Minä en ole mikään hiihtäjä. Olen kotoisin Etelä-Helsingistä, eikä meillä esimerkiksi koululiikuntaan ole hiihto kuulunut koskaan. Sen sijaan meille kaupunkilaispojille on uskoteltu koko elämämme, että hiihto on aivan ahterista, ja me olemme sen uskomuksen nielleet koskaan lajia edes kokeilematta. Ja silti, jostain syytä, seisoin yhtäkkiä muutama viikko sitten 36-vuotiaana rinkka selässä umpihankihiihdon MM-kisojen starttiviivalla tyystin tietämättä mihin olin juuri ryhtymässä.
Umpihankihiihdon MM-kisat, ”umpparit”, järjestettiin Syötteellä helmikuun 12.-14. päivä jo yhdeksättätoista kertaa. Osallistujia kilpailuun lähti tänä vuonna liki 260, joista suurin osa joukkueina, kuten mekin. Yksilösarjassa hiihtäjiä oli 30 ja nähtiinpä reitillä yksi lumikenkäilijäkin. Kaksipäiväinen kisa vie perinteisesti noin 50 kilometrin matkan läpi Pudasjärven ja osittain Tikkakosken maastoja Iso-Syötteen kansallispuiston alueella. Matka taitetaan eräsuksilla läpi metsien, soiden, vaarojen ja hankien ja yöt vietetään maastossa. Virallinen lähtö on lauantaina, mutta halukkaat voivat ottaa pienen etumatkan lähtemällä radalle jo perjantaina, jolloin maastoöitä kertyy kaksi. Sääntöjen mukaan jokaisen kilpailijan rinkan alapaino on maaliin tullessa oltava kahdeksan kiloa. Pakollisia varusteita ovat luonnollisesti sukset ja hiihtovälineet, henkilökohtaiset yöpymistarvikkeet sekä erinäiset retkeilyvälineet sahoista kirveisiin. Lauantain hiihtomatka on suunnistustaidoista riippuen noin 40 kilometriä, jonka jälkeen sunnuntaina koittaa varsinainen umpihankiosuus, jolle mittaa kertyi tänä vuonna noin 12 kilometriä. Sunnuntain lähtöjärjestys määräytyy lauantain hiihtoaikojen sekä rasteilla suoritettavien tehtävien perusteella. Potkua sijoitukseen voi hakea lisärasteilta, jotka kasvattavat hiihtomatkaa useilla kilometreillä, mutta tarjoavat mahdollisesti sunnuntaille suotuisamman lähtöajan. Tupla tai kuitti -meininkiä siis.
Ja siinä minä seisoin. Etelän poika, lähtöviivalla, hiihtokilometrejä elämässäni takana ehkä kymmenen. Startti tapahtui Pikku-Syötteen hotellin edestä ja ilmeisesti kisajärjestäjällä oli tarkoituksenaan ottaa luulot pois kokemattomilta heti ensimetreillä. Reitti nimittäin lähti suoraan hotellilta alkavaa laskettelurinnettä alas ennen kuin hiihtäjät pääsisivät alempaa alkaneelle suoalueelle lykkimään. Olen minä elämässäni mäkeä laskenut paljon niin suksilla kuin lumilaudallakin, mutta voin kertoa, että kun jalassa oli kantittomat Kuusistot jostain 80-luvulta ja selässä liki 12-kiloinen rinkka, mäki oli, eh, haastava. Siinä kun ensimmäisen puolen tunnin aikana oli enemmän takalistollaan tai kyljellään kuin suksien päällä, tuli nopeasti äitiä ikävä. Kun viimein pääsimme rinteen alas, olin jo valmis polttamaan sukset ensimmäiseen vastaantulevaan nuotioon. Ikävä kyllä sellaista ei ennen yörastia näkynyt.
