365-klubin edellisviikon Kebnekaisen vaelluksen oltua varsin tuulinen, seurasin Sarekin sääennusteita jännityksellä. Alue on tunnettu myrskyistään, ja jos kovat tuulet jatkuisivat, hankaloituisi vaelluksemme Lapponian erämaahan olennaisesti. Vielä kun muistelin, kuinka viime vuonna aloitimme reissun ukkosella, niin ilmassa oli pientä jännitystä, että kuinkahan tässä käy. Sarekin ja Stora Sjöfalletin alueet ovat niin kovin sääherkkiä ja juuri sen takia varsin haastavia. Korkeat vuoret ja syvät laaksot tekevät vaeltajille helposti tepposet!
Helpotus olikin suuri, kun aurinko paistoi siniseltä taivaalta kokoontuessamme Saltoluoktan tunturiasemalle heinäkuisena tiistaina. Edessä olisi kuusi päivää vaellusta syvälle erämaahan. Tai no, niin syvälle kuin kuudessa päivässä nyt kerkeää mennä, jotta ehtii myös takaisin. Sarekin kansallispuisto kun on niin kaukana kaikesta, että jo sen rajojen saavuttaminen vaikeassa maastossa vaatii muutaman päivän ja mielellään myös sen hyvän sään.
Korkeat vuoret, turkoosit joet
Seurailimme pitkälti viime vuoden vaelluksen linjoja ja aloitimme matkan kapuamalla Lulep Gierkavin harjanteen yli Pietsjauren järven rantaan yöksi, mistä matka jatkui seuraavana aamuna Vuovresin ja Sluggan huippujen välistä kohti Nienndon laaksoa. Jos ensimmäinen ilta oli selkeä ja varsin tyyni, niin jo toinen vaelluspäivä näytti taas Ruotsin kesän luonteen. Aamun aurinko muuttui muutamassa minuutissa ensin vesisateeksi ja siitä nopeasti raekuuroksi samalla kun tuuli yltyi noustessamme korkeuskäyrillä koko ajan ylemmäs. Onneksemme keli kuitenkin pienen myräkän päätteeksi tasoittui ja saavutimme rankan päivän päätteeksi Sarekin rajat illansuussa.
Nienndon kulmilla jätimme leirin paikalleen ja lähdimme seuraavana aamuna kevyemmissä repuissa tekemään päiväretken Vuojnesvárásjin huipulle ihailemaan upeaa, kolmeen eri laaksoon aukeavaa maisemaa, jonka täyttää vuolaat joet, turkoosit järvet ja Sarektjåhkkån ja Ähpárin paritonniset huiput. Tekisi mieli sanoa, että näkymä on yksi Sarekin upeimmista, mutta totta puhuen alue on vastaavia täpötäynnä ja niistä kerkeää viikon vaelluksella oikeasti raapaisemaan vain pintaa. Mutta ehkä juuri tämä Sarekissa on parasta! Se on niin valtava, että nähtävää riittää yhden ihmiselämän verran ja sen valtavuuden keskellä saa todella tuntea itsensä pieneksi.
Päiväretkellä törmäsimme viikon ainoan kerran muihin kulkijoihin, kun vastaan käveli ranskalais-belgialainen porukka matkallaan takaisin kohti sivistystä. Koko muun ajan olimme omillamme ainoastaan muutaman poron ja Nienndon laaksoa vartioineen kotkan kera. Huvittava yksityiskohta on se, että niinä kolmena kertana kun olen Sarekissa ollut, olen joka kerta nähnyt muita ihmisiä juuri samassa kohdassa Guhkesvákkjåhkån sillan kupeessa!
Seuraavana aamuna pakkasimme taas leirin ja lähdimme kulkemaan kohti Sluggan ikonista pyramidivuorta, jonka alle iltapäivällä leiriydyimme. Ajatus oli jatkaa vielä pidemmällekin, mutta löytäessämme täydellisen upean leiripaikan olisi ollut rikos jättää se hyödyntämättä! Niinpä jäimme korkealle tasanteelle paikallemme ja teimme siitä kukin omat pienet iltapäiväretkemme kun kerran aikaa oli. Osa ryhmästä päätti huiputtaa Sluggan pyramidin!
Tähän asti – jos toisen päivän raekuuroa ei lasketa mukaan – sää oli pysytellyt varsin vakaana, mutta eihän Sarek olisi Sarek ilman kunnon sateita! Niinpä aloittaessamme matkan takaisin kohti Saltoluoktaa tarjolla oli varsin märkää keliä, joka lopulta jatkui aina maaliin asti. Kahtena viimeisenä päivänä oli kuorivaatteille käyttöä ja parhaimmillaan nekin tuntuivat olevan turhia kostean sään uidessa jokaisesta saumasta sisään. Koska käsillä oli kuitenkin viimeinen telttayö ja vaelluksen päätös odotteli jo kulman takana, ei kukaan jaksanut säätä enää harmitella. Lähinnä mietimme miten onnekkaita olimme olleet, ettei keli ollut tällainen koko ajan! Sää, joka Sarekissa yleensä latelee säännöt, oli kaikenkaikkaan ollut meille varsin suotuisa.
Ei enää ikinä – paitsi huomenna
Sunnuntaina Saltoluoktaan palatessamme matkamittari näytti noin seitsemääkymmentä kilometriä. Kuudelle päivälle jaettuna matka oli varsin kohtuullinen, mutta samalla lähes maksimi kulkemallamme reitillä. Sarekissa maasto on arvaamaton ja haastava, kun edessä on päivittäin rakkaa, jokia, lunta, pajukkoa ja parhaimmillaan satoja nousu- ja laskumetrejä arvaamattomassa säässä. Kymmenen kilometrin matkaan saa helposti käytettyä kahdeksan tuntia erämaassa, missä ei polkuja eikä reittejä ole. Vuodet eivät ole myöskään veljiä keskenään ja reitti, jonka viimeksi täällä kulki, saattaa seuraavalla kerralla olla täysin toisenlainen. Mutta juuri tässä piilee Sarekin suuri viehätys! Koskaan ei tiedä mitä vastaan tulee, suunnitelmia voi joutua muuttamaan lennosta ja kaikkeen pitää varautua. Joskus kuitenkin voi käydä niin, että vahingossa tulee huiputtaneeksi Sluggan, vaikka koko viikon on sitä tuijotellessaan miettinyt, ettei se mitenkään olisi mahdollista!
365 Klubin Sarekin vaellus tarjosi oikeastaan kaiken, mitä Sarekin vaelluksen pitääkin. Upeita maisemia, fyysistä haastetta, hyvää seuraa ja hysteeristä huumoria. Mäkiä, kiviä, koivikoita ja märkiä kenkiä, mutta myös aurinkoa, hienoja kokemuksia ja unohtumattomia hetkiä. Väitän, että vaikka kuinka jokainen klubilainen viimeisenä iltana, kahlatessaan reisiään myöten vuolaana virtaavassa koskessa ehkä vannoi, ettei enää ikinä, niin jokainen lähtisi tekemään saman uudestaan heti, jos mahdollisuus tulisi. Ja sehän tulee, ensi kesänä taas!
365 Klubi tarjoaa tapahtumia ympäri vuoden. Katso kaikki tulevat tapahtumat »
