BLOGI

365 Klubi -tarinoita: Sanna ”Metsän taika”

Mikä sinut inspiroi lähtemään ulos?

Koen, että ulkoilma on minulle välttämättömyys, ulos meneminen tulee aivan luonnostaan. Ehkä se tulee lapsuudesta, kun vanhemmat ja erityisesti pappa vei metsään ja opetti arvostamaan luontoa ja sen antimia.  Luonnossa liikkuminen on itselleni täydellistä vastapainoa siistille sisätyölle. Nykyään juoksenkin lähes kaikki lenkit metsässä, lisäksi retkeilen ja vaellan. Vien paljon myös omia lapsia luontoon, haluan opettaa heille mutkattoman metsäsuhteen.

Mitä metsä sinulle merkitsee ja miltä tuntui kohdata oma pelko?

Sosiaalisena henkilönä metsä on rauhoittumisen paikka. Saa olla vain ja tarkkailla asioita, jotka ovat itseäni suurempia.

Yksinvaelluksella öisen metsän kohtaaminen oli tosi voimaannuttavaa, koska se ei lopulta pelottanut lainkaan. Kun koki yksin pimeän metsän ja rauhoittui nukkumaan kuullen vain hiljaisuuden, oli se aika hieno tunne. Että uskalsi ja tuntui hyvältä olla juuri siinä. Kun vielä aamulla käpytikka herätti nakutellen teltan vieressä, oli fiilis aika täydellinen. Voittajaolo!

Mitä ajattelet kun olet luonnossa?

Luonnossa on parasta, että on tilaa ajatella ja myös rauhaa olla ajattelematta. Mutta kyllä viime vuosina monta elämän pientä ja valtavan suurtakin pulmaa on juuri metsässä kulkiessa tai juostessa jäsentynyt ja mieli rauhoittunut.

Miksi luulet, että nuotion äärellä on helppo puhua tuntemattomalle?

Se on jännä ilmiö, mutta metsässä tuntematon on helposti kuin vanha ystävä. Vastaantulevia tervehditään ja nuotiolla juttu menee helposti hyvinkin syvälliseksi. Luonnossa tittelit tippuvat, siellä ollaan vain ihmisiä toisillemme, nauttimassa samoista asioista. Eletään kimpassa sitä hetkeä. Nuotiolla tulta tuijotellen on helppo olla hiljaa ja helppo puhua.

Mistä haaveilet?

Pidemmistä vaelluksista Lappiin ja Norjaan, melontavaelluksesta sekä talviretkestä yöpymisineen.

Mitkä asiat 365 Klubissa ovat sinulle tärkeimpiä?

Olen aika uusi klubilainen, mutta arvostan luonnon suojelutyöhön ohjautuvaa Ympäristöbonusta sekä varustelainausmahdollisuutta. Tänä kesänä aion ainakin testata riippumaton, jotta tiedän olisiko minusta hammock-nukkujaksi. Ja tapahtumakalenteri näytti mahtavalta myös!

Katso 365 Klubin tapahtumat ja edut »

Miten haluat inspiroida muita lähtemään ulos?

Tärkeintä on aina lähteminen! Retkeilyvinkkejä ja oppaita esim. yöpymiseen löytyy runsaasti netistä (katso Partioaitan oppaat), mutta tärkeintä on vain lähteä. Jos miettii vaellusharrastuksen aloittamista, mutta tuskailee varusteiden puuttumista, kannattaa alkuun lainata jotain ja ostaa vain perusvarusteet. Kun metsä vie mennessään, on hankintoja kiva tehdä todelliseen tarpeeseen, kun huomaa itse mikä toimii ja mitä oikeasti tarvitsee. Lisäksi suosittelen rohkeasti kokeilemaan yksinvaellustakin, se voi olla upea kokemus!

Milloin kaipaat eniten luontoon?

