Käsi pystyyn, kuinka moni on ajatellut uutta takkia sovitellessaan, että sellaisen ja sellaisen yksityiskohdan kun saisi, niin oltaisiin lähellä täydellistä? Minä ainakin olen, ja monta kertaa. Ja samaan syyllistyn edelleenkin. Olen sitten kyllä niitä tarvitsemiani lisäyksiä tässä vuosien varrella jonkin verran vaatteisiini rakennellutkin.
On väärin väittää, että takit tai muut retkivaatteet olisi väärin valmistettu, tai että siellä suunnittelupöydän takana ei metsässä liikkumisesta ymmärretä mitään. Todellisuudessa monen merkin vaatteet ovat aktiivikäyttäjien aikaansaannoksia ja käytännössä testattuja. Se, että jostain puuttuu jokin minulle tärkeä ominaisuus tai käytännöllinen yksityiskohta, ei ole valmistajan vika. Käyttötarkoitus voi olla hieman erilainen, kuin oma tarpeeni ja hintaluokka ei mahdollista kaikkien yksityiskohtien tekemistä.
Tottumuskysymys on myös ratkaiseva asia, kun pohditaan retkeilyvaatteiden tarpeellisia ominaisuuksia. Hyvä ystäväni esimerkiksi ihmetteli, miksei hänen käyttämäänsä huippulaadukkaaseen anorakkiin ole valmistaja laittanut sellaista leveää ja untuvatäytteistä haarahihnaa, mitä hänen käyttämässään anorakissa oli jo 1970-luvulla. Kerroin, että aika harva nykyään käyttää sitä haarahihnaa, ja jos sellainen leveä topattu haarakiila sinne laitettaisiin, nousisi tuotteen hinta monelle yli kipurajan.
Valmistajat laittavat ihan varmasti kaikki mahdolliset detailit takkeihinsa, jos ne sitä kautta menisivät kaupaksi. Valitettavasti markkina määrää mitä kannattaa valmistaa ja mihin hintaan tuotteen voi saada myydyksi. Retkeilyvaatteisiin kannattaakin suhtautua niin, että katsoo sen parhaiten soveltuvan itselleen ja tarvittaessa vähän tuunaa sitä.
Pitkät perinteet muutostöissä
On varmasti isältäni perittyä se, että olen aina tykännyt muokata retkeilyvaatteita ja -välineitä mieleisekseni. Muistan, kun sain ensimmäisen talvitakin partioretkille, oli se tehty vanhasta kaupunkipalttoosta, johon oli lisätty lämmin vuori ja tekolampaankarvaa kaulukseen sekä hihansuihin. Isäni oli sen tuunannut, vaikka moista termiä ei tuolloin edes ollut. Vielä siihen aikaan oli hyvin tavallista, että vaatteita muokattiin. Korjaaminen oli itsestäänselvyys, mutta niihin tosiaan saatettiin tehdä isojakin muutoksia ja pistää vanha vaate uuteen käyttöön ja seuraavalle sukupolvelle.
Tuohon ensimmäiseen retkitalvitakkiini ommeltiin hihaan Karhu-vartion merkki. Se oli varmaan lähtölaukaus sille piintyneelle tavalle, minkä takia nykyisin Retkinikkarillakin on kangasmerkki takin hihassa ja logopaita päällä.
Varsinaiseksi reduvaatteeksi minulle hommattiin maastopuku. Sellainen oli silloin kovasti muotia ja minunkin pakko saada. Sellaisenaan se ei käynyt, vaan ensin ommeltiin hihaan merkki ja sitten fiksattiin vähän taskuja. Esimerkiksi maastohousun lahkeeseen tein mielestäni nerokkaan taskun, kun ompelin pohkeen kohdalle pystysaumaan vetoketjun ja 10 x 20 senttimetrin kankaan lahkeen sisäpuolelle. Se oli oma kätevä tasku lusikka-haarukalle. Samanlaisen pohjetaskun olen ommellut yksiin uusiin retkihousuihini, mutta Kupilkan Sporkki on sinne liian pitkä, joten kannan sitä Fjällräven-housun pienessä puukkotaskussa.
Takit vaihtuivat ja sekaan mahtui anorakkejakin. Melkein jokaiseen olen jotain pientä viritellyt. Tai ainakin aikonut viritellä. Esimerkiksi 1990-luvulla erätaitokouluttaja Nalle Corander valmisti ja myi sellaisia pieniä jäänaskaleita, jotka voi kangaspussissaan ommella ulkoilutakin hihoihin. Tiukan paikan tullen ne olisivat heti käsillä. Ostin sellaiset itselleni, mutta en ole tähän päivään mennessä raaskinut ommella niitä mihinkään takeistani. Tiedän kyllä, että turvaväline kotona laatikon pohjalla ei auta, kun jäät särkyvät jalkojen alla, mutta ei ole onneksi ollut sellaista tilannetta käsillä.
