BLOGI, MATKAILU, VAELLUS

Puoli vuotta Appalakeilla

Vääntäydyin jäykin jaloin istumaan telttaani New Hampshiren White Mountainsilla ja aloin riisua vaelluskenkiä. Nauhat olivat mudan peittämät ja hieman rispaantuneet kovassa käytössä. Olin kävellyt viimeisen viiden kuukauden aikana 3000 km ja vielä 500 km olisi jäljellä. Autuas tunne jalan vapautumisesta kengästä vaihtui pian puistatukseen. Sukkani haisivat kirjaimellisesti kuolemalle. Edellisestä suihkusta ja pyykinpesusta oli vasta neljä päivää – verrattain lyhyt aika näissä olosuhteissa siis – mutta pysyvästi kalmanhajuisiksi muuttuneilla sukilla ei ollut enää mitään asiaa teltan sisäpuolelle.

Appalachian Trail – 3500 km Georgiasta Maineen

Lähdin aurinkoisena maaliskuun alkupäivänä vaeltamaan Amicalola Falls State Parkista Georgian osavaltiosta kohti Mainen osavaltiota. Yhdysvaltain itärannikolla sijaitsevaa appalakkien vuoristoa pitkin kulkeva Appalachian Trail on 3500 km pitkä vaellusreitti, jonka läpivaellusta lähti tänä vuonna yrittämään noin 4000 innokasta ulkoilmaihmistä. Vaeltajien määrä on jatkuvasti noussut, mutta aloittajien lukumäärästä riippumatta vain noin 20-25% lopulta saavuttaa reissun päätepisteen. Urbaanilegendan – vai pitäisikö tässä yhteydessä sanoa ruraalilegendan – mukaan suurin osa lopettaa ensimmäisen viikon aikana. Suurin osa vaeltajista kulkee reittiä etelästä pohjoiseen eli ovat ”northbounding” siis NOBOja. Pienempi ryhmä läpivaeltajia kulkee etelään, SOBOna. Lisäksi osa vaeltaa AT:n flip-flop -tyyliin eli suuntaa vaihtaen esimerkiksi eteläisen puolikkaan reitistä pohjoiseen kulkien ja pohjoisen puoliskon etelään kulkien – tällä metodilla on mahdollista välttää kylmimmät säät.

Minä siis aloitin maaliskuussa NOBO-läpivaelluksen Georgiasta, jossa Appalachian Trailin eteläinen päätepiste sijaitsee Springer Mountainin laella, ja saavuin syyskuun puolivälissä Maineen Mount Katahdinin huipulle pohjoiseen päätepisteeseen. Aikaa tähän retkeen kului 199 päivää ja sen aikana kävin läpi neljä paria kenkiä. Millaisia kenkävalintoja päädyin tekemään ja millä tavoin ne veivät minua eteenpäin tuolla 3500 kilometrin vaelluksella?

Vaelluskengät ja polkujuoksulenkkarit

Appalachian Trailin ensimmäisenä naisena yksin vaeltanut Emma ”Grandma” Gatewood oli tunnettu siitä, että hän käytti jalkineinaan varsin tavallisia tennareita. Minä halusin kuitenkin panostaa kenkiini hieman enemmän, koska halusin varjella jalkaterieni kuntoa mahdollisimman hyvin. AT:n eteläisin ja pohjoisin pää ovat vuoristoisempaa maastoa ja keskiosa on tasaisempaa. Tämän vuoksi olin suunnitellut käyttäväni tukevia vaelluskenkiä noin ensimmäiset ja viimeiset 600 km ja kevyempiä polkujuoksulenkkareita keskiosalla. Myös sääolot huomioiden tämä tuntui järkevältä, koska kesän kuumimmat kuukaudet osuisivat keskiosaan ja silloin mahdollisimman hengittävä kenkä olisi paras valinta.

