Fiilikset ovat vaihdelleet tänään höpötysnaurusta surun kautta turhautumiseen. Ensinnäkin on hupaisaa muistella Lisan kanssa viime vuotista Camino Fransésia yhdessä (hän oli sattumalta samalla reitillä samaan aikaan), kaikkia tuttuja paikkoja ja hassuja tapahtumia, joille voi nyt tippa linssissä nauraa. Mutta toisaalta on epätodellinen ja surullinen olo saapua huomenna Santiagoon, askeleet kulkevat liian vilkkaasti kohti tämän etapin määränpäätä – miten nämä viikot kuluivat silmänräpäyksessä? Saavuimme albergueen jo klo 13 satojen muiden vaeltajien letkassa. En muistanut viime kesältä, että täällä loppupäässä Caminoa on näin paljon porukkaa ja paljon “turistivaeltajia”. Tunnen oloni hieman ulkopuoliseksi tässä isossa massassa, mutta kuin lohdutukseksi löysin massan keskeltä yhden parhaimmista vaellusystävistäni, josta erosin kun lähdin Primitivolle ja hän jatkoi Nortea.
