Avotulimajoitteiksi sanotaan retkeilijöiden ja eränkävijöiden käyttämiä kankaasta rakennettavia asumuksia, joiden lämmönlähteenä voidaan käyttää elävää tulta, nuotiota. Avotulimajoitteita ovat loue, erätoveri, kota ja monet erilaiset kangaspressusta taitellut katokset, mutta laavu on niistä ehkä se tunnetuin. Laavussa ja louteessa ihminen on yhtä luonnon kanssa. Sieltä nuotion takaa voi katsella liekkien valaisemaa metsää ja tähtitaivasta. Tätä samaa ei telttailija koskaan voi kokea.
Laavu on ollut vuosikymmeniä ahkerasti partiolaisten, latulaisten ja muiden järjestöretkeiljöiden käytössä, mutta nyt on nähtävissä, ettei uusi retkeilijäpolvi enää tunne kangaslaavua. Laavuna tunnetaan nykyisin enemmän ne retkeilyreittien varsille rakennetut hirsi- tai puurakenteiset taukopaikat. Niistäkin valtaosa alkaa olla enemmän makkaranpaistokatoksia kuin yöpymistarkoitukseen tehtyjä. Tulisijat rakennettujen laavujen edessä ovat talviyöpymisen kannalta usein väärässä kohdassa ja väärällä korkeudella.
Laavun historia
Kangaslaavu on vanha keksintö, eikä mitenkään suomalaisten yksinoikeutta tai keksintöä, vaikka usein niin väitetäänkin. Teltta, jossa yksi iso sivu on auki, tunnetaan monissa kulttuureissa. Amerikkalaisessa eräkäyntikulttuurissa se tunnetaan muun muassa nimellä baker tent. Laavuun ja laavun käyttöön on luonnollisesti vuosien varrella kertynyt erilaisia alueellisia yksityiskohtia ja tapoja. Meillä Pohjolassa tunnetaan havulaavu, joka oli aikoinaan metsämiesten käyttämä tilapäisasumus.
Sananahan laavu on saamelaisperua ja tarkoittanut nykyisin kotana tunnettua majoitetta. Kodat katettiin yleensä kahdella loue- tai laavukankaalla, joita voitiin käyttää yksikseenkin, jolloin saatiin toiselta laidaltaan avoin katos eli laavupuoli tai laukopuoli. Termien ja nimitysten erot ovat alueellisia ja muuttuneet vuosien saatossa, joten laavupuolikin on lyhentynyt nykyiseen asuunsa, jossa laavu tarkoittaa viistokattoista avoseinäistä tilapäismajoittumiseen tarkoitettua suojaa.
Varsinaisen laavukankaan tai muotoon ommellun laavun alkuvaiheista ei ole varmaa tietoa. Todennäköisesti 1900-luvun alussa ensimmäisiä kulkeutui Atlantin takaa tänne, mutta vain yksittäiskappaleita. Vanhasta suomalaisesta retkeilykirjallisuudesta löytyy paljon erilaisia telttoja, mutta laavuista lähinnä havulaavu. Esimerkiksi Retkeilyn opas vuodelta 1937 opastaa havulaavun rakentamiseen, mutta mainitsee, että sen voi kattaa myös ”pressuilla tai huovilla”. Poikien maastopuuhat vuodelta 1942 esittelee myös laavun, mutta ohjeistaa kattamaan sen havujen sijasta ”telttakankaalla, jos sellainen on käytettävissä.”
Laavut lapinvaeltajien suosiossa
Uskoisin, että muotoon ommellut kangaslaavut yleistyivät Suomessa sotien jälkeen, kun retkeilystä ja Lapinvaelluksista tuli koko kansan harrastus. Alkujaan laavukankaat olivat puuvillakangasta, mutta muuttuivat materiaalikehityksen mukana ja 1960-luvulla kevyt nailon mullisti retkeilyvarusteet. Laavutkaan eivät enää painaneet kuin kilon, joten syy suosioon oli helppo ymmärtää. Telttojen paino ei kuitenkaan noihin aikoihin vielä pudonnut, joten ne eivät kilpailleet kuin käytettävyydessä laavun kanssa.
