Santiago de Compostela –vaelluksen päivät 7-8 välillä Santarem – Tomar. Kahden päivän yhteismatka 62 km. Vaelluksen kokonaispituus toistaiseksi 155 km.
30 km matkat ovat rankkoja ja vaikuttavat seuraavaan päivään. Lähtö oli hieman kankea, mutta kankeus unohtui uskomattomien maisemien ja vuoren takana olevan metsäreitin jälkeen. Matkaan mahtui aurinkoa, savannimaisia maisemia, lempikukkiani eli auringonkukkia isoina peltoina sekä hauskoja ympyrää kiertäviä sadettimia. Uupuneina päästiin suloiseen heppakaupunkiin, jossa oli niin oikeita hevosia maneesissa harjoittelemassa kuin myös kuvia hevosista joka paikassa.
Liharuokaan erikoistuneessa ravintolassa sain ihanaa vegaaniruokaa. Älkää pelätkö kysyä ja valmistautukaa outoihin katseisiin. Loppujen lopuksi olen saanut uskomattoman hyvää kasvisruokaa. Alberguessa tavattiin samat kanssavaeltajat, jotka seuraavana aamuna lähtivätkin superaikaisin.
Aamut ovat aina helpoimpia ja tänään oli luvassa metsää ja vuoria. Oli ihanaa vaihtelua kavuta ylämäkeen. Metsä tosin oli selkeästi istutettu, sillä eukalyptuspuiden rivit olivat täysin suoria. Paikka oli surullisen kuiva, sillä eukalyptuspuut imevät kaiken elämän ympäriltään, eivätkä sinällään paljoa suojanneet. Niistä vain leijaili niille ominainen tuoksu ympäri metsää miljoonien heinäsirkkojen sirittäessä.
Lopen uupuneina taistelimme tiemme Tomariin. Hostellimme on aivan ihana! Hyvällä tavalla värikäs, erittäin tyylikäs, siisti ja viihtyisä. Ihmiset ovat mukavia ja aamupalakin kuuluu hintaan. Iltapäivän makasimme olohuoneessa jutellen mukavan australialaisen tytön, Jackien, kanssa.
Illalla keskustassa sunnuntain pyhäpäiväjuhlat olivat käynnissä, musiikki ja laulu raikui ja ihmiset vauvasta vaariin olivat paikalla. Söimme hyvät iltaruoat tavernassa (minulla kasvispiiras, äidillä pihvi) ja kiersimme hieman uskomattoman kaunista kaupunkia. Jalkapohjani ovat tulipunaiset ja äidin jalat niin loppuun kulutetut, että harkitsemme miten toimia huomenna. Yksi viikko takana, kolme edessä. Emme halua rikkoa itseämme vielä ja jopa opaskirja kannustaa pitämään välipäivän tässä ihanassa, eläväisessä kaupungissa. Laitetaan harkintaan.
Äiti kysyi, mikä Caminon vaeltamisessa on erilaista kuin etukäteen luulin:
– Kävely on yllättävän rankkaa, mutta yön jälkeen sitä haluaa jo koukuttavasti lisää.
– On kuuma, mutta se ei haittaa, eikä ihoni ole ollut lähelläkään palamista. Kuivuus sen sijaan iskee atooppiseen ihoon.
– Täällä rupeaa hirveästi muistelemaan ja ajattelemaan muita ihmisiä.
– Ainakin omat tunteeni kulkevat vauhdikasta vuoristorataa itkun ja ylettömän ilon välillä.
– Vegaaniruokaa usein saa, kun sitä pyytää. En ole vieläkään niin sanotusti joutunut taipumaan, vaikka siihen valmistauduinkin. Voi miten jätskiä tekee kyllä usein mieli.
Janina
Luostarista lähdimme ajoissa liikkeelle, edessä oleva päivämatka oli kuitenkin reilusti yli 30 kilometriä. Lähtiessä tapasimme miehen, joka oli saanut marssimurtuman jalkaansa ja joutui vaihtamaan vaeltamisen bussimatkaan kohti Fatimaan. Fatimasta kuulimme kaikilta vastaantulijoilta pelkkää ylistystä, mutta siitä huolimatta päätimme jättää sen tällä kertaa väliin.
Laskeuduimme kukkulalta takaisin merenpinnan tasolle, jossa sitten hikoilimmekin loppupäivän täysin tasaisessa maastossa. Minulla kantapäät ja Janinalla jalkapohjat kärsivät tasaisesta maastosta niin paljon, että tekisi mieli itkeä. Päivämatkat venyvät väistämättä pitkiksi, koska majapaikkoja on vain harvoissa kylissä. Motivaatiota koetellaan nyt kovalla kädellä.
Pääsimme kuitenkin perille musiikin ja itsekeksimien tsemppilaulujen (…jalkoihin ei satu yhtään, lallallaa…) avulla. Mieltä piristi alberguessa ensimmäiset vaelluskaverit (saksalaiset pojat Mads ja Christoffer) sekä hyvä ruoka pikkuisessa liharavintolassa, jossa kannustettiin äänekkäästi Portugalia futiksessa.
Seuraavana aamuna pojat lähtivät matkaan jo viideltä, me hidastelimme ja pääsimme matkaan vasta kuudelta. Päivä oli taas pitkä, kuuma ja tuskainen. Onneksi tänään reittiprofiili tarjosi myös korkeuseroja ja eukalyptuspuiden vähäistä suojaa, joka on parempi kuin suora porotus.
Koirat ovat täällä äänekkäitä oman kotinsa puolustajia. Erään ison maatilan kohdalla jäin ihmettelemään kaukaa talolta metalliselle portille juoksevia koiria (noin 6 kappaletta). Luulin olevani turvassa tiellä, koirat olivat kuitenkin omalla pihallaan portin takana. Helisevät huilut sentään, koirat puskivat piikkipensaan alta tielle räksyttämään ihan iholle kiinni. Eivät purreet sentään, mutta kummasti meidän askellus rivakoitui hetkeksi.
Tomariin raahauduimme tuskissamme ja onneksi löysimme hostellin ilman etsintöjä. Paikka oli aivan ihana, kerromme siitä seuraavassa bloggauksessa lisää.
Irene
