Etelämantereen retkikunnalla oli erittäin kova tuuli ja ensimmäiset kuusi päivää istuimme Pekan kanssa myrskyssä teltassamme. Vaikka tuuli oli kova, oli meidän välillä pakko käydä teltan ulkopuolella. Olimme saaneet luvan tehdä lumeen yhden reiän per leiri. Tämä oli ylellistä, koska edellisellä kerralla Etelämantereella jouduimme kuljettamaan kaiken ulosteen takaisin Etelä-Amerikkaan.
Etelämanner on maailman kuivin manner, joten sinne tehtävät keltaiset reiät voivat edelleen olla näkyvissä kahdensadan vuoden päästä. Jos kaikki Etelämantereella vuosittain vierailevat 10 000 – 15 000 ihmistä tekisivät käyntinsä aikana vaikka 300 reikää, näyttäisi Etelämanner parin sadan vuoden päästä sveitsiläiseltä juustolta. Täynnä keltaisia reikiä! Näin ei voi olla.
Olimme kuitenkin saaneet retkikunnallemme erikoisluvan tehdä yhden reiän leiripaikkaa kohti. Noh, reiän tekeminen ei kuitenkaan ollut niin helppoa. Jossain vaiheessa minun oli pakko käydä perustamassa meidän reikä ja astuin ulos teltastamme. Purjehtijakaverini muistutti minua ennen lähtöäni, että ”muista kusta myötätuuleen”. Asetuin selkä kohti tuulta, juuri niin kuin hän oli sanonut, ja aloin toimeen. 30 m/s on kuitenkin aika kova tuuli ja suojan puolelle muodostui ylöspäin vievä turbulenssi. Kuten arvata saattaa sain keltaisen suihkun päin naamaani! Harvoin olen kussut itseäni linssiin, mutta nyt sekin sitten tapahtui. Kiroilin ja huusin kunnes huomasin, että kaikki jäätyi hetkessä. Ravistelin itseäni ja keltaiset jääpalat lensivät tuulen mukana. Yhtäkään reikää emme siinä tuulessa onnistuneet tekemään kuuden päivän aikana.
Voin hyväksyä epäonnistumisen. Jokainen meistä mokaa joskus. Mutta sitä en hyväksy, jos ei edes yritä. Seuraavalla reissulla käytän kyllä pulloa.
Kuva ja teksti Degerman
