BLOGI, VAELLUS

Erämaa palkitsee – 365 Klubi Sarekissa

Ruotsin Sarek on yksi pohjoisen klassisista vaelluskohteista. Se on kaukana kaikesta ja sinne on hankala päästä. Sarekissa ei ole polkuja eikä ruuhkia, se on ”Euroopan viimeinen erämaa”, kuten Times-lehti paikkaa joskus kuvasi. Sarek on suojeltu kansallispuistoksi jo yli sata vuotta sitten ja siten säilynyt varsin koskemattomana kaikesta muusta kuin ihmisten ja luonnon omista jalanjäljistä. Sarekiin pitäisi kuulemma jokaisen vaeltaa edes kerran elämässään ja 365 Klubi lähti sinne heinäkuussa toistamiseen.

Lue myös reissutarina 365 Klubin vaelluksesta Sarekiin vuodelta 2016 » 

Luulot pois!

Kuten sanottu, Sarekiin ei ole ihan yksinkertaista päästä. Sitä ympäröi joka puolelta parinkymmenen kilometrin puskurivyöhyke. Me lähestyimme kohdettamme idästä, mistä matka alkoi Stora Sjöfalletin kansallispuistosta veneylityksellä Saltoluoktan tunturiasemalle. Sieltä yksitoista klubilaista oppaineen lähti vaelluksen ainoaa merkattua polkua pitkin kohti Pietsjauren järveä, jonka rannalla olisi ensimmäinen leiripaikkamme. Ensimmäiset kilometrit olivat jyrkähköä ylämäkeä Lulep Gierkav -vuoren harjanteen yli ja sanoinkin leikilläni lähtiessämme, että ensimmäinen päivä ottaa sitten mukavasti luulot pois kaikilta, hehheh. Kun kesken nousun niskaamme purkautui jostain kulman takaa yllättänyt ukkosmyräkkä, toivoin, että voisin ottaa sanani takaisin. Ihan näin heviä aloitusta ei olisi vaellukselle tarvittu!

Ukkosesta ja harjanteesta selvittiin sadekamoilla ja nopeilla askeleilla ja viikon ensimmäisen vesistön ylityksen päätteeksi olimme leiripaikkamme ansainneet. Aurinkokin alkoi myräkän jälkeen taas paistaa. Olipas startti! Seuraavana aamuna sää jatkui selkeänä ja päivän tavoittemme oli nousta viereisen Guodektjåhkkån päälle ja leiriytyä jonnekin sen toiselle puolelle Sarekin rajojen sisälle. Mutta kuten erämaavaelluksessa usein tuppaa käymään, suunnitelmat ovat suunnitelmia ja toiminta on lopulta enemmän improvisaatiota. Rankka nousu ylämäkeen päätyi iltapäivällä pilvien sisään ja leiripaikka muuttui noin kilometrin korkeudessa olevan järven rannaksi näkyvyyden oltua huono ja kellon jo paljon. Ihan ei Sarekia vielä saavutettu, mutta sentään se näkyi jo! Tai olisi ainakin näkynyt, jos pilvi, jonka sisällä telttailimme, olisi hälvennyt.

”Why do we do this?
The views, man. It’s all about the views”
– Conrad Anker

Sarekin viheiliäin asia on paju. Sellainen sormen paksuinen pajukko, jota laaksojen pohjat ovat täynnä ja josta suurin osa ei näy kartoissa. Sitä saattaa siis tulla vastaan missä tahansa, jos korkeuskäyriltä laskeutuu alemmas ja joskus on pakko laskeutua. Silloin päätyy rämpimään pajukkoon – tai kuten klubilaiset sen nimesivät: Teemukkoon – joka repii nilkkoja ja kengännauhoja, jonka alla on yleensä suo tai vähintään kosteikko ja jota ei pysty kiertämään. Jonka ylitys on hidasta ja vaivalloista.

Kolmas velluspäivämme oli 80-prosenttisesti Teemukkoa ja voin kertoa, että päivä oli lämmin. Onneksi kesän seksihelteet eivät vielä olleet yltäneet Sarekiin, koska muuten rämpisimme sitä pajukenttää varmaan edelleen. Viimein saavutimme kuitenkin tavoitteemme! Olimme Sarekin virallisten rajojen sisällä ja pystytimme leirin Ähpàrin ja Sarektjåhkkån – Ruotsin toiseksi korkeimman vuoren – väliseen kolmen laakson risteykseen, mistä aukeaa yksi alueen upeimmista näkymistä 2000-metrisine huippuineen ja turkooseine järvineen.

