Mikä sinut inspiroi lähtemään ulos?
Kesällä tuoksut, tuuli, lintujen laulu tai pieni fyysinen ponnistus.
Mistä sai alkunsa kiinnostus ja innostus retkeilyyn Lapissa?
Aikanaan partio, sittemmin nähdä kauas, löytää rauha ja tulla toimeen luonnon armoilla.
Mitä ajattelet kun olet luonnossa?
Saa keskittyä vain olemaan, kun kukaan eikä mikään häiritse tai sitten voi laulaa sydämen kyllyydestä tunturilta toiselle.
Mistä haaveilet?
Terveys pysyy yhtä hyvänä kuin ensimmäiset 72 vuotta. Toiseksi saavuttaa Pohjois-Euroopan mantereen pohjoisin piste Kinnarudden Nordskinn-niemen kärjessä Gamvikin kunnassa ja tarkoittaa sitä, että niin pohjoiseen kuin kuivin jaloin pääsee.
Mikä tai mitkä asiat 365 Klubissa ovat sinulle tärkeimpiä?
Kokemusten vaihtaminen varusteista, retkistä, tutustua uusiin samanhenkisiin ihmisiin.
Katso 365 Klubin tapahtumat ja edut »
Miten haluat inspiroida muita lähtemään ulos ja löytämään oman intohimon ulkoiluun?
Haluan omalla esimerkilläni näyttää, kuinka helposti voi tulla toimeen luonnossa kaikenlaisissa olosuhteissa. Koetan löytää jokaiselle oman tapansa ja mitä kaikkea luonnosta voi löytää.
Milloin kaipaat eniten luontoon?
Keväästä syksyyn kaipaan, silloin kun lumet sulavat, sitten kesällä ja ennen kuin tulee talvi. Talvessa on oma hohtonsa, mutta haluan välttää riskejä. Oikeastaan haaveilen aina, sillä olen luonnonlapsi jo syntymästä saakka. Luonto on henkireikä.
Yksi filmi, joka muutti elämäni
Episodi 1.
Elettiin päivää joskus reilut parikymmentä vuotta sitten.
Olin vaeltanut rinkkaretkillä Suomen Lappia ristiinrastiin. Tuntui vielä jotain olevan saavutettavissa silläkin saralla. Pari kertaa reissu oli päätynyt Nuorgamiin.
Kartasto kuitenkin näytti, että varsinaiseen pohjoiseen oli vielä matkaa. Jäämeren rantaan asti selviäisi kuivin jaloin parin sadan kilometrin matkalta. Eihän sitä tähän voisi jäädä.
Olosuhteet luonnollisesti kävisivät paljon karuimmiksi. Puusto häviäisi kokonaan. Kalliota ja aukeaa tunturiselännettä olisi silmänkantamattomiin. Siitä huolimatta haluaisin joskus vaeltaa niin kauas kuin manner-Euroopassa kuivin jaloin selviäsi. Kulkeminen vedenjakajalla helpottaisi tuoden kuitenkin lisäkilometrejä. Ei ne vaivaksi asti olisi, vaan nautinnoksi. Silmänruokaa lisää ja rasituksen nautintoa.
Otin karttakirjan eteeni. Lähdin ajatuksissani kulkemaan kohti pohjoista.
– Tuo matka Nuorgamist Ifjordii kannattaa mennä kyll omall autoll. Riittäähä siin siit huolimatta matkaa, ajattelin työpaikallani ääneen.
– Mistähä tuonne sais kartat? Ai nii, mut oha se miun tuttavain Kari Tarasti siell Osloss MEK:n päällikkönä. Taijanpa kirjoittaa hänell. Tai ei täss kannata mittää kirjottammaa. Mie soitan ja sill selvä. Noppeemmiha täss pittää saaha asioihi selvyyttä.
Näin päätin. Karttakirja näytti selkeän suunnan. Pohjoisin kärki olisi nimeltään Kinnarodden, Nordskynn niemenkärjessä, Jäämeren rantamilla. Viereinen Nordkapp on pohjoisempi, mutta sehän on saari. Manner jää siinä kohtaa paljon etelämmäksi.
