Kun markkinamies lyö tiskiin mainoksen uudesta ja kekseliäästä retkeilyvälineestä, hullaantuvat kuluttajat ja kauppa käy kuin siimaa. Jos uutuus on kevyt, monikäyttöinen ja sopivan hintainen, antaa valmistaja mielellään mielikuvan uniikista tuotteesta ja uudesta innovaatiosta. Superuutuuksia tai mullistavia keksintöjä on kuitenkin aika harvassa nykyaikana. Lähes aina taustalta löytyy joku vanha käyttötavara, jota on nykyaikaistettu tai muuten tehty vähän toisella tavalla.
Kun tutkii välineiden historiaa ja seuraa retkeilyvarusteiden elinkaaria, on hämmästyttävää huomata miten tasaisin välein vanhat materiaalit ja perinteiset tuotteet palaavat markkinoille. Villa on ehkä se tämän hetken konkreettisin esimerkki asiasta. Reilu kymmenen vuotta sitten villa-alusasua oli vaikea löytää, mutta nyt puskee merinovillaa joka valmistajan tuutista. Toisaalta keinokuituisia boksereita ei juuri nyt tahdo saada mistään, kun vuosituhannen vaihteen molemmin puolin ne olivat erittäin suosittuja.
Esimerkkejä voi luetella vaikka millä mitalla, enkä silti tarkoita, että se vanha versio olisi jotenkin aidompi tai parempi. Todennäköisesti sillekin löytyy esikuva ja historiaa saa kahlata aika tavalla. Tekniikka kehittyy ja tavat työstää materiaaleja monipuolistuvat, joten kyllä uudellakin tuotteella on usein paljon hyvääkin annettavaa. Aina ei kuitenkaan saada keinotekoisesti tai keinoainein korvattua luonnontuotetta. Untuva on tästä paras esimerkki. Sille ei ole vielä onnistuttu luomaan voittajaa. Untuva on ylivoimainen eriste ja lämpöarvoihinsa nähden ylivoimaisesti kevyin. Synteettisellä eristeellä untuvan voittaa ainoastaan hinnassa.
Kun Suunnon marssikompassi 1930-luvulla lanseerattiin oli se huipputuote. Kompasseja oli toki ollut paljon aikaisemminkin, mutta sen vahva alumiinirunko oli yksi tärkeä yksityiskohta ja nesteessä uiva neula toinen. Muovi syrjäytti alumiinin rungossa ja opittiin tekemään vielä parempia, niin kutsuttuja globaaleja kompassineuloja, mutta edelleen Suunnot näyttävät tiukasti pohjoiseen ja suunnistaminen on periaatteessa samanlaista.
Aivan samalla lailla erilaiset taidot ja tiedot kiertävät kehää, osin muuntuen muuttuvan maailman ja vaihtuvien tarpeiden mukaan. Jos erämiehet säilyttivät sytykkeitä aikoinaan tuluspussissa, voidaan ne nyt kuskata vedenpitävästi esimerkiksi pääsiäismunan yllätyslelun säilytyskuplassa. Se nahkakukkaro tietenkin on näyttävämpi ja perinteisempi, mutta lelukotelo ajaa saman asian täysin.
Tuluspuikko on myös kiehtova tuote ja kelpaa esimerkiksi. Metallitangosta isketään kipinöitä ja niillä saadaan tuli kuiviin sytykkeisiin. Hyvin valmisteltu nuotio syttyy siis ilman tulitikkuja. Periaatteessahan vanhoissa tuluksissa ja nykyaikaisessa tuluspuikossa ei ole mitään samaa, paitsi kipinä. Molemmat kuitenkin vastaavat tulentekotarpeeseen. Molemmilla nuotion saa syttymään sateellakin.
Kun tavoite on sama ja käytettävyyskin lähes, on koomista että jotkut hyvin vakavasti primitiivisiin eränkäyntitaitoihin hurahtaneet katsovat vinoon retkeilijöitä jotka tuluspuikkoja haluavat käyttää. Varsinkin, kun ei se karkku eikä piikivi kuitenkaan ole ne ihan alkuperäisimmät tulentekovälineet. Parasta kai kuitenkin on, että tulen saa syttymään, eikä kekälettä tarvitse kuskata pakasta toiseen sammalkassissa, kuten muinoin oli pakko.
Jätkänkauha oli monikäyttöinen huipputuote
Ruuanlaittotaito ja kokkaaminen luonnossa on yksi kiehtovimmista aiheista myös retkeilyä silmällä pitäen. Kun tutkitaan suomalaisen eränkäynnin vaiheita ja välineitä, tunnetaan tietenkin erilaiset padat ja kuparikulhot. Valurautapaistinpannu oli yhtä raskas kantaa sata vuotta sitten kuin nyt. Kun kuljettiin hevosella tai takkaporon kanssa, voitiin mukaan ottaa painavampaakin tavaraa.
