parin kilometrin päässä kotoa ja ystävälliset ohikulkijat veivät minut polvet verillä kotiin. Aikuiset ihmettelivät, mitä ihmettä kuusivuotias tekee illalla yksin pyöräilemässä. Itse muistan vain ajatelleeni – kuten silloin usein muulloinkin – että miksi ei? Totta kai pyöräilisin, kuljeskelisin ja seikkailisin, koska voin.
Muistan jo lapsuusvuosilta pyöräilyyn liittyneen vapauden ja olemassaolon tunteen. Kuusivuotiaana minulla ei ollut sille sanoja, mutta sama tunne on pysynyt vuodesta toiseen. Helsingin vuosinani olin hyöty- ja työmatkapyöräilijä, kunnes hankin keski-iän kynnyksellä ensin cyclocrossin ja sitten maastopyörän. Vapaudelle laajeni aivan uudenlaiset mahdollisuudet kevyemmin ja epätasaisessa maastossa mukavasti liikkuvilla pyörillä. Kaikki aikaisemmin pyöräilemäni matkat helposti kymmenkertaistuivat. Paremmalla pyörällä pääsi pidemmälle. Tunsin seikkailun kutituksen mielessäni.
Pyörällä pääsee paikkoihin, mihin jalkaisin ei jaksa tai ehdi kävellä. Pyörällä pääsee paikkoihin, mihin autolla ei ole menemistä. Pyörällä liikkuessaan ihminen on vapaa.
Luontoretkeilijän pyörävaellus
Ensimmäinen luontoretkeilijän pyörävaelluksen leiriaamu Västerbyn virkistysalueella Tammisaaressa on juuri niin idyllinen kuin voi retkiaamu olla. Vaikka kukaan ei ole nukkunut mitenkään erityisen hyvin, virtaa jostain aamun uneliaisuuden keskelle retkielämän, luonnon kauneuden ja kesäaamun leppoisan tunnelman synnyttämää pehmeää, mutta toimeliasta virtaa.
Nauramme. Mietimme ääneen omia ja toisemme varusteita. Täytämme vatsat aamupuurolla, juomme kahvia, puramme majoitteita ja pakkaamme pyöriä. Kamakaaos välpätään pyörän selkään pakatuksi järjestykseksi. Ja sitten matka lähtee taas käyntiin.
Takana on jo yksi päivä, jolloin pyöräilimme Hangosta Tammisaaren suuntaan idyllistä rantatietä hiekkarantojen, rantahuviloiden ja sotamuistomerkkien ohi. Hangon ja Tammisaaren välistä luontoa leimaavat meren läheisyyden lisäksi mäntykankaat ja kulttuurimaisemat. Korkeuseroja ei juurikaan ole, joten Hanko-Tammisaari on juuri sopiva ensimmäisen pyöräretkipäivän etappi – rauhallista polkemista, maalaismaisemia ja kesäisiä merenrantoja.
Jos mikään oli painanut mieltä ennen pyöräretkeä, se irtoaa polkaisu polkaisulta ja jää matkalle. Pyöräretkellä huomaa olevansa vapaa myös arjen huolista ja päässä pyörivistä ristiriidoista. Polkemisen rauhallinen rytmi ja ympäröivä luonto rauhoittavat mielen.
Pyöräillessä olen täysin läsnä hetkessä ja paikassa. Tunnen tuulen iholla, auringon käsivarsilla ja polkemisen liikkeen tuoman ponnistelun kehossani.
Fyysisestä mukavuudesta ja epämukavuudesta
Toinen pyöräilypäivä on ensimmäistä hikisempi. Aamupäivän vietämme Tammisaaressa vieraillen Ramsholmenin lehdon viidakkomaisessa hämyssä ja viileydessä. Ulkoilureitti muuttuu ajoittain poluksi, mutta hyppäämme pois pyörien selästä, tunkkaamme ja talutamme. Polun vierellä rehottavat pähkinäpensaat ja kasvavat vanhat koivut, männyt ja jalavat. Osa puista on niin paksuja, ettei niiden ympäri ylety kietomaan käsiään. Lounaan nautimme rantakalliolla.