Retkeilevissä järjestöissä laavut olivat hyvin suosittuja, koska ne olivat edullisia ja käytännöllisiä. Laavu mahdollisti helpon yöpymisen ympäri vuoden, koska sen korkean avoimen seinän edessä voitiin pitää tulta. Se lämmitti nukkujaa ja kalteva katto heijasti lämpöä myös yläkautta makuutilaan. Tuolloin nuotioitakin tehtiin nykyistä vapaammin, koska lämmittämisen ohella niitä käytettiin ruuanlaittoon. Laavujen kulta-aika kesti usean vuosikymmenen ajan, mutta retkeilytapojen muuttuminen sekä varustetarjonnan laajentuminen ja tavaroiden halventuminen, vähensi peruslaavun käyttöä.
Laavun eri versioita
Laavusta tehtiin myös erilaisia versioita, missä niiden ominaisuuksia yritettiin lisätä ja parantaa, usein siinä mentiin metsään. Telttamaisuutta yritettiin lisätä rullattavalla ovella, jolla sai korkean avoimen seinän suljettua. Se toi nailonlaavuissa mukanaan kosteusongelman, sillä rakennelmasta tuli niin umpinainen, että kondenssivesi kasteli nukkujat. Joissain kokeiltiin takaseinän räppänääkin, mutta tuuletus ei koskaan ollut vaellustelttojen veroista. Telttamaisuutta koitettiin lisätä kiinteällä pohjalla, mutta sekään ei toimivuutta oikeasti lisännyt. Laavua on tarkoitus tuulettaa liepeen ali ja käytön jälkeen irrallinen pohjakangas oli helppo tuulettaa.
Laavun perimmäisen tarkoituksen hämärtymisen huomaa hyvin esimerkiksi joissain nykyisinkin markkinoilla olevissa laavumalleissa, missä on kiinteä pohja ja etuaukko suljettavissa hyttysverkolla sekä ovella. Laavun edessä on tarkoitus pitää nuotiota ja jos tuli leviää, niin peruslaavusta kierähdetään liekkejä turvaan helman alitse, mutta umpilaavun käyttäjä jää loukkuun. Edes kesällä, ilman nuotiota, sellaiset majoitteet eivät toimi aiemmin mainitun tuuletuspuutteiden tuoman kosteusongelman takia. On muistettava, että laavukaan ei ole joka kelin ja joka retken majoite, vaan joskus kannattaa suosiolla siirtyä telttaan. Toimitaan ja varustaudutaan tilanteen mukaan, kuten vanha hyvä eränkäyntiohje sanoo.
Laavuretkeilijän on osattava soveltaa
”Laavu on aina pystytettävä siten, että sen avoin reuna tulee tuulensuojaiselle puolelle. Laavun etureunaan pannaan kynsipyy, jotta varpaat eivät pääse nuotioon. Nuotiopaikka rakennetaan metrin päähän laavun etureunan keskustasta. Laavussa yöpyminen vaatii kuitenkin verrattain karaistunutta retkeilijää, joten aivan ensikertalaisia ei ole soveliasta niihin majoittaa.” Näin opastaa Poikien maastopuuhia -kirja (Arvo Haanto ja Aatto Kaljunen, WSOY 1942).
Laavu on yksinkertainen majoite, mutta sen pystyttämisen ideologiakin on aikain saatossa muuttunut. Yleensä havulaavut ja myöhemmin kangaslaavut rakennettiin elävien puiden ja riukujen varaan. Kahden puun väliin sidottiin vaakatasoon pitkä ranka, jonka varaan aseteltiin riukuja vinoon. Ne katettiin kankaalla tai havuilla. Avoimeen maastoon kangaslaavulle saatettiin tehdä kehikko tai katkaistiin maastosta pystykepit sen kulmatolpiksi. Jossain vaiheessa laavuretkeilijää helpotettiin tuomalla markkinoille alumiinikepit. Se muutti tapoja hiljalleen niin, että laavua pystytettiin aina kulmakeppien varaan, eikä tilanteen mukaan soveltaen. Varalle tulleista kepeistä oli tullut osa laavua.
Laavun pystytys
Olen itse oppinut laavun käytön partiossa. Siellä sitä käytettiin hyvin paljon. Partiossa omaksuin myös sen laavunpystytyksen filosofian, jossa yhtä ainoata tapaa ei ole, vaan aina sovelletaan tilanteen ja maaston mukaan. Eilen juttelin vanhojen kavereiden kanssa laavuista ja innostunut puheensorina täytti tilan, kun kaikki kertoivat omia pystytystapojaan ja reissujaan. Oli laitettu laavu kalliota vasten asetettujen pitkien riukujen varaan, viritetty pajukkoon naruilla, pystytetty isojen honkien varaan ja niin edelleen. Kaikki sanoivat, että harvoin täytyi pakosta käyttää pystykeppejä, kun muuten ei löytynyt sopivaa paikkaa. Oheisessa kuvassakin, missä olemme kaverini Retun kanssa retkellä, kangaslaavu on puiden väliin viritetty.
