Näin digitaalikarttojen ja paikkatiedon aikakautena ilmansuunnat hämärtyvät ja niiden käyttökohteet vähenevät. Kukapa ei olisi kännykän Google-kartasta katsonut jotain kohdetta ja löytänyt aplikaation avulla perille. Kulkija tuskin tiesi matkasiko hän pohjoiseen vai etelään. Toisaalta ei tarvinnutkaan, koska asia tuli ratkaistua ilmankin.
Kun säätiedotuksessa kerrotaan, että pohjoisella taivaalla voi nähdä revontulia, on syytä kaivaa muistista, mitä koulussa opetettiin ilmansuunnista. Tuuli käy rannikkoalueille etelästä. Kehätie länteen, sanoo liikennemerkki. Nuotiopaikalta lounaaseen lähtevä polku vie parkkipaikalle. Ota karttapisteestä suunta koilliseen, niin tulet autiotuvalle. Loppujen lopuksi ilmansuunnille löytyy vielä tänäkin päivänä paljon käyttökohteita.
Eksyä voi vaikka lähimetsään, missä risteilee polkuja. Ei tarvitse kuin kulkea yksi risteys pieleen, niin voi reitti olla hukassa. Sijainnin ja suunnan voi tarkistaa kännykästä tai satelliittinavigaattorista eli GPS:stä. Se voi olla käsilaite tai ranteessa pidettävä urheilukello. Usein kuitenkin ilmansuuntia vähänkään hallitsevat tietävät, että koti on tältä alueelta vaikka luoteessa. Mutta missä on luode?
Jos käy niin, että kännykkä ei toimi tai on kuuluvuusalueen ulkopuolella, GPS:stä on patterit loppu ja perinteistä neulalla varustettua kompassia ei ole tullut matkaan lainkaan, voi oikean kulkusuunnan selvittäminen olla hankalaa. Mitä pidemmällä erämaassa ollaan, sen tärkeämpää on tietää ilmansuunta, mitä kohti täytyy lähteä.
Tottuneet kairankulkijat luottavat suuntavaistoonsa ja löytävät yleensä jonkun kiintopisteen, joka vie taas toivotulle reitille. Vanhat erämiehet osasivat lukea metsää ja luontoa selvittääkseen olinpaikkansa ja vallitsevat ilmansuunnat.
Vanhoja erätaitoja on kiva harjoitella ja ilmansuuntien selvittäminen luonnonmerkeistä on hyödyllistä, sillä taito voi joskus jopa pelastaa ihmishenkiä. Bushcraft- ja survival-kirjoista löytyy paljon esimerkkejä myös ilmansuuntien määrittelyyn. Erätaidoissa ja -tiedoissa tosin on aina muistettava mihin ne ovat tarkoitettuja ja millä alueilla ne ovat toimivia. Moni alan teos on käännös ja niissä opetetut asiat eivät välttämättä ole toimivia meidän pohjoismaisessa luonnossa ja olosuhteissa.
Pohjoismaisesta tavasta retkeillä, eräillä ja liikkua luonnossa on pikkuhiljaa ryhdytty käyttämään termiä The Nordic way, joka korostaa alueellisia tapoja ja erätaitoja. Pohjoismaissa liikkuminen metsissä ja tuntureilla on ollut osa normaalia elämää hyvin pitkään ja eikä kaupungistuminen ole vielä vieraannuttanut meitä luonnosta. Luottaminen perinteisiin taitoihin ja hyviksi koettuihin asioihin, sekä sopiva kiinnostus uusiin näkemyksiin ja välineisiin, on pohjoismaisen eräilytavan ydin.
Kotikentän tuntemus ja oman alueen olosuhteiden tiedostaminen ovat avainasioita myös kirjoissa opetettujen erätaitojen soveltamisessa käytäntöön. Esimerkiksi tilapäissuojien rakentamisessa on aivan erilaiset lähtökohdat Suomessa tai Brasiliassa ja vaikkapa syötävien kasvien erot meillä ja Kreikassa. Sama tilanne on ilmansuuntien määrityksessä. Aurinko ja maapallon kierto sekä magneettisuus ovat asioita, jotka näihin vaikuttavat.
Älä luota yhteen merkkiin
Luonnossa on muutamia yksityiskohtia, mistä ilmansuuntia voi määrittää. Näissä ei koskaan kannata luottaa vain yhteen havaintoon, vaan tehdä vertailua ja hieman liikkua eri suuntiin. Isojen yksinäisten puiden vahvemmat oksat osoittavat usein etelään, mutta jonkun suuren aukean reunassa tähän ei kannata yksin luottaa, koska oksisto on voinut vahvistua vapaaseen suuntaan, ilmansuunnasta riippumatta.