Tasaiselle maalle päästyämme alkoi rytmi hiihtoon kuitenkin löytyä. Perjantaina arvottu lähtöjäjestys oli meille suosiollinen ja lähdimme matkaan viimeisten joukossa, jolloin hankiin ja reitille oli syntynyt jo melko selkeä latu. Myös suunnistaminen oli helppoa, kunhan seuraili muiden jälkiä ja risteyksissä tarkisteli kompassista suunnat oikeaksi. Sää oli leuto ja pilvinen, oikeastaan täydellinen hiihtämiseen. Pieni pakkanen piti hangen suksien alla liukkaana mutta kuuma ei päässyt Tierran soft shelleissä tulemaan.
Matkaa ensimmäiselle rastille oli noin viitisen kilometriä. Siellä tehtävänä oli tunnistaa kuvien perusteella pohjoisen kaloja ja aikaa oli kaksi minuuttia. Intuitiolla heitetty pasuri taisi olla ainoa, joka meillä meni oikein. Mutta fiilis oli korkealla, joten mitäpä sitä pienistä. Siirtymä toiselle rastille sujui sekin leppoisasti ja hiihto alkoi sujua matkan kulkiessa läpi tykkylumisten metsien ja jokia ylitellen. Pieniä mäkiäkin matkalle osui ja niiden laskuun alkoi löytyä varmuutta joka kerta lisää. Itseluottamus kasvoi ja tuntui siltä, kuin kilometri toisensa jälkeen olisin parempi hiihtäjä. Tässähän olisi ihan Kirvesniemenä vielä päivän päätteeksi!
Kakkosrastin ensiaputehtävä meni sentään ykköstä paremmin ja sen kunniaksi päätimme pitää lyhyen lounastauon ennen jatkamista päivän pisimmälle, liki kymmenen kilometrin rastivälille. Siitä ensimmäiset viisi osoittautuivat viikonlopun ehdottomasti nautinnollisimmaksi osuudeksi reitin kulkiessa auraamattomia metsäteitä, joilla oli pitkiä ja hitaita nousuja, mutta vastaavasti myös ikuisuuteen jatkuvia laskuja upeassa maisemassa. Aurinkokin alkoi pilkahdella pilvien lomasta ja huomasin nauttivani hiihdosta jo täysillä! Puolimatkassa päätimme oikaista muiden jälkiä seuraten muutaman kilometrin umpimetsäpätkän kautta, joka oli jo liki silkkaa riemua, vaikka joku meistä vähän väliä vyötäröään myöten hangessa makasikin.
Metsän jälkeen alkoi kuitenkin näyttää siltä, että emme ehtisi kolmosrastille enää ennen sen sulkeutumista. Teimme päätöksen jatkaa suoraan neloselle, minne meillä oli vielä toivoa selvitä annetun aikaikkunan raameissa. Alusta muuttui mukavasta metsätiestä autojen kuluttamaan jäiseen alustaan ja siihen päivän riemu sitten oikeastaan loppui.
Jäinen tie oli kokemattomalle hiihtäjälle haastava. Sivakointiin ei enää löytynyt tasaista rytmiä millään ja kantittomat sukset luistivat joka potkulla sivuille vähintään saman verran kuin eteenpäin. Ilta alkoi pimetä, jolloin pinnanmuotoja ei meinannut enää erottaa ja hiihtämisestä tuli melkoista räpiköintiä. Sen myötä aiemmin vallinnut hyvä fiilis alkoi painua taka-alalle ja aiemmin piilossa pysytelleet uupumus ja väsymys alkoivat astua kuvioon. Kun väsyneenä pimeässä sätki suksilla sinne tänne vain pystyssä pysyäkseen, alkoi pelin henki kohdallani olla selvä. Jos tästä nyt edes yörastille selviäisi, olisi olo kuin voittajalla.
Muutamaa tuntia myöhemmin saavutimme nelosrastin, joka sekin oli ehtinyt jo sulkeutua. Alkoi etelän pojalla usko hiljalleen loppua, mihin ei varsinaisesti auttanut vanha skeittivamma nilkassa, joka oli alkanut oireilemaan jo joitain kilometrejä aiemmin. Nilkkani taittui jääosuudella varmaan parikymmentä kertaa ja jokainen oli liikaa heikoille nivelsiteilleni. Hetken touhujamme katseltuaan kilpailun turvallisuusorganisaatio päättikin nelosrastin jälkeen poimia meidät kelkkakyydillä yörastille. Hiihtokilometrejä oli tässä vaiheessa takana 31 ja annetut aikarajat olivat paukkuneet kuin maaliviivan starttipistooli.
