Lähiretkeily on termi, jota olen aikoinaan vähän kummeksunut ja jopa vierastanut, mutta nykyisin se kuuluu hyvinkin sanavarastooni. Kun lähiretkestä puhutaan nykyisin hyvin monessa yhteydessä, ja se kohta helposti taitaa syrjäyttää jo pelkän retki-sanan käytön, niin asia herätti mielenkiintoni. Koska lähiretki on myös yksi Partioaitan kevään teemoista, niin päätin ottaa sanan tarkempaan syyniin.
Tyypilliseen tapaani aloitan kaukaa ja omakohtaisesti. Valokuva-arkistostani löytyi kuva pikku-Jopesta tätinsä kanssa lähiretkellä. Tuohon aikaan Tikkurila oli pieni kylä Helsingin maalaiskunnassa, jota ympäröivät harva asutus ja metsäpläntit. Kävellen oli helppo lähteä retkelle. Retkilaukku näyttää kuvassa olevan olallani, mutta sen sisältöä ei kukaan muista. Taitaa kuitenkin olla enemmän evästä kuin vaikka survival-pakkaus.
Oma retkilaukku keikkuu olalla, kun olen tätini kanssa retkellä.
Nuorten Eräkirja vuodelta 1961 1 kiteyttää, että ”retkeilyharrastus, halu tutustua luontoon, oloihin ja ihmisiin tavallisen asuinpaikan ulkopuolella on aina ollut yritteliäälle ihmiselle luonteenomaista”. Sama kirja kertoo helsinkiläisnuorista, jotka ”mielet keveinä taivaltavat kohti päämärää, Vanhankaupunginlahtea.” Se oli kirjan mukaan vain tuollainen tavallinen sunnuntairetki. Samanlaisia minäkin tein lapsuudessani. Tässäkö on lähiretken juuret?
Vanhoissa retkeilyn oppikirjoissa korostetaan lähellä tapahtuvan liikkumisen merkitystä. ”Retkeilyn yhtenä tarkoituksena on kotiseudun tuntemisen lisääminen.” 2Varsinkin kaupungeissa kansakoululaisia ja opiskelijoita yritettiin innostaa retkeilemään. Sen terveydellisistä vaikutuksista muistutettiin yhtä lailla sivistävien rinnalla. Retkeilyksi katsottiin melkein kaikki lihasvoimin kulkeminen kaupunkialueen tai kylien ulkopuolella.
Minuakin on pienestä pitäen kuljetettu Helsingin Seurasaaressa, Suomenlinnassa ja vastaavissa paikoissa. Kotikulmilla riitti metsiköitä, pellonpientareita ja lähiympäristö tarjosi lukuisia muita kohteita, missä usein käytiin. Kyllä ne taisivat lähiretkiä olla. Retkeilyn opas vuodelta 1937 listaa näin: ”Retkeilytavoitteiden etäisyyden mukaan voimme erottaa neljä retkeilymuotoa, nimittäin 1. lyhyt kotiseuturetki, 2. pitkä kotiseuturetki, 3. kaukoretki 4. retkeily.” 3 Tässä ollaan jo lähiretken ytimessä, kun retkiä jaotellaan yhtä lailla matkan kuin ajan mukaan. Kohdan neljä ”retkeily” tarkoittaa pidempiä retkiä tai retkien sarjaa, joihin sisältyy yksi tai useampi yöpyminen.
Lähiseutu tutuksi lähtöpaikasta riippumatta
Lähiretken lähtöpiste ei aina ole koti. Lähiretkelle voi lähteä muualtakin ja välillä sinne lähtöpaikallekin täytyy matkustaa. Seuraava arkistokuvani onkin kesämökiltä Itä-Hämeestä, jossa olen lähdössä valloittamaan Morovuorta nahkatakkiin ja lierilakkiin pukeutuneena. Reppu selässä, kumisaappaat jalassa ja puukivääri olalla. Sotaleikkini taisi mökkinaapureita naurattaa. Niillä lähiretkillä kuitenkin kuljin useasti ja sen verran pitkään lähimetsiä kaukopartioidessa meni, että mummun reppuun laittamille eväille oli selkeä tarve. Eväiden syönti oli jo tuolloin retkien kohokohta.
