Vaeltaminen on yksinkertaisesti kävelemistä. Siinä ei vaadita huippuvarusteita eikä huippukuntoa. Luonnollisesti kunnon vermeet auttavat tekemään vaeltamisesta paljon nautinnollisempaa, mutta puutteet varustearsenaalissa tai huono tulos Cooperin testissä eivät ole esteitä vaeltamisen aloittamiselle. Korkein kynnys vaellukselle lähtemiselle on oman kodin kynnys. Jos sen yli jaksaa kivuta, niin on jo matkalla.
Vaeltaminen on myös mielentila. Oman askelluksen rytmi ja ajatusten myllerrys päässä limittyvät välillä harmoniaksi, välillä kaaokseksi. Tärkeintä on kuitenkin ottaa ensimmäinen askel.
Maailma on kaunis myös mustavalkoisena kaupunkina. Vaellus ei ole minulle pelkästään vuoria, laaksoja ja etäisiä järviä. Se on asfalttia, risteyksiä ja kahviloita. Urbaania ympäristöä, mikä ympäröi minua päivittäin.
Helsinki on minulle rakas kaupunki. Vaeltelua voi harrastaa helposti keskellä kaupunkia. Kuinka kutsuva onkaan Uunisaaren silta, ikään kuin tie kohti tuntematonta.
Kaukana kallioilla näen pieniä ihmissilhuetteja, vaeltajia omissa ajatuksissaan. Tunnen yhteenkuuluvuutta.
Rakastan merta ja mahdollisuuksien mukaan menen mereen ääreen rentoutumaan, rauhoittumaan ja ajattelemaan.
Olen lähdössä pitkälle vaellukselle Santiago de Compostelaan muutaman kuukauden päästä, ja kaikki nämä pienetkin kävelyretket ovat osa valmistautumistani. Vaelluskohteeni, ylläriylläri, on merenrannalla. Camino Norte, en malta odottaa.
Olen Irene Ihan-Tavallinen-Tallaaja. En ole huippu-urheilija, pitkän linjan luontoihminen enkä noudata mitään erityistä ruokavaliota. Olen ihan tavallinen keski-ikää lähestyvä kolmen teini-ikäisen tyttären äiti. Nautin herkuttelusta ja itseni hemmottelusta. Olen kuitenkin spontaani ja uusista jutuista innostuva nainen. Uskon omiin voimiini, kykyihini ja nautin itseni haastamisesta. Blogikirjoituksillani haluan luoda uskoa ja vahvuutta erityisesti kaikkiin teihin sohvan rakastajiin, teidänkin sydämessänne voi olla paikka vaelluksen koukuttavalle kutsulle. Kerran tien päälle lähdettyään sielu mouruaa aina takaisin. Tässä kuvassa katselen kaihoisasti Madeiralla levadoiden (kastelukanava, jonka vieressä parikymmentä senttiä leveä kaistale, jossa voi kävellä) suuntaan, niitä pitkin tuli talsittua kymmeniä kilometrejä erään loman aikana.
Tämä levadareitti loppui tähän, vieressä oli pudotusta kymmeniä metrejä rotkoon.
Kuntosali-fitness-pimua en ole yrityksistä huolimatta koskaan löytänyt itsestäni. Rytmitajuttomuuteni hankaloitti ryhmäliikuntatunneille osallistumista. En ole pitkä enkä kovin lihaksikaskaan, mutta looginen ajattelu ja päättäväisyys peittoavat ne puutteet mennen tullen. Jurona jästipäänä tajusin vihdoin vuosien saatossa keskittyä niihin asioihin, joista nautin eniten. Uiminen, sukeltaminen, kävely, pyöräily ja vaeltaminen yksilölajeina tarjosivat lopulta mielelleni rauhaa ja tilaa ajatella. Kiireettömyys ja oman tahdin löytäminen olivat minun juttuni, joista muodostui punainen lanka kiinnostumisen säilymiseen näitä lajeja kohtaan. Pikkuhiljaa niistä muodostui elämäntapa eivätkä ne enää tunnu edes urheilulta.
Tässä olen sukeltamassa keskellä Atlanttia, omassa rauhassa ja hiljaisuudessa.
Aina ei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan ja varusteluissa äärimmäisyyksiin. Ystäväni asuu Kööpenhaminassa ja siellä vieraillessani kulutan kaupunkilomani iisisti pikkuisen fillarin selässä koluten sivukujia ja metsäpolkuja.
Irene Taurinen vaeltaa kesällä Santiago de Compostelan, ja hänen ajatuksiaan, valmistautumistaan, odotustaan ja tietenkin myös itse matkaa voi seurata kevään ja kesän ajan Partioaitan blogissa. Kaikki reissua miettineet ja sen nyt kesällä toteuttavat saavat varmasti paljon irti Irenen blogikirjoituksista.