Luontoon kaipaan lähes joka päivä. Melkein päivittäin siellä tuleekin vähintään juostua lenkki. Nykyään teen välillä myös niin, että kun töissä on vaikka todella hektistä, saatan ottaa keskelle viikkoa extempore-lomapäivän ja lähteä päiväretkelle esim. lähikansallispuistoon. Metsästä tulee aina takaisin paremmalla fiiliksellä kuin sinne mennessä, vaikkei huolia olisikaan. Ja pää oikeasti rauhoittuu tietotulvatykityksestä.

 

Luontoa silmästä silmään

Olin haaveillut siitä jo vuosia. Miettinyt, empinyt, pelännyt, päättänyt, jättänyt, haaveillut lisää ja ajatellut, että joskus vielä. Sitten tuli syksy 2017 ja ymmärsin, että nyt teen sen. Maltti pois. Elä kuten opetat. Ja niin kuin Syväjärven Jannekin totesi Napapiirin sankarit 3 elokuvassa: Tärkeintä on lähteminen. Niinpä lähdin. Syyskuisena perjantaina pakkasin autoon rinkan ja koiran ja käänsin nokan kohti Kouvolaa ja Repoveden kansallispuistoa. Edessä olisi viikonlopun vaellus ja yöpymiset metsässä, ihan yksin.

Olen eräillyt jonkin verran nuorempana; käynyt vaellusriparin, heittänyt kavereiden kanssa Karhunkierroksen 17-vuotiaana ja kolunnut isän kanssa lapsena Lapissa. Mutta sitten vaeltaminen jostain syystä jäi eikä telttayötäkään ollut tullut vietettyä liki 20 vuoteen. Toki lasten kanssa on käyty nuotioretkillä ja metsässä juokseminen on lähes päivittäistä. Mutta pimeää metsää olen aina inhimillisesti pelännyt ja muutenkin metsää kohtaan, varsinkin tuntematonta, on aina ollut pelonsekainen kunnioitus.

Halu oli nyt kuitenkin suurempi kuin pelko. Halusin tietää miltä tuntuisi olla ihan itsekseen luonnossa ja mennä juuri sinne, minne sillä hetkellä tuntuu hyvältä ja pysähtyä juuri sinne, minne haluaa ja milloin haluaa. Ihan rehellisesti halusin myös tietää, miltä tuntuu kohdata oma pelko. Metsän ja pimeyden pelkääminen on luonnollista, mutta ymmärsin sen olevan turhaa; entisaikaankin metsä oli ihmiselle turvapaikka. Miksen pystyisi minäkin nauttimaan siitä muutenkin kuin valoisalla ja seurassa.

Repoveden kansallispuistoon pääsee autoilija kolmesta sisäänkäynnistä ja itse lähdin matkaan Lapinsalmelta, jossa heti reitin alussa on komea riippusilta. Maisemat ja hiljaisuus iskivät kasvoille saman tien, muita ihmisiä ei näkynyt ja tuntui uskomattoman hyvältä ja jännittävältä olla todella oikeasti lähdössä. Olin etukäteen tutkinut muutaman leiripaikan, minne olisi mahdollista ehtiä ennen pimeän tuloa. Koska en tuntenut maastoa ja korkeuseroja, en osannut arvioida kuinka hidasta matkan teko olisi painavan rinkan kanssa. Yksin liikkuessa kaiken kun joutuu kantamaan itse. Metsää ja maisemia ihaillessa matka kuitenkin taittui mukavasti, polut olivat hyviä ja vaelsin perjantaina Karhulahteen asti. Sinne oli hyvä pystyttää ensimmäinen leiri. Paikka oli kaunis eikä muita retkeilijöitä vielä näkynyt. Myöhemmin paikalle saapui kanootilla yksi pariskunta. Iltanuotiolla oli siis seuraa. Kun sain teltan pystyyn kalliolle, aivan veden äärelle, oli aika hieno tunne sytyttää nuotio ja tehdä iltapalaa. Uni maistui teltassa ja käpytikka herätti seuraavaan päivään pelmahdettuaan viereiseen pieneen mäntyyn koputtelemaan. Taisi se telttaakin pari kertaa tutkia lähempää.