Mökkinaapureita naurattaa, kun ponteva sotapoika lähtee Morovuorelle.
Kotikulmilla kuljin yksin ja kavereiden kanssa risu- tai lumimajoja rakennellen. Valmiiseen majaan oli hienoa ottaa eväät mukaan ja olla olevinaan retkellä. Muistan erään talven, kun kahden kaverini isoveli vei meidät hiihtoretkelle. Alkumatkalla poikkesimme kauppaan ostamaan eväitä. Minulla oli muistaakseni vain markka, mutta kun ranskanleipä maksoi markkakymmenen, jouduin tyytymään näkkileipäpakettiin. Se oli ensimmäinen kerta, kun ihan itse ostin retkieväitä.
Sitten hiihdimme yli lumilakeuksien ja sisään synkkään metsään. Olimme kaikki neljä hiestä märkiä, kun olimme sukset jalassa kivunneet seudun korkeimmalle kalliolle. Katselimme maisemia ja nautimme eväitä nuotion loimussa. Se oli elämys. Näin aikuisena olen todennut, että vaikka se silloin tuntui pitkältä seikkailulta, laskettaisiin se nykyisin lähiretken luokkaan. Nykyisellään reitti kulkisi ensin Hiekkaharjun asemalta junanradan ylitse, sitten golfkentän poikki ja mansikkaviljelysten halki, kunnes päättyisi Brunabergetin huipulle, eli nykyiselle Hakkilan teollisuusalueelle. Linnuntietä matkaa yhteen suuntaan kertyy kaksi ja puoli kilometriä. Silloin se tuntui valtavalta matkalta ja ylpeinä merkitsimme sen luokan seinällä olleeseen hiihtosuoritustaulukkoon.
Englannissa Hadrianin vallinharjaa kulkemassa.
Lähiretkeni muuttuivat kahdellakin tapaa, kun nuoren perheeni kanssa ryhdyimme kuljeskelemaan. Kotiseudulla retkeilimme kyllä, mutta hyvin tärkeää roolia näyttelivät matkoilla tehdyt retket. Hienoja hetkiä ovat olleet esimerkiksi Englannissa Hadrianuksen valleilla tehdyt päiväretket tai yhtä hyvin Ranskan Normandiassa sekä Hollannin Arnhemissa vanhoille taistelupaikoille tehdyt lähiretket. ”Opintoretken tietoisena pyrkimyksenä on retkeilykokemusten muodossa saadun opin lisäksi oppia tuntemaan retkeilyseudun luontoa, historiaa ja elämää kaikkine niihin kuuluvine erikoispiirteineen”, kuten Retkeilyn opas3 neuvoo. Varmasti on lapsillenikin tullut historia ja erilaiset kulttuurit konkreettisemmin omaksuttua, kun on itse käynyt paikalla.
Paraikaa televisiossa pyörivästä erinomaisesta sarjasta, Taistelu kuoleman vedestä, saa ihan uuden tason, kun on itse käynyt lähiretkeilemässä Telemarkin maisemissa seuraten tehdasta räjäyttämään tulleen kommandoryhmän reittiä. Yövyimme retkeilymajassa ja kävimme patikoimassa lähialueen luonnossa. Hyvin kaukana olimme kotoamme, mutta varmasti lähiretkellä, monta kertaa.
Telemarkin jylhät maisemat.
Norjalaisen Telemarkin sabotaasipolku seuraa sodanaikaista reittiä. Aiheesta pyörii parhaillaan FEM-kanavalla upea sarja.
Toinen lähiretkiini tullut uusi vivahde oli reissut Englantiin, jossa yli viidentoista vuoden ajan kävin partiokavereiden kanssa kiertelemässä. Maan historia ja retkeilykulttuuri sekä erilaiset luontokohteet tulivat tutuiksi, kun liikuttiin. Maa on hieno ja ihmiset mukavia, mutta kyllä noidenkin lähiretkien onnistumisien yksi perusedellytys oli hyvä porukka.
”Hyvä seura tekee retken reiluksi”
Jokaisen pojan kirja vuodelta 1948 muistuttaa miten tärkeätä on retkikumppanien valinta: ”Yksikin epäonnistunut ’tyyppi’ voi pilata koko matkan. Mukaan vain sellaisia, jotka ovat valmiita luottamuksella ja ilomielin, yhtään nurkumatta jakamaan vaeltamisen ilot ja vaivat.”4
Tämän varmasti moni kokemuksesta allekirjoittaa edelleen. Partiossa opin tuonkin asian hyvin nuorena. Siksi meille valikoitui sekalainen samalla lailla ajattelevien joukko, jonka kanssa saatoimme koska vaan lähteä retkelle. Usein perjantai-iltaisin tai lauantaiaamuisin otimme reput selkään, ajoimme bussilla kappaleen matkaa ja painuimme metsään. Joskus jäätiin yöksi ja toisinaan ei. Lähiretkellä valinnan tekeminen oli helppoa. Elettiin tilanteen ja tunteen mukaan. Osaa tuosta retkeilymielisestä joukosta näen edelleen, kun kerran kuussa kokoonnumme nuotion ympärille muistelemaan menneitä. Se on upeaa lähiretkeilyä.
Britannian reissuilla tutustuin heidän upeaan patikointikulttuuriinsa. Siellä on hyvin suosittua lähteä joukolla lähiretkeilemään nummille tai rantakallioille. Se on nimenomaan sosiaalista toimintaa kun liikutaan hyvässä seurassa. Viikonloppuisin näitä ramblereita tapaa paljon suosituilla reiteillä ja ne aika ajoin hyvinkin äänekkäinä ryhminä kansoittavat levähdyspaikkoja ja reitin varrella olevia pubeja.
Kadehdittavaa brittiläistä retkivaatemuotia, tweed-takki.
Englannin järviseudulla on kiivetty ihailemaan laskevaa aurinkoa.
Miten urbaani voi lähiretki olla?
Lähiretki on terminä monen huulilla, mutta lähiretkeä ei löydy Wikipediasta. Miten lähiretki määritellään, noin niin kuin virallisesti? Internetistä löytyy lähiretkibloggareita ja muun muassa Suomen Latu järjestää lähiretkikursseja, mutta näiden välittämä kuva lähiretkestä on hyvin erilainen. Siinä on haarukassa leveyttä, kun aikakausilehti hehkuttaa puistoon poikkeamista ja eväiden syöntiä lähiretkeksi ja lähiretkeilijän kurssi kestää kaksi yötä ja kolme päivää sisältäen kaiken mahdollisen varustetiedon ja telttailun. Kyllä minä itse puhuisin ensimmäisestä piknikkinä ja toisesta ihan viikonloppuretkeilynä. Kohta varmaan lanseerataan jo lähivaelluskin.
Tuleeko tästä nyt suorituspaineita, kun lähiretkelle täytyy olla välineet ja pukeutua oikein? On oltava tietoa ja taitoa sekä kaikkea muuta trendikästä. Tähänkin löytyy minusta ihan toimiva ohjenuora vuodelta 1946: ”Älä vain luulekaan voivasi puolustaa velttouttasi, retkelle lähdön ollessa kysymyksessä, sanomalla: ’Ei minulla ole varusteita…’ Silloin isket varmasti kirveesi kiveen ja toverisi voivat heti sanoa sinua täydellä syyllä nahjukseksi. Lyhyillä patikkaretkillä ei tarvitse mitään muita retkivarusteita kuin reippaan ja pirteän retkeilymielen. Se puku, joka sattuu ylläsi olemaan, ellei se ole paras pyhäpukusi, kelpaa vallan mainiosti.”
Makkararetkellä 300 metrin päässä kodista.
Toisaalta aika, lähiretken mitta ja siinä tarvittavat varusteet, ovat pitkälti henkilökohtainen asia. Totta kai pukeutuminen kelin mukaan lisää viihtyvyyttä lähiretkellä. Eväiden ja sadevaatteiden kantaminen repussa, mieluummin kun muovikassissa, helpottaa myös kummasti. Varustetietous auttaa, mutta ei varmasti tarvitse opetella kaikkia retkeilytaitoja voidakseen lähiretkeillä.
Toinen kompastuskivi on sovelias paikka lähiretkelle. Miten määrittelemme riittävän retkeilyllisen ympäristön? Alkaako retki vasta silloin kun tulemme metsän laitaan vai kun yhtään rakennusta ei ole näköpiirissä? Voiko kaupungissa käydä lähiretkellä? Ei kai tästäkään ole mitään kirjoitettua sääntöä. Kyllä me jo kotipihasta lähtiessä olemme retkellä, kun käymme risukeittimellä paistelemassa makkaroita lähimetsässä, vaikka monen talon ohi on ensin käveltävä.
Perheen voimin Teijossa, joka nykyisin on kansallispuisto.
Olimme joitain vuosia sitten italialaisessa Brescellon kylässä, jossa kirjailija Giovanni Guareschin klassikkoteokset, Isä Camillon kylästä kertovat tarinat, 1950-60 -luvuilla filmattiin viideksi elokuvaksi. Lähdimme aamuisin hotellista reput selässä kiertelemään kylään ja sen ympäristöön. Alueella on autenttisia kuvauspaikkoja kiertävä merkitty reitti ja tietysti paljon elokuvaan liittyviä merkitsemättömiäkin kohteita. Vaikka kuljeskelimme osittain vanhan kylän kapeita katuja, koen että olimme lähiretkellä. Yhtä lailla kävimme juuri hyisessä Suomenlinnassa, jossa linnoitusta on joka puolella, ja meille se oli lähiretkeilyä parhaasta päästä.
Isä Camillon filmipaikoilla.
Voisiko olla niin, että tämänkin asian saisi itse päättää? Olen joskus kirjoittanut, että retki on olotila. Sitä se on varmasti lähiretkeilyssäkin. Jos siitä nauttii ja se on täyttänyt paikkansa virkistymiseen, niin aina parempi. Määritellään kukin itsellemme sopiva lähiretken pituus ja retkeilyyn soveltuva paikka. Sitäkään ei tarvitse hakata kiveen, vaan retkeillään uusin normein kun siltä tuntuu.
Suomenlinnassa eväshetken paikka on hyiseltä keliltä suojassa.
Olen pitkin juttuni esitellyt ajatuksia ja lainannut lauseita vanhoista retkeilyä käsittelevistä kirjoista ihan tarkoituksella. Minusta vanhasta on kiva ammentaa, koska silloin huomaa, miten samojen perusasioiden ympärillä liikutaan edelleen. En tarkoita, että kaikki mennyt on hienoa ja vain sitä on käytettävä ohjenuorana, mutta perinteitä tuntien ja niitä kunnioittaen, näkee tämän päivän rikkaammin. Tästä syystä voi tämänkin pohdinnan lopettaa lainauksella, joka on edelleen yhtä ajankohtainen, kun ilmestyessään vuonna 1948: ”Olet nyt lukenut tämän retkeilyä käsittelevän kirjoituksen läpi. Onko se sytyttänyt sinussa innostusta? Silloin: Lähde! Vai onko se pelottanut sinua luetteloineen ja ’viisauksineen’? Heitä silloin kaikki lukemasi tiedot nurkkaan ja – lähde!
Pääasia on: Lähde retkelle!”4
Teksti: Joppe Ranta
Kuvat: Joppe Ranta ja Joppe Rannan arkisto
Lähteet:
- Nuorten Eräkirja, Yrjö Käkönen, Kirjayhtymä Helsinki, 1961
- Nuorten maastokirja, Haanto, Saarinen, Kaljunen, WSOY, Porvoo, 1946
- Retkeilyn opas, Opi tuntemaan isänmaasi, Suomen opintoretkeilykerhojen liitto, WSOY, Helsinki 1937
- Jokaisen pohjan kirja, Louhivuori, Pihkala, Selin, Kustannusosakeyhtiö Kivi, Helsinki 1948
Sijainti on tiedettävä lähiretkelläkin.