Etsin puhelinnumeron tiedustelusta. Ulkomaan puhelu. En ajatellut, mitä se maksaisi. Saisikohan sitä kautta kartat vai mistä? Tulisihan siitä hyöty, myös työni kautta, kaikille toisillekin. Voisin kerätä porukan matkaan. Tuskin sinne yksin lähtisin. Ei se olisi järkevää, eikä turvallistakaan. Kysymyksiä pyöri päässäni. Ne veivät väkisin ajatukseni muista rutiiniasioista. Ei se mitään. Rutiiniasiat eivät juurikaan rasittaneet miuta.
Tämä uusi vaellusjuttu sai miussa valtavan energia-aallon. Tätä en jättäisi käyttämättä. Se tulisi olemaan miun vaelluselämäni huippu. En kuitenkaan koskaan lähtisi sellaisille reissuille, missä olisi liikaa riskitekijöitä. Ei elämää kannata riskeerata. Turvallisuus joka tapauksessa.
Mielessäni aloin jo käydä mahdollisia vaelluskumppaneita. Kellähän riittäisi aikaa? Kuka kestäisi niitä olosuhteita? Kenen kunto riittäisi?
Asiat alkoivat pyöriä päässäni. Tein nimilistaa ja aloin ottamaan yhteyttä. Etsin kartasta jo kuljettavaa reittiä. Vedenjakajaa.
Joku sivustaseuraaja olisi katsonut miut aivan pöhköksi. Ääneen ajattelu saattaisi kuulostaa siltä.
– Tuostha tuon reitin hyvi sais tehtyy. Auto vaa Ifjordii ja nokka kohti pohjosinta kolkkaa.
Painelin numerot. Pitkä rimpsu. Olihan siinä myös Norjan suuntanumero. Puhelin hälytti hetken. Tuttu ääni vastasi. Esittelin itseni ja asiani hänelle. Mielessäni luonnollisesti pyöri ajatus, että pitääköhän tätä ihan pöhkönä juttuna.
Ei pitänyt. Lupasi lähettää postia piakkoin. Kiitin kovasti ja jäin odottamaan. Tiesin, ettei päivään pariin tapahtuisi mitään.
Kului viikko ja sitten oli postilokerossani työpaikalla kirje Norjasta. Lähettäjästä huomasin, että tästä asiasta oli kyse. Jännittyneenä revin kuoren auki. Siellä oli seikkaperäiset ohjeet karttojen määristä, linja-autoaikatauluista jne.
– Kartat saiskii hankittuu Suomest. Nyt helpotti.
Akateeminen kirjakauppa oli seuraava osoitteeni. Kartat tulivat parin viikon kuluttua. Olivat luonnollisesti joutuneet hankkimaan ne Norjasta omia reittejään. Ei se mitään. Nyt miulla olivat ne edessäni.
Reitin ja reissun suunnittelu alkoi. Olin innoissani. En vain päässyt eteenpäin. Lähtijöitä ei tuntunut olevan. Kellä mitäkin. Työasiatkin tuntuivat tuppautuvan eteen, samoin kotiasiat.
– No, onpaha miull kartat. Tapahtuu se sitt millo tahasa, nii kartoist se ei oo kiinni.
Niin päätin. Hipelöin niitä ain vähän väliä. Ei se auttanut. Reissu siirtyi ja siirtyi.
Jättäessäni työni, otin nämä kartat mukaani. Ei niistä kenellekään toiselle ollut mitään iloa. Ajatusta sellaisesta vaelluksesta ei ollut ottanut kipinää. Miulle ne olisivat elämäni huipennus. Kokea jotain aivan ainutkertaista. Ei sitä tunnetta voinut siirtää kenellekään toiselle. Pelkkä ajatus antoi voimaa. Vielä mie sen joskus toteutan. Niin päätin.
Episodi 2
Elettiin jo seuraavaa vuosituhatta parikymmentä vuotta alkutapahtumista.
Elämä oli kulkenut omaa rataansa. Olin muuttanut paikkakuntaa. Palannut takaisin sinne, mistä olin edelliseen työpaikan vaihtoon lähtenyt. Kartat olivat seuranneet uskollisesti mukana. Aina kun olin avannut karttalaatikon, ajatus oli pulpahtanut yhtä väkevänä mieleeni kuin silloin joskus. Kangerti ja kaiherti.
