Palasin tammikuun alussa kuukauden reissusta. Kävin vaeltamassa ja kiipeämässä Tansanian Kilimanjarolla ja Argentiinan Aconcagualla neljän viikon ajan tavoitteenani nousta sekä Afrikan, että Etelä-Amerikan korkeimpien vuorten huipuille. Ikävä kyllä ainoastaan Kilimanjaro onnistui, Aconcagualla myrskylukemissa puhaltaneet tuulet käänsivät minut alas 6300 metrin korkeudessa ja jättivät Etelä-Amerikan lakipisteen odottamaan seuraavaan kertaan.
Isoilla vuorilla kiipeillään pääasiassa vain kesäisin. Talviseen aikaan sekä lumitilanne, että etenkin karuissa lukemissa pyörivät pakkaset estävät tavallisten kuolevaisten nousemisen huipuille, joskin poikkeuksiakin toki on. Esimerkiksi Mount Everestillä on tällä hetkellä tiettävästi yksi länsimainen kiipeilijä yrittämässä. Siellä huipulla oli pari päivää sitten 47 astetta pakkasta. Argentiinassa ja Tansaniassa on molemmissa kesä ja alhaalla laaksoissa lämpötila huiteli 30:n asteen yläpuolella, siksi päädyin ajoittamaan matkani poikkeuksellisesti joulukuulle.
Yleensä nimittäin – ehkä juuri päinvastoin kuin monet – minä pyrin viettämään talveni Suomessa. Talvi on suosikkivuodenaikani ulkoiluun pohjolassa, eikä minua pahemmin pimeys tai kylmyys paina. Enemmänkin nautin niistä. Oltuani neljä viikkoa eteläisellä pallonpuoliskolla tuntuu jopa siltä kuin olisin menettänyt yhden kuukauden tältä talvelta, koska jouduin ajoittamaan reissuni näin. Eihän siinä, tokihan sekä Kilimanjarolla, että Aconcagualla vallitsi melko talviset olosuhteet mitä ylemmäs pääsi, mutta talvi on siellä niin erilainen.
Suomen talvi on kaunis. Se on rauhallinen, kiireetön ja mahdollistaa niin paljon. Se on sellainen elokuvatalvi. Suomessa voi lähteä ulos, tehdä nuotion, juoda kuumaa mehua ja tuijottaa pimeyteen. Toisin kuin Aconcagualla, missä tavallaan se ympäristö on niin suurta, että se määrittää tekemiset, täällä ei tarvitse hötkyillä. Meillä kun ei ole oikeastaan muuta kuin korpimetsää ja pari pientä kukkulaa, joten tekeminen niiden ympärille pitää keksiä itse. Se on jotenkin paljon rehellisempää niin. Ja jos se tekeminen ei ole muuta kuin kävely jollekin tulipaikalle ja nuotion sytyttäminen, se ei haittaa. Se jo riittää.
Ja jos ei riitä, talvi mahdollistaa meille valtavan määrän omia lajeja, joista kukin voi omansa valita. Jotkut hiihtävät, jotkut laskevat, toiset vaeltavat lumikengillä ja kolmannet vetävät pulkkaa hevosten perässä. Katselin juuri kuvia Oulangasta, missä porukka laski koskea kelluntapuvuissa. Vain luovuus on rajana! Itse vietän mieluiten aikaa lumilaudan päällä, jääseinillä kiiveten tai vaeltaen joko eräsuksilla tai ilman. Tänä alkutalvena jouduin pidättäytymään kaikista ennen reissuuni lähtöä ihan varmuuden vuoksi, joten nyt, kun olen takaisin, en malta odottaa että pääsen harrastamaan! Umpihankihiihdon MM-kisoihin osallistumisen peruin tosin suosiolla, koska en etelän lumitilanteen takia olisi päässyt suksineni korpeen treenaamaan ennen lähtöä. Salaa olen vähän huojentunut, koska nyt saan oikeasti myös levätä neljän viikon kiipeilyn jäljiltä. Päätin, että kisojen sijaan lähden helmikuussa Lappiin ihan omaksi ilokseni sitten suksimaan.
Niin, Lappi, talven ihmemaa! Maailman yksi parhaista matkustuskohteista ja ihan tuossa meidän takapihallamme. Siellä sitä vasta tekemistä onkin, jos vain sekaan enää mahtuu. Tuntuu, että tänä talvena Suomen Lappi löi itsensä lopullisesti kansainvälisesti läpi ja on noussut maailman matkailukohteiden eliittiin, ihan sinne kilimanjarojen ja aconcaguoiden rinnalle. Se on tunnustettu Lonely Planetia myöten. Meillä alkaa olla kohta kiire, jos haluamme rauhassa omasta pohjoisestamme nauttia, koska kohta sen on omineet ulkomaiset matkailijat. Tuntuu, että he ymmärsivät Lapin hienouden ennen meitä. Meillehän se on ollut aina ”vain Lappi” ja olemme itse matkustaneet Pattayalle.
Monesti tuntuu, että meillä suomalaisilla on vähän turhan penseä suhtautuminen talveemme. Se johtunee siitä, että elämme sen kanssa arkea joka vuosi ja siinä arkisessa aherruksessa muistamme liian usein vain ne huonot puolet skrabatessamme autojen etulaseja aamulla töihin lähtiessä. Se on vähän kuin parisuhde. Sinulla voi olla maailman kaunein vaimo, jonka kanssa joskus menee vähän huonommin, jolloin huomaat vain kaikki hänen virheensä unohtaen, että hän on oikeasti upea ja olet onnekas että sinulla on hänet. Mutta kun sen vaimon vie ulos syömään ja ostaa sille kukkia, se voi yllättää sinut positiivisesti. Sitä se talvikin on. Jos sitä ruokkii hyvillä ajatuksilla, se antaa vähintään yhtä paljon takaisin.
Vietin neljän viikon matkastani päiväntasaajan tuolle puolen 22 yötä teltassa. Aconcagualla 6000:ssa metrissä oli kylmä, satoi lunta ja tuuli puhalsi parhaimmillaan 30 metriä sekunnissa. Emme päässeet teltasta ulos neljään päivään. Siellä minä makoilin makuupussissani ja mietin kuinka kaipaankaan Suomen rauhallista talvea. Sellaista lempeää, tykkylumen kuorruttamaa hiljaista maisemaa, nuotion räiskettä ja höyryävää kaakaota. Sitä hiljaisuutta. Vannoin, että kunhan pääsen alas täältä, niin ostan sille kukkia ja vien sen ulos syömään. Koska talvi on upea.