Syvällä metsässä sijaitsevalla yörastilla vallitsi liki festaritunnelma. Lavalla joku huusi mikrofoniin virsiä, ympärillä pyöri kaikennäköistä hiihtäjää ja moottorikelkat sahasivat keskusaukiota edes takaisin kuin viimeistä päivää. Taaempana siinsi yli kahdensadan kisailijan leirit nuotioineen. Minä seisoin keskellä sitä tohinaa jotenkin täysin epäuskoisena, että mihin ihmeeseen minut on tiputettu. Se on jotenkin aika utopistinen fiilis, kun ensin lykkii 12 tuntia menemään täydellisessä hiljaisuudessa ja yhtäkkiä ympärillä on Provinssirock. Nilkkani oli turvoksissa, eikä sillä pystynyt enää astumaan kunnolla. Seuraavana aamuna edessä olisi vielä kilpailun rankin osuus, yli kymmenen kilometriä umpihankea. Tiesin, etten siitä selviäisi ja keskeytin kilpailuni yörastille.
Seuraavana aamuna olo oli kuin joku niistä moottorikelkoista olisi ajanut yli. Kehoa kolotti, nilkka tuntui siltä, kuin se ei olisi kiinni enää missään ja silmäni olivat turvonneet tennispallojen kokoisiksi nestehukasta. Päällimmäinen fiilis oli silti harmitus. Että tänne asti sitä oli pitänyt tulla keskeyttämään! Vaikka varsin hyvin tiedän, että leikin kesken jättäminen oli nilkkaparkani kannalta silkkaa viisautta, minua harmittaa edelleen. Huomaan pohtivani vieläkin, viikkoja kilpailun jälkeen, että olisiko sitä kuitenkin jaksanut maaliin, jos olisi vain päättänyt mennä loppuun asti? Että keskeytinkö lopulta liian helpolla, vain koska siihen annettiin mahdollisuus?
Olen kuitenkin kallistumassa siihen, että en.
Ulkoillessa riskit on aina huomioitava. Oli sitä sitten vaeltamassa, hiihtoladulla tai vaikka vuoria kiipeilemässä, tärkeintä on varmistaa, että pysyy toimintakykyisenä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ja jos tuntuu siltä, ettei pysty jatkamaan, ei kannata jatkaa. Ei ole olemassa retkeä jota ei voisi keskeyttää ja vain kääntyä takaisin. Se on henkisesti ehkä kova paikka, mutta lopulta keskeyttäminen on aina viisautta, koska luonto ei ole koskaan liian ison riskin arvoinen. Ja aina voi palata vahvempana yrittämään uudelleen.
Olen pitänyt reissuissani referenssinä vuorikiipeilijä Ed Vierstursin The Will To Climb -kirjassaan kertomaa tarinaa Annapurnalta, maailman vaarallisimmalta vuorelta. Viesturs oli jo toista kertaa 8091 -metristä jättiläistä yrittämässä yhdessä kiipeilypartnerinsa Veikka Gustafssonin kanssa, kun jossain vaiheessa matkallaan kohti huippua molemmat olivat kiivenneet puhumatta jo tuntikausia. Yhtäkkiä Viesturs oli kääntynyt Veikkaan päin todeten, että ”minulla ei ole hyvä fiilis tästä”. Ilman mitään syytä, ilman mitään ongelmaa, hänelle oli vain tullut fiilis, että tänään ei onnistu. He keskeyttivät kuukausien valmistelut ja kymmeniä tuhansia euroja vaatineen matkansa siihen ja palasivat kotiin. Kahta vuotta myöhemmin Viesturs ja Gustafsson seisoivat Annapurnan huipulla yritettyään paremmalla fiiliksellä uudelleen.
Olen jo ilmoittautunut umpihankihiihdon MM-kisoihin talvelle 2017.