– Millonkahan mie pääsisin tuonne lähtemää? Taas kerran ajattelin ääneen.
Sitten yhtenä päivänä sain ystävältäni puhelinsoiton.
– Hei, tulisitkos katsomaan muuan filmin. Olen sen joskus tallentanut telkkarista. Vanhahan se on, mutta arvelen sen sinua kiinnostavan.
Matka ei ollut pitkä. Hetkessä olin paikalla. Mitähän sieltä?
– Tässä on ensin Särestön joulusta ja sitten Berlevågin mieskuorosta tallenne, Jäämeren rannalta.
Nauliinnuin tuoliin. Särestön joulua olin ennenkin seurannut telkkarista. Hieno musiikkiohjelma, mutta tuo toinen.
Meri kuohusi taustalla, myrskysi. Mieskuoro lauloi lumimyskyn keskellä, kesällä. Jäämeri tarjosi valtavat kulissit kuorolaululle. Istuin hievahtamatta paikallani. Filmi kesti lähes kolme tuntia.
– Ei tätä ole pakko katsoa kerralla kokonaan.
– Kyll mie jaksan vai mite Sie?
– Olen minä tämän joskus katsonut, mutta tässä on jotain aivan …
– Aivan huikee paikka, sehä on siell, mihi mie oon halunt jo kakskymment vuotta.
Katsominen jatkui. Ei niinkään se kuorolaulu ollut pääosassa, vaan paikka ja kirkko. Koko seutu. Jäämeri, karut tunturiylängöt. Tuo oli miun seutuani.
Olin viime aikoina keskittynyt kirkkolauluihin ja etsinyt uusia kohteita. Ei vain ollut aiemmin tullut mieleeni lähteä laulamaan kotimaan rajojen ulkopuolelle.
Filmi lopulta loppui. Istuin aivan haltioissani. Nyt se oli selvää.
– Hei, nyt miull selvis yks asia. Mie lähenkii laulamaa tuonne pohjosii ja sitt samallaha mie voin sitte vaeltaa tuonne Jäämeren rantaa, mistä miul o kartatkii. Nii mie teen!
– Sinä saat tämän lainaksi, voit katsoa sitä uudelleenkin.
– Kiitos! Sie osasit lukkee miun ajatuksein! Mie en enempää löyvä sanoja … muuta kuin KIITOS JA HALAUS PÄÄLLE!
Otin kasetin matkaani. Kotona välittömästi kaivoin karttakirjan ja Perhon kirkosta löytämäni pohjoisen tiekirkoista kertovan kartan.
– Siellhä tuo Berlevåg o iha tuon miun tavoitteeni naapuriss. Nyt vaa pittää alkaa etsimää ihmisii ja tietoo, mihi sinne vois päästä laulamaa. Sielhä o tiekirkkoi vaik kui monta.
Istuin hetken aivan hiljaa. Suljin silmäni. Elin jo niissä maisemissa. Hengitin rauhallisesti ja syvään. Nyt olisi jo tänä vuonna. Kuinka olikaan ollut johdatusta kaikki vaelluskartoista vuosikymmenten takaa tähän päivään. Mielessäni olin edelleen enemmän kuin kiitollinen ystävälleni, joka oli osannut lukea ajatukseni. Kenties ehkä olin hänelle ohimennen joskus maininnut vaellusajatuksistani, mutta että yhdistää laulut ja tunturit samaan pakettiin. Se ei ollut tullut mieleeni ennen tuota filmiä.
Luonnonystävänä hän oli samalla ajatellut asiaa ja sitä, kuinka se merkitsee miulle todella paljon. Kuinka paljon siitä ammennankaan voimaa itselleni. Saada olla rauhassa yksin keskellä ei-mitään. Nauttia hiljaisuudesta, kuunnella hiljaisuutta. Nähdä luonnon elinvoimaisuus karuimmissakin olosuhteissa. Selviytyä itse. Ja laulaa. Laulaa vaikka keskellä tunturinlakea.
Suomen Lappi oli aiemmin tarjonnut omat kokemuksensa. Nämä yhdistettynä niihin. Enempää en voisi elämältä toivoa. Ja saada laulaa ihmisille siellä, missä elävät. Kaukana kaikesta. Luonnon armoilla. Kielimuuria ei tulisi olemaan. Se miulle oli ihan päivänselvää.