Tarkkailemalla useita puita, voi ilmansuunnan hahmottaa kohtuullisen tarkasti. Männyssä etelään suuntautuvat vahvat oksat on helppo huomata. Koivusta etelän vahvemmat oksat voi nähdä myös, mutta vaaleammat kohdat rungossa ovat tarkempi merkki. Koivussa pohjoisen puolella on runko usein tummempi ja eteläpuolen valkoinen pinta menee alemmaksi, kuin vastapuolella. Tässäkin muutaman rungon vertailu keskenään antaa luotettavamman tuloksen.
Monet asiat luonnonmerkeissä ovat uskomuksia, mutta moni myös perustuu todelliseen tietoon. Koska puut, kasvit, kivet tai vaikka muurahaispesät, eivät ole standardisoitu ja samasta muotista rakennettu, on merkkien tarkkailu ja havainnointien johtopäätökset syytä tehdä useasta kohteesta. Muurahaiset rakentavat pesänsä yleensä niin, että se on loivempi eteläiseltä reunaltaan. Usein pesät eivät kuitenkaan ole tasamaalla ja kaltevuus voi olla maaperän muodosta johtuvaa. Kivien ja puiden viereen rakennetut pesät ovat yleensä eteläpuolella. Muurahaispesän muoto tai sijainti ovat hyviä merkkejä, mitkä kannattaa katsastaa ilmansuuntia haettaessa.
Sammal on kivissä usein pimeällä puolella eli kasvaa pohjoiseen päin. Tähän vaikuttavat myös muut kasvuolosuhteet, kuten kosteus, joten yhden kiven perusteella ei vielä kannata tehdä lopullisia tulkintoja. Sammal on hyvä erottaa jäkälästä, joka taas kerääntyy enemmän etelän puolelle kiveä ja suurten kuusten pintaan.
Aurinko on klassinen ilmansuunnan määre. Aika moni muistaa nyrkkisäännön, että puolen päivän aikaan se on etelässä. Vielä kun vaihdellaan kelloihin kesä- ja talviaikaa, kannattaa se huomioida, että kesällä aurinko onkin etelässä klo 13. Kun aurinko nousee idästä ja laskee länteen, voi summittaista ilmansuuntaa arvioida auringonkierrosta. Ilta-aurinko kesällä klo 19 paistaa lännessä.
Vanhalla viisarikellolla pystyi ilmansuunnan laskemaan tarkastikin, mutta nykyaikaisilla numerokelloilla se ei enää onnistu. Jos ilmansuunnan määrittelyyn on paljon aikaa, voi maahan tehdä kepeistä aurinkokellon ja laskea sen avulla suuntia. Yöllä voi yrittää selvittää ilmansuuntia tähdistä. Otavan tähtikuvion avulla helposti löydettävä loistava Pohjantähti on pohjoisessa. Kuukin kertoo ilmansuuntia, mutta silloin on tiedettävä, onko kuu kasvava vai pienenevä.
Kompassin voi tehdä itse
Jos luonnonmerkit eivät anna riittävän tarkkaa tulosta, voi maastossa tehdä hätäkompassin. Siinä oleellinen osa on neula, joka pitää saada magnetisoitua. Silkillä hinkkaamalla se onnistuu, mutta parhaiten hankaamalla magneettiin. Itse tein kompassin leikkaamalla pienen palan kaarnaa männyn kyljestä ja veistämällä siitä pienen kohon. Kaarnanpalan pinnalle veistin pienen hahlon neulalle.
Avasin hakaneulan ja vedin kärkeä Leatherman Free -monitoimityökalun magneettien välissä muutamia kertoja. Katkaisin neulan irti ja asetin sen kaarnan uraan. Retkimukiin kaadoin vettä ja asetin kaarnakohon varovasti veteen. Neula pyörii ja hakee suuntaansa, mutta pysähtyy pohjois-eteläsuuntaan. Tämäkin kannattaa tehdä pariin kertaan ja aloittaa uittaminen uudelleen, jos koho pysähtyy kupin reunaan.
Kun pohjois-eteläsuunta on selvillä, niin vilkaisu ympäröivään luontoon kertoo kumpi suunta on kumpi. Sitten vain suunta kotiin, mutta kiintopisteitä valiten, sillä ihminen ilman kiintopistettä kaartaa helposti kulkiessaan ja on hetken päästä taas eksyksissä. Kulkija voi myös seurata suuntaa auringosta ja kun pitää sitä itseensä nähden samassa suunnassa, pysyy kulkusuuntakin suorana.
Videossa kurkataan edellä käsiteltyihin asioihin ja valmistetaan hätäkompassi.
Lähteet: vanha eräkirjallisuus ja varsinkin Olli Aulion Suuri retkeilykirja.
Suunnistusopas
Kuinka lukea karttaa ja miten ottaa kompassilla suunta? Lue Partioaitan suunnistusoppaasta vinkit vaellus- ja retkeilysuunnistukseen. Suunnistusopas »
