Kun viimeksi kirjoittelin repuista, on kätevää jatkaa tarinaa isompiin kantamuksiin. Kerroin, että olen reppuihminen ja minulle on luonnollista kuljettaa taakkoja hartioilla. Kuitenkaan iso rinkka ei ole lainkaan minun suosikkini. Se tietää raskasta kuormaa ja mieluummin kuljen kevein kantamuksin. No, minut paremmin tuntevat ystäväni tietävät, että minulle vaan tuppaa kertymään sitä tavaraa ja taakkani ovat yleensä aika painavat. Siksi rinkatkin ovat käyneet tutuiksi.
Olen jo muutaman vuoden uskaltanut sanoa, että en pidä pitkistä vaelluksista. Vaikka erävaellus kun tuntuu olevan miehen mitta, ei niitä silti kaikkien tarvitse väkisin harrastaa. Itse mieluummin taivallan johonkin luontokohteeseen, teen sinne leirin ja kuljeskelen sieltä sitten sopivia matkoja. Yleensä ne perusleirin perustamisessa tarvittavat varusteet ovat nekin aika iso kasa ja jokainen tuote täytyy sinne metsään tai tunturille kuljettaa. Silloin tarvitaan hartioita ja kapasiteettia kantolaitteissa.
Rinkat mielletään vanhoiksi vaellusvarusteiksi, ja näin se on ollutkin aikoina, milloin retkeily tai vaeltelu yleistyi koko kansan vapaa-ajanharrastukseksi. T.I. Sorjonen Eräretkeilyn opas -kirjassaan vuodelta 1949 kirjoittaa: ”Tavarain kuljetus eräretkillä muodostaa vakavan pulman, jota ei vielä liene lopullisesti ratkaistu.” Sitten hän esittelee satularepun ja kehuu sen kätevyyttä. On hyvin mielenkiintoista, että saman kirjan painos vuodelta 1962, eli vain 13 vuotta edellisen jälkeen, jatkaa ensimmäisen lauseen perään näin: ”Nykyisten kokemusten mukaan tavarain kantamiseen soveltuu kantoteline parhaiten.”
T.I. Sorjonen kertoo, että kantolaitteita on jo useita eri malleja, kotitekoisia ja tehtaissa valmistettuja. ”Raaka-aineena on käytetty vaneria, rottinkia, pajua ja teräsputkea.” Sen jälkeen kirja jatkaa asialla, mikä pätee tänä päivänäkin rinkkoja suunniteltaessa: ”periaate on kaikissa malleissa sama: kuorma on saatava irti selästä, kantamuksen ja selän väliin siis tuuletusta tehostava ilmarako, ja paino on saatava lähelle vartaloa, kantamuksen muoto on siis pitkä ja litteä.”
Sorjonen kuvailee, miten kantoteline voidaan varustaa kiinteillä kangaslokeroilla ja taskuilla, joihin tavarat pakataan, tai siihen voidaan naruilla ja hihnoilla kiinnittää irralliset pussit, joihin tavarat on sijoitettu. Sen jälkeen kirjan uusi painos palaa samaan satulareppuohjeistukseen, kun ensimmäisessä versiossa oli.
Rinkka tosiaan yleistyi tuolloin. Ensimmäiset tehtiin itse ja sitten niitä sai pian jo tehdastekoisinakin. Kun lukee suomalaisia 1960-luvun retkeilykirjoja ja -oppaita, niin runkorinkka oli jotain valtavan uutta ja mullistavaa. Keksintöä pidettiin ylivertaisena ja siksi sitä ylistettiin. Moni reppuvalmistaja teki omia versioitaan ja rinkka haki muotoaan. Savotta kehitteli omia rinkkojansa ja muutamien vaiheiden jälkeen, 1980-luvulla syntyi legendaarinen 906. Se porskuttaa edelleen, vaikka käyttäjäkunta vähenee.
Kuuluisan eräkirjailijan Kullervo Kemppisen vanha 1960-luvun teräsrunkoinen rinkka on Tankavaarassa museoituna ja sen yksi kiinnostava yksityiskohta on avattava etuseinä. Eli ei se niin moderni yksityiskohta olekaan, kuin nykyvalmistajat antavat ymmärtää.
Myös Ruotsissa rinkka yleistyi samoihin aikoihin. Jopa koko Fjällrävenin tarina sai siitä alkunsa, kun nuori Åke Nordin askarteli puukehikon repulleen ja kävi tarinan mukaan näyttämässä keksintöään Pohjois-Ruotsin saamelaisille. Ei aikaakaan, kun Åken kehikko oli jo alumiinia ja pussiosassakin oli taskuja. Nykyinen Fjällräven ammentaa näistä juuristaan.