Yhteystietoja alkoi löytyä. Samoin mielenkiinto heräsi norjalaisissa seurakunnissa. Mielellään halusivat ottaa vastaan. Pohjoisimmassa kolkassa, Gamvikissa, kanttori-urkuri Olga, oli aivan innoissaan.
Ja mikä tärkeintä. Tuo aiemmin mainittu Kinnarodden sijaitsi juuri Gamvikissa. Sen suurimmassa taajamassa asui valtaväestö ja näköyhteyden päässä oli tuo kauan kaipaamani manner-Euroopan pohjoisin kolkka, Nordskynn. Kamera- ja kulkuyhteyden päässä.
Ajatukset risteilivät. Miten tämä kaikki saattoi näin yhtäkkiä vain aueta. Vain yksi filmi ja miun sieluni oli myyty. Koko elämäni huippuhetki avautui siinä samalla. Tuo filmi muutti täydellisesti elämäni.
Jos vain olisin käynyt vaelluksella siellä, niin mitä sitten. Olisin sitä vain muistellut, kuvista ja videolta katsellut. Nyt laulujen myötä pääsen sisään kaikkiin Jäämeren rantakaupunkeihin. Pääsen tutustumaan paikallisiin ihmisiin, seutuun koko laajuudeltaan. Finnmark Fylke – Finnmarkin lääni – Ruija avautuisivat miulle aivan uudessa valossa.
Ensimmäinen kierrokseni toteutui heti samana vuonna filmin nähtyäni. Kirkenes, Båtsfjord, Berlevåg ja Mehamn Gamvikin kunnassa. Se koko pohjoisin osa Eurooppaa tekivät valtavan vaikutuksen. Elin sen ajan aivan muissa maailmoissa. Sitä ei voi kuvilla eikä videoilla siirtää kuin vain pienen pintaraapaisun. Majoittuminen sisätiloissa oli sinällään tietenkin ihan hyvä juttu. Pääsin kuitenkin kuvaamaan unelmani kohteen Kinnaroddenin ja näkemään sen aivan käden ulottuvilla. En olisi halunnut sen hetken koskaan päättyvän. Arki koitti ja kotiin oli palattava.
Jäi onneksi vielä paljon kokematta, jota ei ensimmäisellä kerralla pystynyt tajuamaan. Kaikki oli vielä niin uutta.
Päästä tunturiin ja telttaan. Kulkea kurut ja ylängöt, uida tai peseytyä sopivan kylmässä tunturi- tai merivedessä. Ne olivat vielä edessä. Niille ei ensimmäisellä reissulla riittänyt aikaa.
Syksy oli sen verran pitkällä, että sateinen ja märkä keli olisivat tehneet Jäämeren rantakallioilla kulkemisen hengenvaaralliseksi. Sitä en halunnut. Jäi vielä nähtävää ja koettavaa seuraavaksi kerraksi.
Episodi 3
Se koittikin välittömästi vuoden päästä.
Sain sovittua konsertit suurelta osin samoihin paikkoihin ja muutama uusikin: Lakselv, Berlevåg, Båtsfjord sekä pohjoisin Suomen kunta, Utsjoki.
Aivan kuin sitten joku olisi lukenut taas ajatukseni.
Pykeijaan, norjaksi Bykøynes, mahdollisuus syntyi ystävieni, Maijan ja Olavin, avulla lähtiessäni Lakselvista perjantaina. Soitin sikäläiselle Elsalle ja sovin olevani siellä viikon päästä. Olin aivan myyty.
Taas uusi kolkka, nyt Barentsinmeren rantamalla, Varanginvuonon suulla.
Nyt ajattelin kokeilla yöpymistä tunturissa, teltassa. Varusteet sen mukaan. Matka kesti nyt kaksi viikkoa. Esiintymisten väliin jäisi sopivasti aikaa. Aina kaksi yötä. Suunnittelin ajavani aina sen verran lähelle seuraavaa kohdetta, ettei tulisi kiire. Laulaminenhan oli pääasia.