Tammisaari on ihana! Sen värikkäät puutalot ja rantamaisema ovat sopivalla tavalla ihmisen kokoisia. Pyöräilemme kirjavien puutalorivien sokkeloissa ja palaamme rantaan jäätelökioskeille.
Juttelemme pyöräillessämme: Opastetulla retkellä olemisen riemu on, että voi laittaa omat aivot naulakkoon ja ajaa oppaan perässä. Ei tarvitse suunnistaa, miettiä aikatauluja tai mitään käytännön järjestelyitä – paitsi jäätelöä. Vaikka ei olisi mitään käryä reitistä ja minne on ajettu, ovat italialaista jäätelöä tarjoavan jäätelökioskin koordinaatit painuneet tarkasti mieleen. Sinne!
Pyörämme nojaavat penkkeihin laiturin kupeessa. Nuoleskelemme kesän lämmössä kermaisia jäätelöitämme ja kaikki on kerta kaikkiaan elämässä hyvin. Täydellisen rentoa pyöräretkeilyä.
Kesäkuun alku on lämmin. Itse nautin lämmöstä, jopa kuumuudesta. Mutta monelle oleskelu auringossa ja lämpö on tukalaa. Tammisaaresta Tenholaan vievä reitti on mäkinen. Välillä talutamme pyöriä suosiolla, koska sää muuttuu tahmaiseksi ja vie voimia. Sykettä nostava puskeminen mäen päälle soratiellä ei tunnu enää hyvältä ja lepäilemme varjossa.
Tenholan kaupalla on pidempi tauko. Rohmuamme mukaamme vichyä, sipsejä ja kaikkea muuta, mitä pyörälaukkuihin tai reppuun saa vielä survottua.
Viimeiset kilometrit menevät ponnistelun puolelle. Hiekkatie loppuu ja talutamme pyörät leiripaikalle. Laavua emme käytä, vaan jokainen virittää telttansa ja riippumattonsa sopivaan paikkaan, muiden läheisyyteen tai omaan rauhaan.
Ja sitten sukellamme järven kirkkaaseen viileyteen.
Vapaus olla oma itsensä
Kun on viettänyt pari päivää pienessä porukassa, siitä tulee muutamaksi päiväksi tuttu ja läheinen, kuin pyöräilevä osa-aikaperhe. Illalla istumme juttelemassa keittimien suhistessa. Jokainen kertoo arjestaan. Rouskuttelemme sipsejä ja samalla maailmankuva hieman raottuu ja laajenee. Opin, minkälaista on asua yhteisasumisessa kaupungissa, pyörittää maatilaa tai olla luontokuvaaja. Moni asia yhdistää meitä, mutta kiehtovampaa on erilaisuus. Leirissä käytävät keskustelut ovat kuin pääsisi pienelle matkalle, kun saamme kuulla erilaisista tavoista elää. Kerron erä- ja luonto-oppaan elämästä ja valinnoista, joita olen tehnyt.
Retkellä jokaisella on tilaa olla oma itsensä. Pyöräily, ympäröivä luonto, rentouttavat uiskentelut ja riittävä lepo tekevät meistä parhaita versioita itsestämme – tyytyväisiä ja rentoja.
Paitsi. Yhtä polvea särkee. Päivän ylämäet ovat ottaneet siihen kipeästi. Yritämme puhua ja lepuuttaa polven terveeksi, mutta tilanne on mikä on. Pitää odottaa aamua ja kuulostella polven mielipiteitä pyöräilystä.
Säätiedotuskin lupaa viileämpää ja sadetta. Sovimme aamuherätyksen ennen ensimmäisiä sadepisaroita, jotta saamme leirin purettua kuivana.
Muuttuneita tilanteita – uusia suunnitelmia
Sade alkaa hiljakseen, kun ajamme Tenholasta Trollshovdan kautta kohti Saloa. Harmaassa märässä maisemassa tuijotan edellä ajavan kirkkaanvärisiä pyöräilyvarusteita ja laukkuja. Jäätelöhetkien lisäksi pyörävaellukselle osuu myös vapaus kastua ja palella.
