Tällä vaelluskenkien aikakaudella usein unohdetaan, miten pitkät saapasperinteet meillä on. Metsään mentiin aikoinaan lapikkaissa eli kippurakärkisissä nahkasaappaissa. Niitä näkee edelleen vanhoissa suomalaisissa mustavalkoelokuvissa, kun metsätyömiehet kaatavat puita ja tukkilaiset uittavat niitä jokia pitkin sahoille. Lapikas oli aikansa tuote ja erinomaisesti käyttöönsä suunniteltu. Sen kääntövarsi suojasi ylös nostettuna polvia ja mahdollista hieman syvemmässä vedessä kahlaamisen tai lumessa kulkemisen ilman, että saapas hörppää.
Nahkasaapas on tunnettu maailmalla pitkään ja ollut ratsumiesten sekä sotilaiden jalkine. Meillä kyläsuutarien tekemä nahkasaapas kulki lapikkaan tavoin miesten mukana metsällä ja aikaa myöden niitä valmistettiin lukuisissa kenkätehtaissakin. Nahkasaappaiden rinnalle marssi jo yli 150 vuotta sitten kumisaappaat, jotka ovat tänä päivänä kiilanneet suosiossa jo hieman niiden edellekin.
Kumi- ja nahkasaappaan yhteiseloakin on menestyksellä vietetty, kun köyhimpinä aikoina puhki kuluneiden nahkasaappaiden terät korvattiin kumikärjellä. Kun irrallinen kalossi ommeltiin tukevaan nahkavarteen, oli kumiteräsaapas syntynyt. Se toimi maatilojen työkenkänä ja savottamiesten jalkineina. Vaikka ajat paranivat, oli kumiteräsaapas hyvinkin toimiva jalkine. Alaosa piti varmasti vettä ja varsi suojasi säärtä. Kumisaappaaseen verrattuna hengittävyys oli nahkavarren ansiosta kumiteräsaappaassa parempi.
Vaikka meillä valmistettiin nahkaisia retkikenkiä ja yritettiin nostaa niitä saappaiden rinnalle, niin kumiteräsaapas piti pintansa ja oli sotien jälkeen yksi yleisimmistä vaellusjalkineista. Usein sen nahkainen varsi oli käännetty alas ja housunlahkeet työnnetty kenkään. Purojen ylityksissä ja kosteissa varvikoissa varret käännettiin ylös. Pikkuhiljaa kumisaapas syrjäytti kumiterän kokonaan.
Edelleenkin niin kutsuttu ”vanhan koulukunnan” vaeltaja käyttää ainoastaan kumppareita.
Saappaissa astun ja oon tahdikas
Minäkin olen kumisaapassukupolvea ja nuorena pitkävartiset mustat nokialaiset kuuluivat varustukseen. Sain joskus talvikäyttöön mustat nahkasaappaat ja niihin jotenkin tykästyin. Ne menivät täysin pois katumuodista, mutta minä halusin aina uudet, kun vanhat kävivät pieniksi. Oppikoulun luokkakuvassakin istun eturivissä keskellä kuin erilainen nuori, sillä muilla oli parkinruskeat nahkasaapikkaat tai buutsit, mutta minulla mustat jatsarit. Tai tarkkaan ottaen ne eivät olleet tasakärkiset ja varreltaan rypytetyt, kuten aidot jatsarit, mutta tyylikkäät silti.
Armeija-aika meni jalkineiden suhteen parhaalla mahdollisella tavalla. Varsikenkiä ei saanut käyttää kun lomilla ja paraateissa, joten palveluksessa käytettiin saappaita. Pakkasella kuljettiin tietenkin huopakumisaappaissa, mutta muuten tallustelin nahkasaappaissa. Vaikka tykkimiehet käyttivät kumisaappaita, pidimme me autokuskit ajoturvallisuuteen vedoten aina nahkasaappaita.
Kun siviili koitti, jatkoin nahkasaapaslinjalla. Kolmena vuodenaikana ne olivat vuosittain satunnaisesti katukäytössä, mutta aina jalassa retkillä. Talvisin käytin nahkasaappaita myös hiihtämiseen, sillä niissä oli hiihtorantti eli leveä kärki suksisidettä varten. Vasta aika myöhäisessä vaiheessa hankin huopakumisaappaat retkisuksia varten.
