Matkailu avartaa. Kulunut sanonta, joka ei nopeasti heitettynä ole kuin korulause, pari tuttua sanaa peräkkäin. Todellisuudessa lause sitoo kuitenkin sisäänsä suuren viisauden: matkustuksen kautta voi päästä mukaan uusiin maailmoihin ja tarinoihin, jotka jäisivät muuten näkemättä, kuulematta ja kokematta. Palasin pari viikkoa sitten Nepalista, Mandala Travelin kulttuurimatkalta, eivätkä sanat riitä kuvaamaan, miten paljon rikkaammalta reissun jälkeen tuntuu, vaikka rahaa onkin vähemmän.
Odotin Nepalilta paljon. Usein matkustan kohteisiin ilman odotuksia, mutta nyt en voi väittää, etteikö ennakko-oletukseni olisi olleet omasta madaltamisen yrityksestä huolimatta korkealla. Kaikkihan rakastavat Nepalia! Siellä kerran käyneet haluavat aina palata. Ja kyllä, Nepal täytti odotukset. Mutta se oli erilainen kuin ajattelin. Se oli paljon rauhallisempi, värikkäämpi, lämpimämpi ja moniulotteisempi.
Matka olisi avartanut ajatteluani vaikka olisimme tehneet matkaa vain omassa kotikorttelissani. Ryhmäseurueeni oli nimittäin sekalainen seurakunta suomalaisia, eri-ikäisiä, miehiä ja naisia, aivan eri aloilta ja taustoista. Minä, bloggaaja ja viestintäyrittäjä, sain viettää reilun viikon esimerkiksi geologin, parin sairaanhoitajan ja saksanopettajan kanssa. On sanomattakin selvää, että omasta kuplastaan pääsee, kun osaan reissukavereista on yli 40 vuoden ikäero, tai kun joku kasvattaa suurta uusioperhettä, eikä itsellään ole perhe-elämästä minkäänlaista kokemusta.
Mutta suomalaisten pakeille pääsee, kun vain rohkaistuu vähän arjessaan ja pitää reissuilta tutut uteliaan silmälasit nenällään. Vaan Nepalin hetkiä ei niin vain tuoda kotioloihin: aamuvarhaisella teetä myyvää teini-ikäistä, tiibetiläisen kylän korumyyjää tai koulusta kotiin kulkevaa, iloisesti nepalia puhuvaa koululaisryhmää. Yritän tallentaa visusti mieleeni myös katuja pitkin tallustavat lehmät ja puissa kiipeilevät apinat, sekä portailla jäätelöä syövän naisen, joka hymähti huvittuneena, kun halusin ottaa hänestä kuvan. Katmandussa oli niin omintakeinen tunnelma. Kaikkialla oli saasteista ja tomuista, mutta keskittymiseni meni värikkäisiin taloihin: ne olivat pinkkejä, keltaisia ja villin turkooseja.
Sain kokea paikallisen vieraanvaraisuuden. On syvältä liikuttavaa, miten ystävällisesti nepalilaiset kohtelivat ja huomioivat, kuinka he olivat valmiina auttamaan ja vastaamaan hölmöihin kysymyksiini. Kävin monta hyvää keskustelua, jossa opin taas enemmän paikallisesta elämästä ja kulttuurista. Oli myös hienoa nähdä, miten maan eri etniset taustat eivät estäneet ystävyyssuhteita – samassa majapaikassa saattoi olla töissä niin nepalilaisia, tamangeja kuin newareitakin.
Erityisen riipivä ja vaikuttava kokemus oli Pashupatinathin temppeli, jonka vieressä kulkevan joen varrella suoritetaan myös paljon polttohautauksia, joissa omaiset valmistelivat rakkaansa matkalle tuonpuoleiseen. Oli melko hetkauttava kokemus nähdä, kuinka ruumiita kannettiin joen viereen ja poltettiin vieraiden ja temppelinkävijöiden katsoessa. Olisi periaatteessa voinut kuvitella, että selkäpiitäni olisi karminut, kun en ole vastaavaan tottunut, mutta kävikin päinvastoin: tajusin, että omassa kulttuurissamme kuolleista ihmisistä on vain vieraannuttu, vaikka niin ei tarvitsisi olla. Kuolema on luonnollinen osa elinkaarta ja vaikka en vastaavia hautajaisia omalle kohdalle toivokaan, ne tuntuivat kunnioittavilta. Matkailu avarsi, jälleen kerran.
Nepalista jäi todella hyvä kuva. Totta kai mietin sitä ristiriitaa ja kuilua, mikä pääosin varakkaiden vaeltajaturistien ja paikallisen elintason välillä vallitsee. Mutta siitäkin huolimatta pystyin aistimaan maata usealla aistilla, ihmettelemään ja ihastelemaan elämää ja jakamaan hetkiä ja ajatuksia nepalilaisten ja matkaseurueeni kanssa.
Reissulta palaa aina ihan eri ihminen, joka sinne on lähtenyt.
Laajemman matkakertomuksen löydät blogistani.
Katso myös Henriikan edellinen kirjoitus, jossa hän käy läpi varusteita ja pakkaamista: Mitä ja miten pakata Nepalin matkalle? »
-Henriikka Simojoki