Putkirunkorinkkoja ei Fjällrävenillä enää mallistossaan ole. Ei ole Haglöfsilläkään, vaikka pitkään heilläkin se säilyi mallistossa. Suomessa Savotan rinnalla viimeisiä putkirinkkoja valmisti Halti, mutta ne eivät taida sopia sen nykyiseen multisport-imagoon. Sellainenkin kiinnostava rinkka oli hetken aikaa tarjolla, kuin Tena. Se oli suuri muotoiltu muovilevy, jossa oli kymmeniä reikiä. Niihin kiinnitettiin kantoviilekkeet ja toiselle puolelle erilaisia pusseja. Se oli vähän kuin MOLLE-systeemin esiaste.
Rinkka onkin vanhempi väline kuin uskommekaan
Isoja taakkoja on kannettu kauan. Joissain kulttuureissa painavat kuormat on viety pään päällä tai suurissa säkeissä, joita on pidetty selässä otsapannan avulla. Muistan brittiläisen Karrimorin vanhan mainosjulisteen, missä alkuasukas kantaa upouutta anatomista rinkkaa selässään. Rinkka oli ylösalaisin ja lantiovyö otsalla. Siinä jotenkin vanha ja moderni kohtasivat kauniisti. Intiaaneilla tiedetään olleen puisia kehikoita tavaroiden kuljettamiseen. Pohjois-Amerikasta tunnetaan vanhoja piirustuksia, missä puukehikoiden avulla kulkee suurikin määrä tavaroita turkismetsästäjien leiriin tai vastaaviin. Näitä rakennusohjeita löytyy paljon vanhasta opaskirjallisuudesta.
Meiltä Pohjolasta löytyy saamelaiskulttuurista vahva rinkkaperinne. Pajukehikoihin punottiin verkkoja, joista saatiin tukeva rakenne isojenkin kuormien kuljettamiseen. Tavarat pakattiin säkkeihin tai kangasrulliin, jotka sidottiin kehikkoon kiinni. Vastaavan rinkan valmistusta opetetaan esimerkiksi eräopaskursseilla, Turkka Aaltosen toimesta. Malli mielletään nykyisin usein hätärinkaksi, vaikka kysymyksessä on enemmän kansanperinteeseen nojaava käyttöesine. Harvoin eksyttäessä kenelläkään on niin paljon sisalnarua mukana, että saa punottua verkon ja kantoviilekkeet. Henkiinjäämisoppaista löytyy helpomminkin tehtäviä ratkaisuja, kuten esimerkiksi kolmion muotoon sidotut puut, joihin pingotetaan säkki tai paremman puutteessa takki.
Kuten tunnettua, oli satulareppu pitkään se ainut kantolaite. Näin oli myös 1930-luvulla, kun Kaarina Kari valloitti Haltin. Retkikunnalla oli niin paljon raskasta tavaraa, että he rakensivat yksipyöräiset työntökärryt itselleen. Näihin voimistelijanaisiin kannattaa kaikkien alkuaikojen Suomi-retkeilystä kiinnostuneiden tutustua. Heidän retkistään on julkaistu mielenkiintoinen Haltin valloitus -niminen kirja.
Talvella isot ja painavat tavarat tietenkin kulkivat ahkiolla, niin kuin nykyäänkin. Kanadassa käytettiin toboggaa, joka on kuin suora vanerilevy, minkä keula vaan on väännetty rullalle. Toboggan runko joustaa ja se liukuu hyvin kävelijän perässä epätasaisessa lumihangessa. Löytyypä vanhoista suomalaisista retkioppaista myös sellainenkin kummajainen, kuin rinkka-ahkio. Hangella sitä vedettiin perässä ja sulan maan aikaan nostettiin harteille.
Olen rinkkani kantanut
Minä aloitin yksinkertaisella putkirunkorinkalla. Se ei ihmeellinen ollut, mutta joku rinkka täytyi pitemmillä retkillä olla. Jossain vaiheessa hankin Haltin anatomisen rinkan eli rosnan. Se oli iso ja tukeva, sekä tietenkin maastokuvioinen, kuten tuolloin oli muotia. Pitkän haaveilun jälkeen sain hankittua sen ajan parhaan mahdollisen rinkan, eli Savotta 906:sen.
Ysi-nolla-kutonen palveli minua monia vuosia erinomaisesti. Sitten rahapulassa laitoin sen kiertoon. Vähän harmittaa vieläkin. Se oli sentään klassikko ja olisi mukava omistaa edelleen. Yhteisen matkamme huippukohta asettuu Pohjois-Norjaan, kun 1990-luvulla lähdimme parin kaverin kanssa Björnfjellin asemalta tuntureille. Olimme tutkimassa paikkoja, missä edelleen näki Saksan asevoimien rakennelmia, kun ne perääntyivät toisen maailmansodan alkuvuosina Narvikin kaupungista lähelle Ruotsin rajaa. Putkirinkkaani oli lastattu 45 kiloa tavaraa ja isoimmat kiinnitetty paketin päälle kumiköysiverkolla, kuin pienen kesäloma-auton kattotelineelle. Oli varusteita mukana ja kyllä siinä monesti otsaa pyyhittiin, mutta oli kivaakin ja hyvin pärjättiin.