Kesäisin helpot maastot mentiin lenkkareilla, mutta kumisaapas oli retkijalkine, jos vähänkin oli sateista tai muuten haastavat olosuhteet. Edes varsikenkiä en käyttänyt niin taajaan kuin kumisaappaita, vaikka sellaiset olin tuonut armeijasta mukanani. En jaksanut narutella.
Saappaan tarve ei ole hävinnyt mihinkään
Keskieurooppalainen vaelluskenkäkulttuuri tuli voimalla Suomeen 25 vuotta sitten. Sitä oli koitettu jo aikaisemminkin, mutta nyt se vasta otti tuulta. Gore-Tex –laminoidut vaelluskengät olivat vedenpitäviä ja tukevia. Vaelluskumisaappaistakin oli samaan aikaan hyvin tukevat ja istuvat mallit markkinoilla. Ne yrittivät pitää suomalaisista saapasperinteistä kiinni, mutta joutuivat taipumaan trekking-kengille.
Pahin aallonpohja on jo ohitettu, sillä kumisaapas nousee jälleen kohisten. Talvikäytössä huopavuoriset eivät niin paljon muodista edes menneet, mutta juuri muoti toi kesäsaappaat takaisin. Retki- ja eräsaappaat ovat selvästi saaneet vauhtia katumuodista. Hai-saapas on Nokian jalkineiden kestosuosikki ja ilahduttaa värikkyydellään harmaassa arjessa. Vaikka pehmeä pohjainen Hai ei maastokäyttöön mikään paras valinta olekaan, käytetään sitä silti retkillä. Oikeastaan ei perinteisen pitkävartisen Kontio-saappaan pohja juuri jäykempi ole, mutta silti edelleen hyvin tykätty ja käytetty.
Katukäyttö on nostanut kumisaappaan arvostusta ja se on tuonut lisää käyttäjäkuntaa varsinaisille retkisaappaille. Ne ovat enemmän muotoiltuja, tukevia pohjastaan ja istuvia nilkasta. Kumisaapasta ei korvaa mikään oikein märissä olosuhteissa ja hillasoilla ei juuri kumpparitta kuljeta.
Jotkut niin kutsutut vaellussaappaat ovat paksupohkeiselle kauhistus, koska varret käyvät ahtaiksi ja käyttömukavuus kärsii. Vaikka saappaan saisi jalkaan, niin sen pois saaminen on tuskaa. Vanhan kansan saapasrenki, eli hahlolla varustettu puutuki, auttaa tässä puuhassa, mutta ei kukaan sellaista maastoon kuljeta. Onneksi markkinoilla on myös sellaisia malleja, missä varsi on laaja ja varrensuu kiristettävissä.
Yleisesti ottaen saappaalla taitaa olla vähän huono maine edelleen. Ehkä se urbaanin väen mielestä henkii liikaa maaseutuelämää. Todellisuudessa saapas on varsin pätevä jalkine, kunhan muistaa valinnan hetkellä ottaa käyttötarkoitukseensa sopivat. Varren pituudet vaihtelevat, kuten vaelluskengissäkin, joten jokaiselle sopiva varmaan löytyy. Saappaan sisälle kannattaa varata sopivasti sukkatilaa. Talvikäyttöön enemmän, jotta villasukka mahtuu ja kesäkäyttöönkin vaellussukan verran. Puuvillasukkia ei kannata käyttää, koska kosteuden poisto kumisaappaasta on muutenkin haastavaa. Nostalgiannälkäiset voivat kokeilla jalkarättejä. Oikein käärittynä ne toimivat saappaissa erittäin hyvin. Ja kuten kaikki jalkineet, niin saappaatkin tarvitsevat huolenpitoa. Nahkasaappaita hoidetaan samoilla kyllästeillä ja vahoilla, kun vaelluskenkiä. Kumisaappaille on oma hoitoaineensa, joka pitää pinnan kunnossa.