Kuinkahan se onnistuisi? Miten kylmä ilma vaikuttaisi lauluääneen tai mitä vaeltaminen välillä tunturissa? Nythän sen tietäisi. Saada ladata akkuja ja samalla keskittyä lauluihin. Pohjoisella alueella vallitsi viileämpi sää. Sadetta ei olisi luvassa. Yöpakkasia kylläkin. Ja ateriat retkikeittimellä. Peseytyminen luonnossa, eikä lämmintä vettä. Siinäpä monta asiaa. Talvirenkaatkin autossa siltä varalta, että talvi tulisi kesken kierroksen.
Ensimmäinen yö Kongsfjordfjelletin maisemissa ei aiheuttanut mitään ongelmia äänelle. Asiallinen vaellusteltta ja riittävän lämmin makuupussi antoivat hyvän suojan. Kotoa lähtiessäni alustaksi ottamani hirventalja osoittautui viisaaksi ratkaisuksi. Eristys kylmää maata vasten oli riittävä. Aamulla herättyäni kiekaisin vähän ja avasin ääntäni. Makuulta. Ei tuntunut olevan vaikeaa. Laulut siis toimisivat. Kunhan saisi itsensä taas viritettyä luontoliikkujaksi.
Sekään ei tuottanut tuskaa. Hyppääminen siihen rooliin sujui vanhasta muistista.
Mahtavat maisemat saivat miuta hieraisemaan silmiäni. Täälläkö olisin? Ja että saisin viettää jopa kuusi yötä luonnonhelmassa. Nauttia tuntureista ja vapaudesta. Käydä välillä laulamassa. Haistella Jäämeren ja kalan tuoksua. Ympärillä karut ja paljaat kalliot tai joissain paikoissa jänkää.
Luoja tarjosi parhaimmat puitteet. Aurinko paistoi koko ajan. Yöpakkasia tosin oli, mutta samalla hävisivät jotkut lentävät kiusankappaleetkin.
Sen sijaan, etten saanut reittiäni kulkemaan Kinnaroddeniin, ei harmittanut, kun pääsin viettämään kaksi yötä Kongsfjordfjelletin ja kaksi yötä Båtsfjordfjelletin aukealla ylängöillä sekä tutustumaan Varangin vuonon rantamilla ja Pykeijassa vuorovesi-ilmiöön. Sitä luonnonilmiötä en ollut koskaan niin läheltä päässyt seuraamaan. Ja kaikki johtuu mitä ilmeisemmin taivaalla silloin tällöin paistavasta kuusta. Käsittämätöntä. Lienee vain maapallo sen verran heilahtelevan. Teltassa sitä ei huomannut. Meren rannalla sen näki.
Sellaistakaan en ollut kokenut, että laskuveden aikaan läheisiin saariin pääsin ”kuivin jaloin” eli kahlaamatta. Tosin takaisin tullessa tuli kiire, kun huomasin nousuveden alkavan täyttämään salmia. Varttitunnissa kiirehdin takaisin mantereelle ja kun katsoin kauimmaista salmea, se oli jo täysin veden peitossa.
Pykeija oli ja on aivan oma lukunsa. Siihen ehdin tutustua vielä moneen kertaan. Ja onhan miulla vielä se pohjoisin kolkkakin tavoittamatta. Ja paljon, paljon muuta.
Yksi filmi ja elämä muuttui. Maailma laajeni. Kaksikymmentäkaksi vuotta ja pääsen elämään unelmaani todeksi. Hämmentävää, mutta totta. Ja kaikki on vielä aivan alkutekijöissään.
Vain yksi filmi. Ja laulaminen sai uuden ulottuvuuden. Ja elämä.
Episodi 4.
Nyt eletään vuotta 2018 ja laulu-vaellusreissut pohjoisessa jatkuvat edelleen. Yöpymiset vuonojen rannoilla tai tuntureissa, välillä kirkoissa laulamista ja taas takaisin hiljaisuuteen. Jäämeren ranta ja Suomen Lappi kutsuvat nyt jo 8. kertaansa. Se on miun elämääni. Laulaa myös luonnossa tunturissa tai huikeitten merenaaltojen ja tuulten kanssa kilpaa. Laulaa, elää ja nauttia luonnosta. Retkeillä ja laulaa!