Jätkänkauha oli yksi ensiaikojen mestarikeksintö. Se tunnettiin myös nimellä käristyskauha, koska sillä käristettiin nuotiolla lihaa. Jätkänkauhalle ei ole olemassa yhtä ja ainoata oikeata tyyppiä, vaan mallit ja materiaalit vaihtelivat. Niitä käytettiin mitä satuttiin saamaan. Yksi ehkä yleisimpiä jätkänkauhoja oli maataloudesta tuttu, veden tai muun nesteen annosteluun tehty pyöreäpesäinen varrellinen kuuppa. Niitä oli alumiinisia ja teräksisiä.
Metsätyömiehet, eli jätkät, mistä kauhan nimikin juontaa juurensa, kulkivat vähin kantamuksin savotalta toiselle ja metsässäkin tekivät itselleen nuotiolla ruokaa. Jätkänkauha oli kevyt kuljettaa repussa. Korkeiden laitojensa ansiosta siinä voitiin keitellä soppaa, mutta se toimi myös paistinpannuna. Onttoon varteen saattoi tökätä puuvarren.
Samanlaista käyttivät myös muutkin metsien kulkijat. Jätkänkauhasta löytyy myös mainintoja vanhoista retkeilykirjoista. Yksinkertaisimmillaan jäisestä poronlihaköntistä vuoltiin ohuita lastuja kuumalle pannulle ja niiden saadessa vähän väriä pintaan heiteltiin perunoita sekaan. Lihaksi kelpasi mitä metsien mies milloinkin sattui saamaan. Jätkänkauhalla toki paistoi kalatkin. Lautasta ei metsään tarvinnut pakata mukaan, sillä jätkä söi suoraan kauhastaan.
Jätkänkauhasta on hyvin vähän tietoa olemassa ja olinkin ajatellut sen olleen vain meidän pohjoisten leveyspiirien keittoastia. Siksi olin iloisesti yllättynyt, kun pari vuotta sitten osuin Saksan Baijerissa metsätyömuseoon ja näin siellä vastaavan pannun. Vuoristometsurien pannuissa pohja oli tasainen, mutta laidat hyvin korkeat. Pannulle oli jopa puinen alusta, joka tietenkin suojasi metsäkämpän puupöytää kuumalta astialta, mutta myös mahdollisti viimeisten liemien syömisen pannulta, kun teline piti sen vinossa.
Olen etsinyt itselleni jätkänkauhaa. Niitä on ollut paljonkin maaseudulla, mutta vielä en ole onnistunut löytämään kuin yhden, ja senkin sain vain lainaksi. Suomalaista Kyyrön Heikin peltipannua olen käyttänyt jätkänkauhan tapaan, mutta liemiruualle sen laidat ovat vähän matalat. Nyt heinäkuussa löysin Itävallasta baijerilaisten metsämiesten tyylisen pannun. Kokokin oli sopiva yhden hengen aterianvalmistukseen.
Niinpä nyt kesällä päätin kokeilla perinteisiin vivahtavaa metsäruokaa. Uusi pannu täytyi rasvakäsitellä, eli hieroa kuumaan metalliin rasvaa. Sen jälkeen käristin voissa marinoitua lampaanlihaa. Viipaloin pannulle perunaa ja vähän ennen valmistumista silppusin sekaan ruohosipulia. Pistelin käristelampaani suihin suoraan pannulta, minttuhyytelön ryydittämänä.
Pemmikaani on energiapatukan ja hätäruuan risteytys
Nykyaikainen retkikeitin on keveä ja kattilassa tekee näppärästi ruokaa. Paistinpannuja löytyy keittimille, mutta jätkänkauhaa ei. Paistokasari voisi olla jätkänkauhan korvike nykykeittiöstä, mutta ne ovat yleensä suhteellisen painavia. Lammasta voi toki käristellä kaasukeittimelläkin, mutta nykyaikaiset retkimuonat ovat tuoneet mukavaa lisää retkeilijöiden ja vaeltajien ruokalistaan.