Omat saapassuosikit on käytön kautta valittu
Kulunut syksy on ollut poikkeuksellisen kostea ja maasto hyvin märkää. Kaupungilla kuljeskelen kalvokengissä, mutta yhä useammin ja useammin olen maastoon valinnut kumisaappaat. Nokian jalkineiden Kevo Outlast on ollut suosikkini jo parin vuoden ajan. Vuorimateriaali eristää viileillä syyskeleillä ja saappaan pohja on tukeva, mutta sopivan matalaprofiilinen. Vaihdoin hiljakkoin uuteen pitkävartiseen malliin, joka tuntuu entistäkin mukavammalta saappaalta.
Miesten pitkävartiset nahkasaappaat miltei katosivat suomalaisesta katukuvasta. Naisilla niitä on nähnyt aina, mutta eivät nekään korkeakorkoisina mitään retkimallia ole. Se, ettei suomalainen sotilaskaan käytä nahkasaapasta on varmasti osaltaan syynä saapaskatoon. Vaelluskengän tavoin uudet tuulet puhaltavat jälleen Keski-Euroopasta. Metsästäjäpiireissä on jo usean vuoden ajan hiljalleen siirrytty takaisin nahkasaappaaseen ja usein se on tunnetun eurooppalaisen merkin tuote. Toki muutama perinteinen kenkätehdas kotimaassa vielä tuottaa niitä, mutta saksalainen antura tallaa taas isänmaamme kamaraa yhä useammin.
Samaan olen nyt sortunut itsekin ja käytän talvisin paljon lammasvuorista ja huopavartista Hanwagin nahkasaapasta. Sen pohja on jäykkä ja kaksoistikattu pohjasauma hyvin klassinen tapa valmistaa jalkineita. Saapas on huippuhyvä jalassa, mutta silti sukkela pukea ja riisua. Varsinkin kämppäretkillä ja laavulla saapas on niin kätevä, kun ei sitä tarvitse naruttaa, mutta kävelymukavuudestakaan ei tarvitse tinkiä.
Menin pari vuotta sitten jäällä nurin, kun jalat vaan lähtivät alta. Kaaduin takaraivolleni ja sain aivotärähdyksen. Siksi olen nykyisin hyvin varuillani liukkaalla alustalla ja arvostan pitäviä pohjia. Näissä Hanwagin saappaissa on toimivat pitopohjat. Kulutuspintaan on muutenkin syytä kiinnittää huomiota, koska kesäkäyttöön tarkoitetut vaelluskengät ovat lähes poikkeuksetta liukkaat. Sehän ei ole kengän vika tai valmistajan moka, vaan päinvastoin. Kesäpohja on pitävä kesäisessä maastossa sekä kallioilla, kun taas talvikengän pehmeä kitkapohja kesäkelillä kuluu nopeasti. Sama asiahan se on autonrenkaissakin.
Myönnän, että olen perso perinnejutuille ja siksi hommasin muutama vuosi sitten pitkävartiset lapikkaat. Ne ovat tukevat ja muotoutuivat pikkuhiljaa jalkaan. Hyvä niillä on kävellä, mutta herättävät tietenkin myös huomiota. Toinen saapas, mistä innostuin kovasti, oli Nokian jalkineiden tekemät Urhot, jotka pari vuotta sitten toivat kumiteräsaappaan taas mallistoon. Vähän petyin, koska pohja oli jotenkin liian pehmeä maastokäyttöön ja nahkavarsi varsin ahdas. Tyylistä tykkäsin ja ottaisin uudetkin, jos niitä saisi hieman jäykemmällä kärjellä ja väljemmällä varrella.
Käytän paljon vaelluskenkiä ja vaihtelen niitäkin tilanteiden ja olosuhteiden mukaan. Niille on ehdottomasti paikka retkeilyssä ja vaelluksilla, mutta on hetkiä ja tilanteita jolloin saapas vaan on parempi. Se on vähän kun muissakin varustevalinnoissa, että yksi ei käy aina ja iän kaiken jokaiseen tarpeeseen. Oman tarpeen tiedät vain sinä itse, mutta älä silti kävele saapasvalikoiman ohitse, kun olet ulkoilujalkineita ostamassa. Kannattaa saappaita ainakin katsoa ja kokeilla. Saatat tykästyä.
Katso videosta, miten kumisaappaat huolletaan ja miten niihin laitetaan nastat tai muut liukuesteet.
Teksti ja kuvat: Joppe Ranta
