BLOGI, OUTDOOR-URHEILU

Sairasta menoa Himalajan rinteillä

Vuorivaelluksella puheenaiheista yleisin; korkeus ja sen vaikutus ihmiskehoon yhä ylemmäs kavutessa. Kun happea ei enää jokaisella sisäänhengityksellä saakaan samaa määrää kuin merenpinnan tasolla, on pidettävä huolta ettei rasita itseään liikaa. Jos vaellukselle lähtiessä on jo flunssaa tai muuta pientä sairauden poikasta, joutuu keho entistä kovemmalle rasitukselle ylöspäin mentäessä. Edellisen vaelluspäivän viimeinen ylämäki oli osoittautunut jo erittäin raskaaksi muutamalle retkikunnastamme.

Tengbochen kylässä, 3800 metrin korkeudessa suuri osa meistä herää ei-enää-niin virkeänä. Yhdellä seurueestamme on niin huono olla, että tie kohoaa pystyyn ja suunta on hevoskyydillä alaspäin kohti Khunden vuoristosairaalaa. Everestin alueella on neljä sairaalaa, tai pistettä jossa lääkärin konsultaatiota ja lääkkeitä voi saada. Sir Edmund Hillaryn 1966 perustama Khunden vuoristosairaala toimii Namchen pohjoispuolella, jossa se sunnuntaita lukuunottamatta palvelee poluilla sairastuneita vaeltajia.

Me muut lähdimme hitaasti laskeutumaan alppiruusumetsän läpi kohti joenpenkkaa, josta nousisimme pikkuhiljaa Pangbocheen vain noin 100 nousumetriä edellistä yöpaikkaamme korkeammalle. Tässä vaiheessa jo tunsin itsessäni pientä alkavaa nuhaa. Olin edellisenä iltana ottanut yhden kipulääkkeen ja juonut paljon teetä, mutta oireet eivät juuri olleet laskeneet.

Vaellusta Himalajalla 

Viimeistä metsää viedään.

Joen ylitettyämme jätimme myös viimeistä kertaa metsäisen maaston taaksemme. Matka tästä eteenpäin olisi hiekkaista, pölyistä vuoripolkua. Laakso, jota olimme edenneet muuttuisi syvästä jokilaaksosta jäätikön kovertamaan, avarampaan laaksoon, jossa myös tuuli tulisi selkeästi voimistumaan. Aikaisemmin kaulan lämmikkeenä kulkeneet buffit muuttuivat nyt jokaisella kasvoja peittävään balaclava-tyyppiseen ratkaisuun. ”Khumbu-yskä” on ylävuoristovaellusten vitsaus, jossa kuiva-ilma, ja sen kuljettama pöly keuhkoihin joutuessaan saattaa aiheuttaa kylkiluita rikkovia yskäkohtauksia.

Mount Everestin rinteet 

Maasto yli neljässä kilometrissä on rujoa, puutonta ja pölyistä.

Onneksi tähän väliin sattui selkeästi lyhyempi vaelluspäivä, ja jo kahdentoista maissa söimme lounasta majatalossa, jossa myös yöpyisimme. Korkea ilmanala vaikuttaa myös ruokaan. Lentokoneiden matkustamot ovat paineistettu vastaamaan kahdentuhannen metrin korkeutta, ja jokainen on varmasti huomannut, että kovin kulinaristia nautintoja siellä ei kokemaan pääse. Nyt majailimme kuitenkin jo tuplasti korkeammalla, ja sen huomaa ruuan maussa, tai pikemminkin sen mauttomuudessa.  Omat makuhermomme menevät lakkoon, eivätkä enää samalla tavalla pysty aistimaan kaikkia paikallisen ruokakulttuurin hienouksia. Ruoka ja sen sisältämä energia on kuitenkin tärkeää, joten vaikka sitten pakottamalla on se edessä höyryävä dal bhat tai fried rice saatava alas.

Iltapäivällä kävimme kylän yläpuolella asuvan Lama Geshen luona. Pienestä asunnostaan käsin hän on siunannut lukemattomia vuorikiipeilijöitä ja vaeltajia, jotka ovat Everestin alueen vuorten huipuilla tai niiden juurilla halunneet vierailla. Pyhätön sisällä on useita valokuvia ja postikortteja, joita ovat lähetelleet Lama Geshen siunauksen saaneet voitokkaat seikkailijat. Siunausta ja hyvää onnea olimme me myös tulleet hakemaan. Kiedoimme khata-huiviin hieman paikallisia rupioita ja peittelimme ne kämmeniimme. Lama otti uhrilahjan vastaan ja asetti khatat meidän kaulojemme ympärille. Siunattuina ja entistä varmempina onnistuvasta vaelluksesta astuimme ulos hänen talostaan ja vietimme hetken katsellen kaunista Ama Dablam-vuorta. Vaikka Mount Everest sijaitsisikin jossain muualla, olisi täällä varmasti paljon vierailijoita ihan vain Ama Dablamin takia. Avointa, vastaanottavaa äitihahmon syliä muistuttava, 6800 metriä korkea vuori naulaa katseet aina pitkiksi ajoiksi.

 

 Lama Geshen siunattavana

Lama Geshen siunattavana. Vitsailimme sairastuneiden kesken, että nähtävästi antamamme uhrilahjamme olivat liian pieniä ja siunaus muuttui kiroukseksi. (Photo credit: Reko Ukko)

Ama Dablam 

Ama Dablam

Seuraavana aamuna yksi porukastamme jäi lepämään Pangbocheen flunssan ja muun huonovointisuuden takia. Me muut jatkoimme matkaa kohti Dingbochea, 4 400 metriin. Itseäni risoi jatkuva huonovointisuuteni, mutta jatkoin olettaen, että välipäivä Dingbochessa auttaisi oloani kohoamaan. Hieman ennen Dingbochea Everest katoaa edessä olevan Lhotsen rinteiden taakse. Seuraavan kerran se muistuttaisi olemassaolostaan vasta juuri ennen vaelluksemme high pointtia, Kala Patharin jyrkännettä.

