Vaeltajan tärkein varuste on kengät. Painoa rinkassa voi olla reilumminkin, jos kenkäpolitiikka on kunnossa. Vaelsin Camino Francesin Pamplonasta Santiago de Compostelaan kesällä 2014 (mistä kaikki kuvat tällä sivulla), ja matkaa mutkineen kertyi lähes 800 kilometriä. Niin pitkällä matkalla jokainen askel, jonka joutuu ottamaan jalat rakoilla, hiertyneenä ja kipeinä, on kuin kävelisi tulisilla hiilillä. Omat vaelluskenkäni (Salomon) ostin monen eri sovituksen jälkeen jo kuukausia ennen Santiagon vaellusta. Valinta oli kohdallani hieman haastava, koska olen pienijalkainen. Akillesjänne kipeytyy heti, jos vaelluskengän takaosa nilkasta on liian korkea tai painaa. Kengän pitää kuitenkin olla riittävän tukeva myös nilkasta, jotta vaelluksen aiheuttama väsymys ja vaaralliset pyörivät kivet eivät aiheuttaisi tapaturmia. Lisäksi toinen jalkani on toista puoli numeroa isompi.
Vaelluskenkien sisäänajo on mielestäni äärimmäisen tärkeää. Mikäli sisäänajovaiheessa huomaa kenkien olevan epämukavat, suosittelen lämpimästi ostamaan uudet kengät. Epäsopivat eivät muutu mukaviksi vaikka niillä talsisi maailman ympäri. Luonnollisesti kengät pitkälle vaellukselle kannattaa hankkia uutena, jotta ne muotoutuvat omaan jalkaan täydellisiksi. Sisäänajetut buutsit saavat menon tuntumaan yhtä lennokkaalta kuin näiden kundien parkour-harjoitukset Espanjassa.
Kenkien huoltaminen matkalla (ja matkan jälkeen) kuuluu osaksi vaellusrutiinia. Iltaisin kengät kannattaa jättää tuulettumaan. Joka päivä monoja ei tarvitse hinkata, mutta mutavellipäivän jälkeen perusteellinen pesu ja tarkka vahaus ovat tarpeen. Ilman pesua ja vahausta kengät kuivuvat, halkeilevat, menettävät vedenpitävyytensä ja muuttuvat koviksi koppuroiksi. Huoltamalla kenkäinvestointi on monivuotinen sijoitus ja kengistä tulee rakkaat ystävät, joita pestään, rasvataan, paijataan ja silitellään.
Vaelluksellani käytin tuplasukkamenetelmää – ihoa vasten ohut liner-sukka, jonka päällä paksumpi vaellussukka – estääkseni rakkojen muodostumisen. Homma toimi loistavasti, pari aristavaa kohtaa tuli matkan varrella, mutta selvisin niistä ilman rakkolaastareita. Kaikilla eivät olleet asiat yhtä hyvin ja näin taukopaikoissa niin isoja rakkoja, etteivät ne mahtuisi kämmenelleni. Kipua en osaa edes kuvitella. Tuplasukkamenetelmä itselläni on seuraava: alimpana 100 % merinovillainen liner-sukka, joka on ohut ja hengittävä, päällimmäisenä paksuhko vaellussukka. Pesin päivittäin molemmat sukat (merinovillaiset huuhtelin, jos päivä ei ollut ollut erityisen hikinen). Päivän aikana en koskaan riisunut kenkiäni, vaikka kuinka olisi tehnyt mieli tai ihana puro olisi sattunut kohdalle, jossa olisi ollut taivaallista huljutella kivistäviä ja kuumottavia räpylöitä. Tämä siksi, että aamulla jalat eivät ole vielä turvoksissa, mutta päivän aikana nestettä kertyy jalkoihin ja vaeltaessa jalka ikään kuin asettuu kenkään tiukasti kuin puristusside. Riisumisen jälkeen kenkiä on toivotonta saada takaisin jalkaan niin ettei tarvitse irvistellä.
Majapaikkaan saapuessani kohtelin jalkojani kuin kuninkaallisia. Sukkien pesun lisäksi pesin huolellisesti jalkani ja rasvasin ne päivittäin paksulla mehiläisvahatyyppisellä rasvalla. Annoin jalkojen hengittää sandaaleissa iltaruokailun ja hengailun ajan, mutta yöksi kiedoin väsyneet varpaani pehmeisiin ja paksuihin sukkiin. En käyttänyt villasukkia, jotka olisivat imeneet rasvan itseensä, vaan tekokuituisia pörrösukkia. Varpaiden kynnet luonnollisesti kannattaa pitää suhteellisen lyhyenä vaelluksen aikana, mutta varpaiden reunoja ei kannata pyöristää, ettei kynsi ala kasvaa ihon sisään. Tämän vaelluksen aikana vältyin rakoilta, mutta kolme varpaankynttä irtosi palattuani Suomeen. Tämä kertoo hieman liian pienistä kengistä, mutta kuten sanoin, niin pienijalkaisena sopivien kenkien löytäminen oli haastavaa. Mieluummin näin kuin että olisin joutunut keskeyttämään akilles- tai penikkavamman takia. Näillä reissuilla ei ole nautintoa ilman kipua.