Savotan jälkeen en ole putkirinkkaa käyttänyt, mutta useita erilaisia anatomisia rinkkoja kylläkin. Nykyisistä malleista suosikkejani ovat Deuter Aircontact Pro 70+15 ja Fjällräven Kajka 100. Ne täyttävät minun tarpeeni erinomaisesti. Satalitraiseen Kajkaan sopii jopa kahden henkilön muutaman päivän tavarat. On kokeiltu. Kuvausreissulla Abiskon alueella jaoimme varusteet niin, että toisella oli isossa repussa koko kamerakalusto ja toisella henkilökohtaiset varusteet, telttoineen, makuupusseineen, keittimineen ja ruokineen. Hyvin toimi sekin.
Otetaan kehikko käyttöön
Nyt kun bushcraft ja ”paluu juurille”-tyyppinen retkeily on muotia, odottelen milloin historia toistaa itseään. Nyt kun nikkaroidaan peltipurkista risukeittimiä, ommellaan nailonkankaista kangaskatoksia ja veistellään puulusikoita sekä hankitaan vanhoja armeijan ylijäämäreppuja tai niiden vihreitä nykyversioita, mietin usein, milloin ryhdytään käyttämään kehikoita?
Täällä näkyi jo Amerikasta adoptoituja bedrolleja eli vilttikääröjä. Muitakin nyssäköitä näkee, mutta milloin niiden kuskaamiseen käytettäisiin kehikkoa? Fjällrävenillä on edelleen mallistossa Fire Brigade Frame eli palokuntakehys. Se jos mikä olisi huipputuote perinneretkeilijälle. Sehän on kuin putkirinkan kehys, mutta alahyllyllä varustettuna. Sillä on tarkoitus kuljettaa vesiasioita, tarvikelaatikoita sekä muuta isoa ja hankalaa. Siihen voi yhtä hyvin kiinnittää sen vilttikäärön, laavukankaan, valurautapadan ja mitä nyt tarvitseekaan. Sellaisen minä hankin, kokeilen ja raportoin teille, miten se toimii.
Jos ei ole palokuntakehystä, niin kirppareilla kiertää vanhoja putkirinkkoja, joista on kangasosat hapertuneet puhki. Siitä vaan jatkojalostamaan. Jos se metallisuus ei innosta, niin mitäs jos rakennettaisiin itse? Vanha brittiläinen Hiking-opas vuodelta 1927 ohjeistaa tekemään kehikon notkeista puista ja samalla idealla voi tehdä isommankin kehikon. Amerikkalaisessa Wildwood Wisdom -kirjassa on yhdenlaisen puukehikon rakennusohjeet. Saamelaiset taivuttelivat rinkan eli kantokehikon pajusta tai koivusta, kun eteläsuomalaiset värkkäsivät sellaisen itselleen rottingista. Partiolaisten vanhoista kirjoista löytyy hyviä ohjeita kehikon rakentamiseen.
Myönnän, että vanhaa hyvää kirjallisuutta on vähän liikkeellä ja siksi rinkanrakennusohjeetkin vähän kiven alla. Onneksi Olli Aulion Suuri retkeilykirja on edelleen saatavilla. Sieltä löytyy muutamakin hyvä ohje rinkan kehikon tekemiseen. Jos oikein innostuu, niin voi rakentaa kuvien kaltaiset lastinkuljetustelineet, mitkä näin baijerilaisessa metsätyömuseossa.
Kuvan vanerinen rinkka löytyi partiolippukunta Nummen eränkävijöiden varastosta. Alkuperästä ei ole tietoa.
Puurinkkahaaste
Olen rakentanut tuollaisen tilapäisrinkan puusta ja punonut siihen verkonkin. Se oli aika heppoinen rakenteeltaan, eikä sille sitten ollut käyttöä. Minua kuitenkin kiehtoo ajatus, miten pohjoismaalaisten rinkkojen alkuaikoina retkeilijät askartelivat itselleen kehikot puusta. Haluaisin kokeilla samaa ja rakentaa vankan kehikon, johon voin sitoa puuvillalouteeni ja vilttikääröni sekä evässäkkini. En lupaa sille mitään valmistumisaikaa, mutta esittelen valmiin tuotteen nettisivuillani www.retkinikkari.fi ja facebookissa. Käykää tykkäämässä, ettei mene ohi: https://www.facebook.com/Retkinikkari/
Haastankin kaikki vanhoista erätaidoista ja perinneretkeilystä kiinnostuneet valmistamaan itselleen puurinkan. Malli ja materiaalit täysin vapaat. Kuvat valmiista tuotteesta voi postata Suomen Erätaito ry:n facebook-sivulle: ( https://www.facebook.com/suomenerataito/ )
Paras palkitaan ja kaikkien vuoden 2017 loppuun mennessä lähetettyjen kuvien kesken arvotaan palkinto.
Katso videolta Retkinikkarin tärkeimmät vinkit rinkan huoltamisesta:
Teksti ja kuvat: Joppe Ranta
