Perheretkeily pienten lasten kanssa on fantastista puuhaa, kunhan muutamasta pikku kynnyksestä on ensin kivuttu ylitse. Homma suoristuu siinäkin pisteessä, kun retkikunnan pienimmät oppivat juomaan itse mukista ja ymmärtävät varomaan tulta. Tai jyrkänteitä. Siihen asti on kätevää pitää taaperot reppuselässä lastenkantorinkassa tai muussa soveltuvassa kantolaitteessa.
Päiväunien ottaminen teltassa voi olla turhan hankalaa puuhaa, ja kannettavaakin tulisi suhteettoman paljon päiväretkelle. Riippumatossa tarpin alla sen sijaan uni maittaa, eikä majoite vie repusta tilaa taikka tuo juurikaan painoa.
Aiemmissa kirjoituksissa olen jo käsitellyt omaa motivaatiotani viedä myös lapset luontoon elämysten äärelle, ja elämyksiä on tosiaan jo kertynyt. Myös meille vanhemmille. Ehkä ei aivan niitä, joita kaiken maailman ”elämä on virheetöntä” –kuvapäivityksistä tai ”ai kun on ihanaa” –blogeista on luettu, mutta omanlaisia.
Annanpa siis koonnin meidän perheen mahtavista retkistä tähän asti. Kuinka me ”retkillä kohtaamme ne syy – seuraus – suhteet” ja ”saamme välittömän palautteen päätöksistämme”. (Pahoittelen itseni siteeraamista tässä kohtaa.)
Kohteen lähestyminenhän on itsessään jo huikea elämys koko retkikunnalle. Aurinko paistaa ajomatkalla poikkeuksetta aina pienintä silmään saaden tämän vääntelehtimään ja vinkumaan vöiden ja turvapalkkien alla penkissään, kuin porsas polttomerkinnässä. Vääpelin tointa hoitava äiti koittaa briljeerata myös navigaattorina samalla, kun etsii jotain pikkupurtavaa tylsistyneelle isoveljelle.
Vain yhden harhaanajon jälkeen ryhmän juuri kaartaessa 19 km pituisen mutkaisen ja mäkisen metsätien päässä odottavalle parkkialueelle, heittää auringon pökerryttämä pikkuputti mojovat yrjöt pitkin takapenkkiä ja kaikki ovat aika iloisia, että oikeastaan ollaankin jo perillä. Hei ihan mahtavaa!
Vaihdetaan osa retkikuntalaisten vaatetuksesta, osa varusteista suljetaan ilmatiiviisti takakonttiin ja yritetään pestä vähän ajoneuvon takatiloja. Toiminnan ohella tehdään inventaario jäljellä olevista käyttökelpoisista välineistä ja luodaan katsaus vielä alueen reitteihin.
Nopeasti retkikunnan johtajana huomaan, että emme ole oikeastaan edes siinä kansallispuistossa, jonne oli tarkoitus mennä, mutta metsältä näyttää ja joitain polkujakin näyttää olevan. Ei muuta kun reput selkään ja menoksi. Itselleni isompi, nelivuotiaalle pienempi (lähinnä omat vaihtovaatteet ja juomapullo, sekä motivaatiota tuomaan oma kompassi sekä suurennuslasi). Äidin reppuna toimii mr. Yrjö Mylly kantorepussa istuen.
Ryhmähenki on varsin positiivinen jo pian liikkeelle lähdön jälkeen. Kolmisenkymmentä metriä käveltyämme kenelläkään ei edes käy mielessä pienet kohellukset tai tasapainotilan järkkyminen ajomatkalla.
Sää on mainio: aurinkoinen, mutta hiukan viileä – juuri sopiva kävelyyn reppu selässä. Isoveli jo huomaa lintujen äänet ja jotain liikettä varvikossa. Aistinsa ovat kuin oravalla. Tuo yhden miehen ”ääni ja vimma” –festivaalihan keskittyy todella ja tarttuu jokaiseen ohjeeseen ja vinkkiin, joita jakelen hiukan epäuskoisena.
Pikkuputti hihkuu äidin selässä ja alan itsekin rauhoittua. Ryhmähän pysyy itsekseen suunnassa ja lasten innostus suhisevista puista ja lorisevista puroista tarttuu meihin aikuisiin. Perheretkeily on meille kaikille vielä uusi laji, mutta alan vähitellen ymmärtää tätä.
Yhdessä olemme ulkona. Perillä.