Seuraavana aamuna päätimme jättää leirin paikalleen ja lähdimme nauttimaan Sarekista päivärepuissa. Nousimme Sarektjåkkan massiiviin kuuluvan noin tuhatmetrisen Vuojnesvárásjin huipulle ja rantauduimme sieltä uskomattoman kirkkaiden vesien ääreen Ähpárin joenuomille. Törmäsimme viikon ainoan kerran muihin ihmisiin. Nautimme liikkumisesta ilman parinkymmenen kilon kantamuksia hartioiden ja jalkojen kiitellessä vapaapäivästä. Illalla leirissä haaveilimme maastopyörällä kulkevasta suklaapatukkakauppiaasta, joka ajaisi leiriin. Ainakin minä haaveilin, koska olin jättänyt herkut rinkasta kotiin.

Oispa viidakkoveitsi

Vaellus kohti suklaapatukoita ja sivistystä alkoi suuntaamalla kohti Sluggán ikonista pyramidivuorta parhaamme mukaan pajukoita vältellen. Suurin osa aamupävästä menikin mukavasti noin 800-metrin korkeuskäyrää seuraten, jolloin pusikot pystyi kiertämään. Käännyttyämme Sluggán takaa taas kohti Pietsjaurea emme kuitenkaan päässeet enää pakoon. Järven reunus oli Teemukoilla vuorattu ja bonuksena luontoäiti oli kasvattanut pajun sekaan tiheää, parimetristä vaivaiskoivikkoa. Ai että sitä vaelluksen riemua, kun pääsi puskemaan pusikkoa läpi. Enää en haaveillut suklaapatukoista, vaan viidakkoveitsestä. Päivä oli viikon pisin ja raskain ja pystyttäessämme leirin jonnekin kauas koivikon sekaan oli jokainen vaeltaja aika loppu. Mutta siinä kun auringossa viimeistä iltaa istuimme, ei kukaan olisi siltikään vielä halunnut kotiin. Suihkuun ja ruokapatojen ääreen ehkä kyllä, muttei silti kotiin. Teimme trangialla popkornia.

Viimeisenä päivänä helteet saavuttivat Sarekin. Oli todella lämmin ja viimeiset vedenylitykset tekivät hyvää. Kun viimeinen Teemukko oli takana, juhlimme. Nousu Lulep Gierkavin viereisen harjanteen yli, missä viimeksi meitä koetteli ukkosmyrsky, oli tällä kertaa haikea. Alempana polulla alkoi tulla ihmisiä vastaan, he tuoksuivat hyvälle. Saavutimme Saltoluoktan aseman alkuiltapäivästä ja tyhjensimme sen jäätelöistä, sipsipusseista ja Mars-patukoista. 90 kilometrin jälkeen ne oli ansaittu!

Sarekin ja Stora Sjöfalletin vaellus ei missään nimessä ole se helpoin. Vuoriston sää on oikukas ja arvaamaton, suunnitelmat muuttuvat poluttomassa maastossa päivittäin ja matkan edetessä alkaa välillä kaipailemaan tasaisia polkuja. Jalat kastuvat jossain vaiheessa varmasti ja noustessa 400-metrisiä mäkiä rinkka selässä välillä miettii, että joskus voisi oikeasti olla kiva lomailla vaikka Balilla. Mutta sitten taas: Se upea koskematon erämaa. Ne aamut, kun edessä aukenee Skandien vuoristo ja kuksassa tuoksuu kahvi. Kun aurinko ei laskekaan yöksi ja leirin läpi vaeltaa yhtäkkiä porotokka. Aika harvoin ja missään pääsee niin lähelle ja osaksi luontoa kuin Ruotsin Sarekissa ja se, jos joku, palkitsee.

Siksi lähdemmekin ensi vuonna uudelleen!

365 Klubi

365 Klubi tarjoaa tapahtumia ympäri vuoden. Katso kaikki tulevat tapahtumat »

KOMMENTIT

Samanlaisia ​​blogeja


+ 48 kirjoitusta kategoriassa " Blogi, Vaellus"