Onhan meillä Retun kanssa sellainenkin kokemus plakkarissa, että paikkaan, jonne ne irtokepit olisivat olleet välttämättömät, jätimme ne ottamatta mukaan. Painuimme Kilpisjärven maastoon ja kun iltasella ryhdyimme tunturien välistä etsimään asentopaikkaa, niin eihän siellä ollut mitään mikä olisi käynyt kulmakepeiksi. Pinosimme kiviä ja ripustimme laavukankaan niiden varaan. Ilta meni hyvin, mutta yöllä tuuli kääntyi ja alkoi satamaan. Laavu oli kuin purje, mitä tunturien välistä puhaltava viima lepatteli ja pian emme olleetkaan sateensuojassa. Aamun valjettua pakkasimme märkinä tavaramme ja taivalsimme pysähtymättä Kilpisjärven matkailuhotelliin.
FinnRover Laavu M-28 on uusi lenkki avotulimajoitteiden pitkässä ketjussa
On varmaan tullut jo aika lailla selväksi, että tykkään retkeilyperinteistä ja avotulimajoitteet ovat minulle niitä mitä suuremassa määrin. Laavun ohella loue on sydäntäni lähellä ja louteen kimpussa olen muutama viime vuoden aikana paljon ahertanut. FinnRover-louteita on Partioaitassakin myynnissä, kolmea eri materiaalia.
Oma laavu on pyörinyt mielessäni pitkään, koska halusin kehittää siitäkin kokemuksieni pohjalta mahdollisimman monipuolisen ja toimivan. Ideoita oli ja kokeilujakin tehty monenlaisia, mutta lopullinen versio puuttui. Partioaitan 90-vuotinen taival retkeilyvälineiden myynnissä, oli se lopullinen impulssi viedä projekti loppuun. Palaveri Partioaitan avainhenkilöiden kanssa nytkäytti homman liikkeelle. Perinteet ja erähenkisyys eivät ole unholassa nykymuotoisessakaan Partioaitassa, joten laavulle oli jopa tilausta. Mielenkiintoinen pieni yksityiskohta oli löytää Partioaitan 1960-luvun kuvastosta piirroskuva laavusta, joka viiston takaseinän ja etukolmioiden takia näytti täsmälleen samalta minkä nyt olimme tuomassa markkinoille.
FinnRover-laavun voi pystyttää kulmakeppien varaan, mutta sivuseinät saa asetettua vinoon, joten pystytys on helpompaa ja laavu seisoo normaalia tukevammin. Seinät säätyvät keppien korkeuden mukaan, joten se antaa vapauksia ja tuo sisälle lisätilaa. Takakulmissa on tarranauhalla suljettavat läpiviennit. Niistä saa pystykepit läpi, kun haluaa hyödyntää myös takaseinän kaltevuuden ja käytettäessä pitkiä riukuja sivuseinien tukemiseen, voi niiden päät työntää rei’istä läpi.
Etu- ja takareunaan on ommeltu tukeva hihna vahvikkeeksi, jotta kangas ei veny, kun laavu pystytetään kiristämällä se narulla tai joustoköydellä pystypuihin. Lenkeistä saadaan narut kiinnitettyä eläviin puihin tai mihin milloinkin tarvitaan. Näillä yksityiskohdilla laavusta saadaan tukevampi ja vaikka nailon materiaalia aina vähän kosteusvaihteluissa elää, niin lehmänselän muodostuminen eli roikkuva katto, saadaan minimiin.
Olin juuri metsässä ottamassa laavusta kuvia ja avoimen maaston pystytyksen ohella viritin sen kuusien alle, eläviä puita hyödyntäen. Eteen paksu koivurunko kynnyspuuksi, pohjalle havuja ja porontaljat. Oli kuin olisin palannut vuosissa takaisin nuoruuteen. Tunsin olevani juurillani.
FinnRover M28 -laavu Partioaitan verkkokaupassa.
Katso videosta, miten laavun peruspystytys tehdään:
Teksti: Joppe Ranta
Kuvat: Joppe Ranta, SA-kuva
Piirros: Alf Lannerbäck, kirjasta Uteliv, 1998, Lars Fält. julkaistu Lars Fältin luvalla.