Aamutoimien ja leirin kasaamisen jälkeen nautiskelin nuotiolla hitaan aamupalan; voin kertoa, että nokipannukahvit ja kaurapuuro maistuivat siinä hetkessä taivaalliselta. Kiire ei ollut mihinkään, kukaan ei hoputtanut eikä vaatinut mitään. Koska minulla ei ollut tarkkaa ajatusta siitä, mihin tähtäisin seuraavaksi yöksi, päätin mennä fiiliksen mukaan ja katsoa mihin polut kuljettaa.
Ensimmäinen etappi oli läheinen Olhavanvuori, joka olikin komea vaikka nousu vei raskaan kantamuksen kanssa voimia. Mutta maisemat olivat huikeat, se palkitsi. Ja välipalasuklaa. Lounasaikaan olin sopivasti Mustalamminvuoren päällä ja jäin siihen kokkailemaan. Aurinko alkoi paistaa juuri silloin ja istuskelinkin kalliolla parisen tuntia ja vain olin ja katselin. Nautin. Kuuntelin ja katselin hiljaisuutta. Kaukana järvellä kuului kaakkureiden huutoa ja pannukahvit porisivat keittimellä. Oli kovin hyvä olla.

Jatkoin matkaa ihaillen syvän vihreitä metsiä, alkavaa ruskaa, kirkkaita puroja, jyrkkiä kallioita. Kiersin Tervajärven kautta ja iltapäivällä päätin suunnata Määkijälle asti yöksi. Siitä olisi sitten sunnuntaina enää lyhyt matka takaisin Lapinsalmeen. Leirin pystytyksen jälkeen kävin uimassa ja kun sitten sai villaa päälle ja pääsi nuotion ääreen, täydellinen rentous valtasi kropan ja mielen. Päivän viitisentoista vaelluskilometriä tuntui kropassa ja nälkä oli aivan tolkuton. Pussimuonasta ja kuivatusta jauhelista tehty pata ja tulella lämmitetyt leivät maistuivat siinä hetkessä taivaalliselta. Taputin itseäni myös olalle viisaudesta ottaa pieni piccolo-kuohari viimeiselle illalle. Oli juhlallinen olo, monella tavalla. Uni tuli sinä iltana ajoissa.

Sunnuntaiaamuun minut herättivät rantaan uineet kaakkurit ja nouseva aurinko. Aamupuuron jälkeen kasasin leirin, mutta istuskelin vielä pari tuntia nuotiolla juoden kahvia ja vaan ollen. Hetki oli kaunis ja haikea. Metsä oli rauhoittanut mielen ja kertasin paria mennyttä vuorokautta. Reissu oli juuri niin hieno, kun epäilinkin, eikä pelko ollut läsnä oikeastaan mitenkään. Pimeys oli sen tultua läpitunkevan mustaa, mutta ihmeellistä kyllä, se ei pelottanut. Metsässä oli aikaa ja tilaa ajatella ja rauhaa olla ajattelematta. Molempia koin. Tunnelma oli koko ajan jotenkin pysähtynyt, vaikka maisema vaihtui ja eteenpäin mentiin. Tuli oltua todella yksin, mutta myös kohdattua ihmisiä. Metsässä seura on aina hyvää, koska siellä tittelit tippuvat ja ollaan vain ihan ihmisiä toisillemme. Kaikkia moikataan, kuulumisia kysellään ja nuotiolla saattaa juttu mennä syvälliseksikin. Ennestään tuntematon on metsässä helposti kuin vanha ystävä.

Siispä suosittelen! Mene metsään, yöksi tai päiväksi, yksin tai yhdessä. Ja jos soolovaellus kiinnostaa, lähde ihmeessä, älä suotta pelkää. Kansallispuistot ovat ainakin toimivia kohteita ja luonto pitää kyllä sinusta huolta. Repovedelle vahva suositus. Itselläni tuli jo autoon päästessä ikävä takaisin.

ps. Jos sain tällä kokemuksella yhdenkin ihmisen houkuteltua lähtemään luontoon, olen onnellinen.

KOMMENTIT

Samanlaisia ​​blogeja


+ 66 kirjoitusta kategoriassa " Blogi"