Vanhoissa varusteoppaissa kerrottiin vaatteista ja kuvailtiin myös millaisia ominaisuuksia ja yksityiskohtia retkitakissa täytyisi olla. Kattavin selostus löytyi varmaan Olli Aulion Suuressa retkeilykirjassa, missä hän esittelee ympärivuotisen ulkoilutakin, Malli Aulion. Siinä on huppua ja tuulilistaa, mutta myös erilaisia lenkkejä ja kiinnikkeitä pikkutavaralle. Fjällräven Numbers Smock No. 1 on vähän saman henkinen, mutta omaani en ole vielä ommellut ripustimia.
Pystytaskut rintapieleen
Muihin uusimpiinkin retkitakkeihin olen lähes jokaiseen ommellut jotain pientä ja tarpeellista. Isoimman operaation tein yhteen pusakkaan, mihin tehtiin rintapieleen taskut pystyvetoketjuilla. Sellaisia ei siihen aikaan ollut, vaan esimerkiksi Fjällrävenin Keb pystytaskuineen tuli myöhemmin. Samalla tein takin taakse, takahelmaan leveän taskun, joka aukesi vetoketjuilla molemmista reunoista. Kylkikohtiin rakennettiin vielä pikkutavarataskut.
Rintapielen pystytaskuissa kuskasin aina kaikenlaista. Karttoja, eväitä, GPS:ää ja vaikka mitä. Leveään takahelmataskuun sopi hanskat ja evästä sinnekin. Sivutaskuissa kulki taskulamppu, monitoimityökalu, energiapatukka tai vaikka tuluspuikko. Ei tietenkään samaan aikaan, mutta aina tilanteen mukaan. Se takki oli aktiivikäytössä vajaa kymmenen vuotta sitten ja jo silloin pidin pientä puukkoa rintapielessä. Tuossa takissa oli valmiina näppärä neppari, minkä alle puukon sai roikkumaan.
Kaikkiin myöhempiin takkeihin ja anorakkeihin olen ommellut sellaisen kangaslenkin tai muun kiinnikkeen, mihin puukon saa karabiinihaalla ripustettua. Näihin takkeihini, missä on isot pystyvetoketjuiset rintataskut, olen laittanut lenkin taskun sisään, ihan yläsauman viereen. Silloin riippuvan puukon voi laittaa taskuun piiloon, mutta vain vetoketjun avaamalla se on heti käsillä. Se on tärkeätä, että toimen voi tehdä yhdellä kädellä.
Uusimmassa takissani taskuissa olevat lenkit on tehty sellaisesta nimilappunauhasta, joissa messuilla kannetaan näytteilleasettajakorttia. Kangaslenkissä roikkuu Mora Eldris -puukko ja metallihakasessa uusi Garmin GPSMAP 66 ja toisessa Petzlin pikkuruinen otsalamppu. Ripustuksen idea on, etteivät tavarat pääse putoamaan ja häviämään, jos tasku unohtuu auki. Tavarat eivät myöskään makaa taskun pohjalla, vaan ovat helposti käsillä.
Takkien tuunauksessa vain mielikuvitus on rajana. Kukaan ei voi väittää itselle tärkeätä yksityiskohtaa turhaksi. Kokeileminenkaan ei yleensä mene hukkaan, vaikka ajateltu parannus ei ihan niin hyvin toimisikaan.
Retkivarusteiden virittäminen voi olla myös visuaalista. Joskus ompelin mustaan anorakkiini vihreät ja keltaiset nauhat ulkoasua piristämään. Tykkäsin kovasti lopputuloksesta, mutta nyt ei uskalla sellaista käyttää, ettei syytetä kulttuurisesta omimisesta. Saattaahan se jollekin tuoda mielleyhtymiä pohjoiseen alkuperäiskansaan.
Erilaisten merkkien käyttö on myös vaatteen koristelua ja siksi olen uuteen takkiini ommellut tarranauhan pehmeät puolet olkavarsiin. Vanha Karhu-vartion merkki on nyt vaihtunut brodeerattuun Retkinikkari-merkkiin.
Teksti: Joppe Ranta
Kuvat: Heikki Ranta
Katso videosta, miten takkieni yksityiskohdat toimivat käytännössä:
