Hyvin usein kysytään mikä on paras rinkka, vaelluskenkä, teltta, puukko, kirves tai joku muu. Sellaiset tiedustelut vaativat aina vastakysymyksiä: kenen tarpeisiin, millaiseen käyttöön ja niin edelleen. Minusta ei voi oikeastaan millekään välineelle antaa varauksetonta määritettä – paras. Vaikka hyvinkin huonoja tuotteita on olemassa, tuovat niistäkin monet omaa arvoaan useille käyttäjille.
Kun lähdin pohtimaan juttua kirveistä, tiesin heti etten halua antaa mitään yleispäteviä ohjeita tai valita kaikille sopivaa parasta tuotetta. Kun väki pikkuhiljaa on vieraantunut luonnosta ja kadottanut monia vanhastaan kokemusten kautta saatuja retki- ja erätaitoja, on näkemys tuotteisiin karttunut usein vain kuulopuheiden, lehtijuttujen, videoiden tai muiden sen tyyppisten asioiden kautta.
Minua huvittaa usein, kun välineitä valitaan sen perusteella, mitä joku “nimimies” tai muu auktoriteetti sanoo. Esimerkiksi Britanniassa, minkä bushcraft-toimintaa olen vuosikausia seurannut, kirveen valintaan tuntuu olevan vain kaksi erilaista kriteeriä: joko se, mitä Ray Mears, Les Stroud, Bear Grylls, Dave Canterbury ja vastaavat käyttävät tai ihan vaan mikä tahansa kirves, minkä saa mahdollisimman halvalla hinnalla.
Riippumatta esikuvien kirveenkäyttötarpeesta tai omasta, tuotetta sitten kehutaan estoitta parhaaksi. Ja sitten se toinen ääripää möykkää, ettei kannata maksaa kunnollisista työkaluista liikaa, kun sillä halvimmallakin pärjää. No joo, kärjistin tietenkin ja on luonnollisesti paljon niitäkin henkilöitä, jotka osaavat hankkia juuri omaan käyttöönsä parhaiten soveltuvia välineitä. Yleensä vaan ne ovat sosiaalisessakin mediassa vähiten äänessä.
Minun kirveeni on valittu minun omista tarpeistani. Lähtökohtiin vaikuttavat monet opitut ja omaksutut asiat. Lopulliseen valintaan, tai mielipiteeseen hyvästä kirveestä, ratkaisu löytyy monen muuttujan ja yksityiskohdan kompromissista.
Lähtökohdat oman kirveeni valintaan löytyvät lapsuudesta
Jotta voisin jäsennellä oman kirvestarpeeni ja yrittää yksilöidä siinä käyttämäni valintakriteerit, on minun muisteltava menneisyyttä. Suhteeni kirveeseen juontuu lapsuuden kesistä, jotka vietin isovanhempieni kanssa Itä-Hämeessä. Vaarini teki kirveellä takka- ja saunapuut, haki metsästä juhannuskoivut, rakensi liiterin, pilkkoi katajat mummun sahtiastiaa varten ja monta muuta askaretta, mitä kesämökeillä ennen oli tapana tehdä.
Konkreettisin muistikuva minulla on hetkestä, jolloin olin sotaleikkeihini tarvinnut asetta, eikä sen tekeminen omin avuin onnistunut. Yhdeltä istumalta vaarini teki puupöllistä hyvin mallikkaan Suomi-konepistoolin, pelkkää veistokirvestä käyttäen. Silloin ymmärsin, että tulosta syntyy kun mies vie kirvestä, eikä päinvastoin. Työkalunkin on oltava riittävän hyvä, eikä vain sinne päin.
Sain pikkuhiljaa käyttää kirvestä ja opinkin jotain. Ensimmäisen oman kirveen sain varmaan reilun kymmenen ikäisenä. Se oli aarre, josta olin ylpeä. Myöhemmin sain lahjaksi Neuvostoliittolaisen ”monitoimityökalun”, jossa kangaspussiin pakatusta työkalusta löytyi kirves, saha, taltta, vasara ja lapio. Se tuntui mahtavalta ajatukselta, mutta oli kouriintuntuva opetus, etteivät kaikki suurvallankaan tuotteet olleet täysin onnistuneita. Kirveenä se oli täysi susi.
Kun pääsin käyttämään erilaisia ja eri kokoisia kirveitä, syntyi myös ymmärrys ja oma käsitys mikä mihinkäkin työhön oli valittava. Sen pienen oman kirveeni kuskasin metsäretkille ja puuliiterin isolla painavalla pitkävartisella pilkoin saunapuut. Neuvostokirveellä en oikeastaan tehnyt mitään, mutta sitä oli kiva näyttää kavereille. Olihan siinä niin monta ”hienoa” toimintoa yhdessä paketissa.
Kun partiossa pääsin vartionjohtajan apulaiseksi sain vaariltani ison kirveen. Maalasin sen terään ja varren päähän valkoiset alueet merkiksi omistajuudesta. Otin sen mukaan metsäretkelle ja annoin arvioitavaksi silloiselle vartionjohtajalleni. Otin jopa valokuvan muistoksi siitä hetkestä. Kirveeni sai hyväksynnän ja otettiin heti käyttöön. Aika nopeasti ymmärsin, ettei terän maalaus ollut mikään järkevä ajatus. Käytössä se kului hyvin nopeasti pois.
Oman kirveen huoltaminen ja terässä pitämien oli tärkeätä. Silloin oli vielä tahkoja mökeillä ja maatiloilla. Pikkukaupungissakin sellaisen löysi muutamien omakotitalojen liiteristä. Isoa kivikiekkoa pyörittämällä teroitettiin kirveet. Kiveä täytyi vaan kastella ja kirvestä pitää juuri oikeassa kulmassa, jotta sen sai teräväksi. Moni onnistui tuohon aikaan pilaamaan kirveensä sähköisellä hiomakoneella eli smirgelillä. Liian nopeasti pyörivä karkea kivi lämmitti kirveen terän pilalle. Tahkon puuttuessa kirveet teroitettiin hiomakivellä.
Suosikkikirveeni on pitkävartinen ja reilun kilon painoinen
Kirveitä tuli ja meni. Ne olivat kaikki vanhoja ja käytettyinä saatuja, kunnes sijoitin omat rahani ensimmäiseen muovivartiseen Fiskarsin kirveeseen. Olin niitä käynyt kaupassa hypistelemässä ja pohtimassa parasta kokoa itselleni. Valinta kohdistui siihen ”tonniseen” eli se retkikirvestä isompi malli, missä oli yhden kilogramman painoinen terä. Varsi oli riittävän pitkä, että siinä riitti vipua puiden halkaisuunkin.
Pidin kovasti tuosta kirveestä ja varsinkin sen teräkulmasta, sillä se mahdollisti veistämisenkin ihan hyvin. Fiskars oli tuolloin niin tyylikäs ja nykyaikainen, ja myös muotoilupalkinnon saanut, että siitä tuli kansansuosikki. Tuon ajan hengen mukaisesti kiersin varren ympärille ”lätkäerkkaa” eli kangasteippiä. Se esti käsiä luiskahtamasta liukkaalla varrella. Kirveen muovinen kantokahva/teräsuoja tosin oli aika kolho ja myöhemmin tein sille nahkasta uuden tupen.
Kunnollisia puuvartisia kirveitä ei enää juuri ollut saatavilla, sillä rautakaupoissakin juuri ne puuvartiset olivat niitä halvimpia ja surkeimpia. Roselli teki kuuluisaa retkipiiluaan, mutta sen leveästä teränmuodosta en tykännyt, eikä sen ulkonäkö muutenkaan minun silmääni hivellyt.
Fiskarsilla pärjäsin pitkään. Se oli juuri minun tarpeisiini sopiva. Se painoi vähän retkikirvestä enemmän, mutta oli sen kanssa mukavampi työskennelläkin. Retkillä se kulki mukana, mutta vaellusreissuille sitä ei otettu. Niillä pärjättiin tyystin ilman kirvestä tai käytettiin leukua.
Ruotsissa alkoi vanhojen kirvesmerkkien ylösajo. Gränsfors, Hultafors ja Wetterling ryhtyivät valmistamaan vanhan tyylin mukaisia kirveitä. Sepät kalkuttivat painevasaroillaan teriä ja hikkoripuuta tilattiin ulkomailta varsiksi. Retro kävi kaupaksi retkeily- ja bushcraft-piireissä, eikä ne mitään huonoja kirveitä olekaan.
Gränsfors Bruk on tehnyt valtavan nousun ja pyörittää Pohjois-Ruotsissa tehtaan ohella museota ja suosittua myymälää. Vierailla on mahdollisuus käydä katsomassa tuotannon puolella, miten kirveet syntyvät. Kylä ei ole edes missään valtateiden varressa, mutta silti tehtaalla vierailee tuhansia ihmisiä vuodessa.
Puuvartisilla pajakirveillä on imua ja itsekin tykkään niistä kovasti. Olen kokeillut Gränsforsin jokaista mallia, ja muitakin noita ruotsalaisia, mutta suosikkini on Gränsforsin malliston metsästäjän kirves. Ei liene yllätys, että siinä on noin kilon painoinen leikkaava terä ja pitkä varsi. Kun terä vielä on takaosastaan pyöristetty, on koko kirves hyvin kaunis ja tyylikäs kokonaisuus. Ja tietysti vielä erinomainen käyttää.
On harmi, ettei Fiskars ole lähtenyt mukaan tuohon perinnetuotebuumiin. Suomessakin on vahvat ruukkiperinteet ja kirveitä on valmistettu ympäri maata. Fiskars osti aikoinaan tehtaita itselleen ja kun aika ajoi kirveestä metsätyövälineenä ohitse, kaventui mallisto vain noihin muutamaan muovivartiseen. Niitäkin on nyt menossa jo ilmeisesti kolmas tai neljäs sukupolvi.
Väitän, että vanhalla Fiskarsilla tai Billnäsillä olisi vielä markkinoita, jos niitä tehtäisiin. Ei se tietenkään halpaa sellaisten tekeminen ole, muuta saahan puuvartisesta ruotsalaiskirveestä pulittaa kolme kertaa nyky-Fiskarsin hinnan, ja silti kauppa käy.
Siirryin tänä kesänä taas suomalaiseen
Minulle on kertynyt useita vanhoja suomalaiskirveitä. Eri kokoisia Fiskarsin, Billnäsin ja Kellokosken malleja löytyy enemmän ja vähemmän huonokuntoisina. Haaveenani on ollut entisöidä niistä joku käyttökirveekseni. Ei kuitenkaan ole riittävää taitoa, joten ne ovat jääneet lojumaan.
Onneksi minulla on käsistään käteviä tuttuja ja olen juuri saanut kunnostetun Billnäs 1300 -kirveen. Terä on muokattu uudestaan ja aikojen saatossa tulleet kolhut on oikaistu. Varsi on koivusta käsin veistetty ja päähän on upotettu pala jalopuuta. Yksilöllisen kirveeni teräsuojus on ruotsalaislähtöinen, mutta tulee muuttumaan kunhan ehditään.
Teräsuojukseen on istutettu kantolenkki, joten kirves kulkee vyössä. Olen kokeillut monenlaisia vyökoteloita ja ripustustapoja, mutta oikein hyvää en vielä ole löytänyt. Eniten kuljetan kirvestä selkäpuolella, vyön alla vinottain. Kotelo, jossa kirves on pystyssä, varsi alaspäin, ei miellytä, sillä se hankaloittaa istumista. Ihan kuten puukon tupen ja taittosahan kotelon on kirveenkin päästävä liikkumaan vyössä. Nyt ollaan jo lähellä, mutta ihan täydellinen tuo ei minulle ole, sillä se roikkuu vähän liian alhaalla.
Olen siis löytänyt suosikkimallini. Olen tyytyväinen ja varmaan seuraavakin kirveeni täyttää nuo muutamaan kertaan mainitsemani kriteerit. Monille kirveen käyttö on ihan erilaista ja tarpeet toisenlaiset. Siksi onkin erinomaisen hyvä, että kirveitä on tarjolla monenlaista ja monen kokoista. Valintaa kannattaa pohtia ja ainahan voi yrittää päästä kokeilemaan.
Siinä kuitenkin mielelläni annan vinkin, että sitä ihan halvinta ei kannata ostaa, jos vähänkään haluaa kirveeltään toimivuutta ja luotettavuutta. Heikko metalli ja hapero varsi, yhdistettynä väärään painoon ja epäsuhtaan muotoiluun, ei tuo kun ongelmia ja vaaratilanteita. Pysytään siis mieluummin luotettavissa välineissä.
Katso tarkemmin Jopen kommentit kirveistään ja Retkinikkarin ohjeet kirveen huoltamisesta näistä videoista:
teksti ja kuvat: Joppe Ranta