Kiinnostava yksityiskohta on valmiin ruuan tuleminen retkiruokavalikoimiin. Foliopusseihin pakatut keveät, esikypsytetyt ja pakastekuivatut ruuat ovat usean vuoden ajan olleet nousussa ja valmistajiakin on ilmaantunut useita. Nyt näkyy selvästi, että kiinnostus valmisruokaan lisääntyy voimakkaasti. Kyseessä on siis ateria, joka on pakattu samaan tapaan alumiinipussiin, mutta on valmista syötäväksi. Siinä on mukana neste. Painoa tulee tietenkin enemmän, kuin perinteisessä retkiruokapussissa, jossa kuivatuotteisiin lisätään vesi.
Vai voidaanko sittenkään sanoa perinteinen retkiruokapussi? Nuo valmisruuathan ovat ihan sillä samalla ajatuksella tehty kun legendaariset Jalostajan Sissimuonat. Ne voi lusikoida pussista kylmänä (ei mikään makuelämys) tai lämmittää pussi vesihauteella. Ruuan voi myös kumota kattilaan ja kuumentaa keittimellä. Sissimuonasta on lyhyt matka säilykkeisiin ja muihin vastaaviin, mutta yritetään päästä käsittelemään näitä uusia pussiruokia ihan omassa artikkelissaan lähitulevaisuudessa.
Se mikä on varmasti perinteinen, on pemmikaani. Lihasta, marjoista ja rasvasta tehdyt kakkarat olivat intiaanien hätäruokaa tai energiapatukoita. Erätaitolegenda Turkka Aaltonen kirjoittaa Kulkurin keittokirjassa (Suomen matkailuliitto 1989) näin: Pemmikaanin nimen alkuperää ei tiedetä, mutta se kuului Pohjois-Amerikan intiaanien alkuperäisruokiin. Se valmistettiin jauhamalla kuivalihaa, jerkyä, kuivattujen marjojen kanssa. Jotkut heimoista jauhoivat mukaan vielä pähkinöitä ja terhoja. Jauheseokseen lisättiin sulatettua rasvaa ja pähkinöistä leivottiin sentin paksuisia ja kolmen sentin levyisiä kakkaroita. Pemmikaani säilytettiin umpioituna nahkapusseissa, jotka tehtiin ilmatiiviiksi kastamalla ne sulassa rasvassa.
Turkka Aaltonen kertoo pemmikaania käytetyn vararavintona talvella, kun riista oli vähissä ja eväänä metsästys- ja sotaretkillä. Sitä voitiin syödä sellaisenaan, ilman tulen tekemistä, mutta käyttää myös lisukkeena keitoissa ja muhennoksissa. Pemmikaani on ikimuistoinen sissimuona ja kaikkien rautaisannosten esi-isä, Aaltonen kirjoittaa.
Pemmikaania voi valmistaa itse, eikä siihen ole mitään tiukasti määriteltyjä tarveaineita. Pieneen satsiin voi laittaa esimerkiksi 100 grammaa kuivattua lihaa, 250 grammaa kuivattuja marjoja tai rusinoita (tai 150 grammaa marjoja, jos käytetään 100 grammaa maapähkinöitä) ja 200 grammaa kookosrasvaa. Lisäämällä hieman fariinisokeria saadaan mausta makeampi ja koostumuksesta kiinteämpi. Kaikki kuivat ainekset jauhetaan pieniksi ja sekoitetaan ne hyvin sulan rasvan kanssa. Massa kumotaan leivinpaperin päälle, taputellaan tasaiseksi ja laitetaan jääkaappiin kovettumaan. Kun pemmikaanikakku on hyytynyt, se leikellään pieniksi kuutioiksi ja paketoidaan folioon tai vakuum-koneella ilmatiiviiseen pussiin.
Tämän päivän pemmikaania ovat Clifbarin ja Bullet Mealin -tyyppiset patukat. Idea on täysin sama kuin alkuperäisessä. Ne on helppoja syödä, ne säilyvät pitkään ilman kylmätiloja ja sisältävät paljon energiaa sekä proteiinia. Kun tänä kesänä kuvasimme YLE:lle Korpijengi-nimistä nuorten vaellusohjelmaa oli näillä energiapatukoilla suuri rooli muonituksessa, vaikka lämmin ateriakin valmistettiin metsässä pari kerta päivässä. Varsinkin kuvausryhmällä oli paljon patukoita taskuissaan, koska liikkuminen oli reipasta ja kaloreita kului kovaa vauhtia. Nykyajan pemmikaani piti tuotantoryhmän liikkeessä.
Katso tarkemmin pemmikaanin valmistus tästä videosta:
teksti ja kuvat: Joppe Ranta
P.S. Mikäli joltain lukijalta löytyisi kuvan mukainen kuuppa ylimääräisenä, ottaisin sellaisen erittäin mielelläni kokoelmiini. Tietoa voi lähettää osoitteeseen: joppe@retkinikkari.fi