Pidämme tunnelmaa yllä ja puskemme sisulla eteenpäin märässä säässä. Kuumuudesta kärsivät nauttivat viileämmästä kelistä ja itse olen tottunut kaikkeen, mitä taivaalta tulee. Sää on useimmiten asennekysymys, kun mukana on oikeat varusteet.
Mutta sitten taivas romahtaa niskaamme. Sellainen määrä vettä kohisee taivaalta, että emme tahdo nähdä eteemme. Mikään kalvotakki ei pidä vesimäärää ulkopuolella ja kahden minuutin päästä olemme läpimärkiä päästä varpaisiin.
Onneksi olemme seuraavan taukopaikan lähellä. Pysähdymme kotitalooni, jossa oli tarkoitus syödä lounas, mutta muutamme suunnitelmia: Ripustamme märät vaatteet kuivumaan. Laitan saunan lämpiämään. Kaikki kokkaavat retkieväitään. Ruuan ja saunan jälkeen on aikaa päiväunille. Säätiedotus ilmoittaa sään kirkastuvan taas iltapäivällä, joten on turha kiirehtiä ulos kastumaan. Hyödynnämme sisätilat ja kuivatusmahdollisuudet ja lepäämme.
Murheena on yhä myös kipeä polvi ja lopulta on pakko tehdä päätös: polvivaiva keskeyttää yhden retkeläisen matkan. Sateen loppumista odotellessa järjestyy myös kyyti kotiin.
Lopulta taivas selkenee ja jatkamme matkaa kohti Matildan kylää ja Teijon kansallispuistoa.
Kuin viimeistä päivää
Matilda on hellyttävä kylä Salon kupeessa. Sieltä saa juuren leivottua leipää, rouheaa lähiruokaa, Suomen parhaaksi äänestettyä suklaata ja kylillä pantua olutta. Rannassa on ihania käsityöpuoteja. Kaikki tämä ja muutama alpakka. Matilda on ihan paras pyöräretkikohde.
Viimeisenä retki-iltana syömme rannan ravintolassa ja säästämme itsemme keittimien kolistelulta, tiskeiltä ja kuivatulta ruualta.
Teemme leirin Teijon kansallispuistoon Vicksbäckinlahden laavulle. Sinne on kohtuullisen kätevää kulkea pyörällä: laavupaikan kylkeen kulkee tie ja lopussa on parisataa metriä pitkospuita.
Pyörävaelluksen ei tarvitse olla puurtamista ja suorittamista. Retkellä on myös vapaus nauttia ja päästää itsensä välillä vähemmällä. Varsinkin, jos reitti on osunut paikkaan, jossa on tarjolla hyvää ruokaa.
Nukumme sikeästi vatsat täynnä.
Seuraavana päivänä on tarkoitus jatkaa yhdessä Saloon, mutta retkeläisten joukko on kutistunut niin pieneksi, että on aika tehdä yksilötason päätöksiä. Viimeinenkin retkeläinen päättää jäädä päiväksi Matildaan ja edetä omalla aikataululla iltajunaan Saloon. Neuvon reitin, parhaat kahvilat Matildassa ja päätämme retken Teijon luontokeskukselle. Aurinkoinen kallio kutsuu yhtä lepäämään ja toista huhuilevat juna-aikataulut.
Ja jokaisella on vapaus pyöräillä mihin haluaa.
kuvat: Krista Ylinen ja Mia Sinisalo
Kirjoittaja Mia Sinisalo on 365-klubin eräopas. Mia haluaa tarjota 365-klubilaisille retkillään mieleenpainuvia luontoelämyksiä: hätkähdyttäviä maisemia, eeppisiä leiripaikkoja ja yhteydentunnetta luonnon kanssa. Retkillä on tärkeää myös mukava tunnelma, hyvä seura ja kannustaminen. Katso kaikki klubiretket »
