Olen maailman huonoin hyötyliikkuja. Kuulun niihin ihmisiin, jotka lähtevät kioskillekin autolla ja kieltäytyvät kahvikutsusta, jos ei joku tule kotoa hakemaan. Asun Etelä-Helsingissä ja keskusta on liian kaukana, jotta jaksaisin lähteä sinne ilman neljää rengasta. Käytän mieluummin aikani parkkipaikan etsimiseen, kuin kävelymatkaan. Puolustuksekseni huomautan omistavani sähköauton.
Hyötyliikkumattomuuteni johtuu pitkälti siitä, että ensimmäiset 30 vuotta elämästäni pidin liikuntaa ylipäänsä turhana. Hoin mantramaisesti jonkun nokkelan keksimää ”musiikki pelasti minut urheilulta” –lausetta, miettimättä yhtään, miten typerä se oikeastaan on. ”Liikuntana” mielsin lajit lenkkeilystä salilla käymiseen, eli kaiken sellaisen, jonka tarkoitus on kohottaa kuntoa tai – herra paratkoon – terveyttä! Esimerkiksi skeittaus tai lumilautailu eivät tietenkään tällaisia lajeja olleet, niitä saatoin harrastaa uskottavasti ja hyvällä omatunnolla. Polkupyörää en kuitenkaan koskaan ostanut, koska autollahan sitä paikkoihin mennään.
Vasta tehtyäni täysipäiväisen elämäntaparemontin tuossa viitisen vuotta sitten, aloin harrastaa liikuntaa myös treenimielessä. Ja kun ammatti vaihtui keikkamyyjästä keski-ikäiseksi vaellusoppaaksi, jouduin tunnustamaan sen tosiasian, että treeni ei ole ainoastaan suositeltavaa, vaan myös pakollista, jos haluan tuota ammattiani tosissani harjoittaa.
Ensin ryhdyin käymään pitkillä kävelyillä ja rinkan kanssa haikkaamassa milloin missäkin Helsingin lähistön metsissä. Sitten kaivoin takataskusta vanhat tutut lajit; lumilautailun talvella ja skeittaamisen kesällä. Lopulta lisäsin palettiin liudan uusia harrastuksia, kuten seinäkiipeilyn, jääkiipeilyn ja kahvakuulan. Punttisalilla kävin eräopaskoulun aikana kolme kertaa ja brassailin harrastavani aamusalia. Kaikista treenimäisin harrastukseni on viime aikoina ollut Malminkartanon portaiden nouseminen reppullinen kahvakuulia selässäni. Väitän olevani nykyään keskivertoa keski-ikäistä paremmassa kunnossa.
Tässä kevään tullessa hyötyliikuntamahdollisuudet kasvavat huimasti. Talvella joutuu aina näkemään vaivaa urheillakseen ja kaikkeen joutuu varaamaan huomattavasti enemmän aikaa. Nyt, kun päivät pitenevät, kadut kuivuvat ja lämpötilatkin nousevat taas miellyttävämmäksi, olisi viimein hyvä hetki laittaa hyötykäyttöön kaikki välimatkat. Voisi kävellä kahville tai sinne keskustaan ja pyöräilllä kavereiden luo kylään.
Joku viisas sanoi joskus, että treenaa sitä mitä olet aikeissa tehdä. Eli jos itse vaellan ja kiipeän vuoria, minun pitäisi treenata pitkiä kävelymatkoja matalalla sykkeellä. Oman repertuaarini kaikkii lajit ovat kaikki sellaisia, että niihin lähdetään ja niistä tullaan pois. Ne ovat ikään kuin suoritteita ja olen taittanut matkat suorituspaikoille sillä sähköautolla. Kevään kurkkiessa ikkunasta päätin kuitenkin viimein laittaa hyötyyn myös ne välimatkat. Kävelyn lisäksi ostin ensimmäisen polkupyöräni varmaan kahteenkymmeneen vuoteen. Se on hieno ja näytän kypärä päässä hassulta. Suurin huolenaiheeni ostohetkessä oli se, että miten saan pyörän mahtumaan autoon, jotta saan sen kaupungilta kotiin. Hetki meni, ennen kuin tajusin mikä idiootti olen.
Pyörää ajaessa en voi juoda huoltoasemalta ostettua take away -kahvia enkä kuunnella bluetoothin kautta Spotifysta musiikkia täysillä, mutta ai että siirtyessä paikasta A paikkaan B tulee hyvä fiilis! Seuraavaksi ajattelin kartoittaa kaikki lähialueen retkikohteet, joihin voisin pyörällä sotkea, jotta ei aina tarvitsisi autolla lähteä kehyskuntiin asti haikkaamaan. Tai sitten ajan fillarilla sinne asti!
Tulevan kesän ultimaattinen treenitavoitteeni on ajaa Malminkartanoon, nousta siellä kymmenen kertaa Suomen pisimmät portaat, 426 askelta, ylös ja pyöräillä takaisin kotiin. Melkein kuin vuorikiipeilijän triathlon.
Miten sinä olet ajatellut hyötyliikkua?