Väsynyt ryhmämme oli riemuissaan, kun viimeinen noustava kukkula jää taakse ja edestä paljastuu Dingbochen kylä. Osa porukasta rojahti suoraan omiin huoneisiinsa lepäämään, eikä oleskeluhuoneen puolellakaan paljon puhetta kuule. Auringon paisteen lämmittämä suuri tila oli mukavan lämmin ja isot teetonkat edessämme lepäsimme hiljaisina ja väsyneinä.

Dingbochen kylä 

Dingbochen kylä, 4 400m.

Seuraava yö ei suonut minulle helpotusta, vaan herään kurkku kipeänä ja huonovointisena. Onneksi sentään suuri osa muusta ryhmästämme näytti palautumisen merkkejä ja edellisenä päivänä lepäämään jäänyt ryhmäläisemmekin nousi Dingbocheen jatkaakseen matkaa muun ryhmän mukana. Dingbochen välipäivän vietimme melkein jokainen rauhoittuen ja keräten voimia jatkoa varten. Osa kävi kuuntelemassa vuoristotauti-luennon Pherichen vuoristosairaalassa ja pari uhkarohkeaa kävi jopa kapuamassa kylän lähellä olevalle kukkulalle nauttimaan ympäröivistä loputtomista vuorijonoista.

Dingboche on myös korkein kohta, johon minä tällä reissulla pääsin kapuamaan. Kuume nousi seuraavan yön aikana, enkä halunnut ottaa riskejä korkeammalle menemällä. Valuin hitaasti paikallisen sherpan kanssa Pherichen vuoristosairaalaan, jossa saan antibioottikuurin lisäksi rutkasti kipulääkkeitä otettavakseni. Vaikka Pherichen sairaala on aika lähellä Dingbochea, kiitän täydestä sydämestäni sherpaa, joka niin auttavaisesti minun kanssani sairastuvalle taivalsi. Yhteistä kieltä ei löytynyt, mutta jokaista haparoivaa askeltani hän tarkasti valvoi ja määräsi säännöllisin väliajoin pienen lepotauon. Sanotaan, että Nepaliin matkustaa ensimmäisen kerran maisemien takia, mutta toisen kerran ihmisten takia. Tämän voin täysin allekirjoittaa.    

Avulias paikallinen 

Kiitos hänelle, toivottavasti törmäämme vielä poluilla!

Pherichen sairaalaa pyöritetään vapaaehtoisvoimin ja minua palveli mukava saksalainen naislääkäri. Kismitti vietävästi, mutta siellähän ne vuoret on ja aina pääsee takaisin. Tärkeintä on, että valtaosa Kapuajista oli hyvässä hapessa ja eteni hetki hetkeltä kohti hyväntekeväisyysvuotensa huippuhetkeä.

Antibiooteilla ja kipulääkkeillä sain kuumeeni laskemaan, mutta ylöspäin en askella. Vaikka Everestin vaellus on huima kokemus ja usein pitkän suunnittelun takana, on pystyttävä tajuamaan milloin taival on hyvä lopettaa. Toki Mandalan vaelluksilla tässä päätöksenteossa auttavat myös ammattitaitoiset matkanjohtajat.

Vuoristotaudin oireita minulla ei ollut, mutta ohut ilmanala sai kehoni ylirasittumaan ja sairastumaan. Seuraavina päivinä palasin takaisin Namcheen, ja mukaani liittyi vielä yksi kapuajista, jota myös kuume ikävästi vaivasi.

Sairastuminen vuoristossa on harmillista, mutta tärkeää on, että reagoi ensimmäisten oireiden ilmaantuessa. Silloin tilanteeseen voi vielä vaikuttaa lepäämällä, lääkkeillä ja syömällä ja juomalla riittävästi. Jos tilanteen antaa lipua todella huonoksi, ainoa järkevä ratkaisu on lähteä alaspäin. Suomalaiseen luonteeseen kuuluu ripaus itsepäisyyttä, mutta se kannattaa näillä lakeuksilla unohtaa. Ongelmista kertominen muille johtaa yleensä avunsaantiin ja parhaassa tapauksessa siihen, että vaellusta voi jatkaa hyvillä mielin loppuun saakka.

Viisitoista seitsemästätoista kapuajasta onnistui saavuttamaan Kala Pattharin harjanteen 5 500 metrin korkeudessa ja varmasti nauttivat saavutuksestaan täysin rinnoin auringon kultaaman Mount Everestin paljastaessa kauneutensa Himalajan pilvettömässä illassa. Nähdessäni porukan seuraavan kerran Namchessa olivat he yhtä hymyä ja onnea!

Kapuajat Kala Pattharilla 

Kapuajat Kala Pattharilla! kuva: Reko Ukko)

Jottei blogi kuitenkaan jäisi raakileeksi, palaan ensi postauksessani vuoden 2015 marraskuuhun, jolloin itsekin sain suoritettua vaelluksen onnistuneesti loppuun saakka!          

      

KOMMENTIT

Samanlaisia ​​blogeja


+ 5 kirjoitusta kategoriassa " Blogi, Outdoor-urheilu"




Tilaa ilmoitukset uusista blogeista!

Tilaa uutiskirjeemme ja saat tuoreita uutisia! Anna sähköpostiosoitteesi alla. Tilaamalla hyväksyt tietosuojaselosteen ja evästeet.