Muksujen kanssa metsässä koheltaessa voi sattua ja ainakin tapahtuu. Vanhemmalta voi mennä parhaat retkeilyfiilikset jatkuvaan varomiseen ja kieltämiseen, jos tilanteet tulevat yllätyksinä vastaan.
Varautua voi sopivalla ensiapupakkauksella muutamalla extra-laastarilla höystettynä. Muutoinhan ensiapupaketin ei tarvitse iso olla, kuten monesti on jo todettu.
Vaivaa ja hasardeja voi ennalta ehkäistä valitsemalla kohteen ja ajankohdan oikein. Helle tai pakkanen aiheuttavat heti yhden huolehdittavan asian lisää. Joko naperoa uhkaa nestehukka, aurinko tai pakkasen puremat.
Hyönteiset kiusaavat kesällä, eikä hellejaksoilla saa tehdä edes sitä nuotiota nakkeja ja vaahtokarkkeja varten. Tylsää.
Pokemoneja jahdatessa penska tempaisee satavarmasti mojovat pannut juurakoihin ja kiviin tai pahimmassa tapauksessa käy, kuten niin usein on saatu viime aikoina lukea, että selfien ottajat lipeävät komealta näköalapaikalta väärälle puolelle reunaa.
Monelle lapselle ja aikuiselle mukavinta retkeilyaikaa on varmasti aivan nurkan takana lymyilevä syksy. Lämmin kaakao termospullossa, herkulliset eväät ja raikas ilma takaavat hauskan ja virkistävän retken lähimaastoon viikonloppuisin tai arki-iltoina.
Nämä omatkin retkeilykirjoitukset useimmiten tuppaavat maalailemaan idyllistä ja helppoa yhdessäoloa lasten kanssa metsässä, joten on tämän kerran hyvä muistaa erään kokemuksen kautta, että metsät ovat kuitenkin siellä asuvien eläinten koti, eikä joka paikkaan ole syytä lasten kanssa välttämättä tunkea.
Toissa kesänä olimme matkailemassa Itä-Suomessa perheen kanssa ja eräänä iltapäivänä päätimme lähteä ahvenia narraamaan metsälammelle, metsän poluttomille osille. Ahvenia emme nähneet, mutta kuusivuotiaan pojan uusi viehe jäi suuren hauen leukaperiin sen hypätessä ja purressa siiman poikki.
Seuraavana päivänä viehe oli korvattu uudella ja palasimme revanssille samalle lammelle. Satoi vettä ja ropina, sekä huput vaikeuttivat toistemme kuulemista. Lammelle päästyämme aloimme kalastaa.
Alle kymmenen yritystä ja havahduimme kovaan rääyntään. Ääni oli, kuin 500-kiloinen varis olisi aloittanut epäsovinnaisen konserttinsa. Katsahdin hupun alta lammen vastarannalle ja näin metelöijän. Karhu.
Olimme polkujen takana erittäin hidaskulkuisessa maastossa pienen pojan kanssa kalastusvehkeet levällään ja samalla kalapaikalla erauspentu, joka nyt peloissaan riehui ja heitteli maata alle 60 metrin päässä pienen lammen toisella puolella. Se piti hirveää ääntä, vaikkei täysikasvuinen selkeästi ollutkaan.
Mietin aivan pienen hetken ja päätin pakata varusteet kasaan. Koska käännyimme heti ja aloimme ottaa paikkaan etäisyyttä rauhallisesti, mutta ripeästi, ei poika nähnyt karhua. Vain ihmetteli kovaa ja outoa ääntä.
Huomasin pian, ettei poika pystynyt etenemään umpimetsässä riittävän ripeästi, joten katsoin parhaaksi ottaa kaverin reppuselkään. Näin myös ehkä näyttäisimme suuremmalta, mene ja tiedä. Mielessä pyöri kysymyksiä. Onko emo ja muu karhuperhe lähellä? Olemmeko pennun ja emon välissä? Onko niillä sama reitti, kuin meillä?
On myönnettävä, että sydän kyllä löi kovaa ja selviytymishormonit jylläsivät. Poika kyseli reppuselästä: ”Isi, kerro rehellisesti mikä tuo ääni on? Miksi me lähdettiin?”. Sanoin, että kerron sitten autolla. Lampi oli varattu tänään. Karhu piti meteliään ja ääni kaartoi lammen ympäri meidän vasemmalle puolellemme. Sitten se loppui, kuin leikaten.
Vielä yksi hakkuualueen ylitys ja auton perävalot jo näkyivät. Autoon pääsy oli helpotus. Istumaan päästyäni kerroin, minkä lupasin: ”Aika mahtavaa poika, se oli karhu!”. Tähän reissukaveri tokaisi: ”Ai karhu? Huh, no olipa hyvä, että se oli vaan karhu. Mä luulin, että jotain paljon pahempaa.. kuten MAJAVA!”.
TOP 5 – Miten ehkäiset retken riskit ennalta lapsen kanssa
- Ajoitus ja paikan valinta (turvallisia ulkoilualueita lähiretkeilyyn löydät mm. kohdeoppaastamme)
- Tarpeelliset ensiapuvälineet
- Pokemoneille ja selfie-kuville oma aikansa ja paikkansa
- Varotaan jyrkänteitä
- Juomista ja aurinkorasvaa