Yhteistyössä Partioaitan kanssa valitsimme tukevammaksi kengäksi kalvollisen Hanwag Tatra GTX:n ja kevyemmäksi kengäksi kalvottoman Salomon Speedcross 3:n. Tatra on puolijäykkä ja korkeavartinen vaelluskenkä ja minulla oli aiemmin jo hyviä kokemuksia Hanwagin lestin sopivuudesta omaan jalkaani. Speedcross on puolestaan hyvin kevyt ja hengittävä, mutta Salomonin kengistä minulla ei ollut aiempaa käyttökokemusta. Polkujuoksulenkkari ei ole varsinaisesti suunniteltu vaelluskengäksi, mutta ne ovat hyvin suosittuja AT:lla ja siksi päädyin itsekin tätä vaihtoehtoa kokeilemaan.

En ollut ehtinyt aivan kunnolla sisäänajaa Tatroja ennen vaelluksen alkua, mutta ne tuntuivat siitä huolimatta sopivan kuin hanska käteen. Alkuviikkoina nauhoitin kengät melko tiukalle, mutta pikkuhiljaa aloin suosia löysempää nauhoitusta. Jouduin siten hieman uhraamaan kengän nilkalle antamaa tukea, mutta istuvuus oli mukava ja rakkoja ei tullut. Lisäsin pikkuhiljaa päivämatkojen pituuksia. Alussa olin kurinalaisesti kulkenut maksimissaan noin 13 km päiviä välttääkseni rasitusvammoja, mutta lopulta päivämatkat kasvoivat pisimmillään noin 30 kilometriin.

Päästyäni yli Pohjois-Carolinan ja Tennesseen rajalla olevasta Great Smoky Mountainsin kansallispuistosta ajattelin olevan sopiva aika kenkien vaihtoon. Tatrat olivat toimineet hyvin ja yhtä kaatosadepäivää lukuunottamatta pitäneet jalkani kuivina, mutta säät alkoivat lämmetä ja nahkakenkä olla kuuma. Noin 650 km vaellettuani saavuin Hot Springsin kylään Pohjois-Carolinassa, jonne Speedcrossit olivat kulkeneet postin mukana. Lähetin Tatrat kesälomalle ja vaihdoin polkujuoksulenkkarit alle.

Muutos oli huomattava. Speedcrossit tuntuivat uskomattoman kevyiltä ja erityisesti ihastuin niiden pohjakuvioinnin tarjoamaan erinomaiseen pitoon. Pikanauhat olivat myös mieluisaa vaihtelua vaelluskenkien nauhoittamiseen. Huhtikuun kauniissa kevätsäässä askel tuntui kevyeltä. Pelkkiä kukkia ja perhosia ei toki appalakkien kevät ollut, vaan sateiden myötä alppiruusupuskien välissä kiemurteleva polku muuttui helposti mutavelliksi. Tai toisinaan koko reitti näytti enemmän joelta kuin polulta. Olin harkinnut Speedcrosseista kalvollista versiota, mutta onneksi olin kuitenkin päätynyt kalvottomaan. Kengät kyllä kastuivat läpi jopa useita kertoja päivässä, mutta ne myös kuivuivat aivan hetkessä. Jalat eivät siis jääneet muhimaan kosteaan kenkään.

Jos kenkä ei sovi, sovella

Ongelmia alkoi ilmaantua vaellettuani noin 150 km Speedcrosseilla. Vasen kenkä istui yhä hyvin jalkaani, mutta oikea kenkä alkoi painaa kantapään sivulta. Epämiellyttävä tunne muuttui pian kivuksi, jonka myötä kengän pitäminen jalassa alkoi tuntua mahdottomalta. Ainoa vaihtoehtoni oli riisua kenkä ja pukea sen tilalle leirikenkäni eli Crocs-sandaali. Yritin vielä seuraavana päivänä vaeltaa Speedcrosseilla, mutta kantapääkipu iski heti uudestaan. Ilmeisesti lesti oli hieman liian kapea jalalleni, minkä takia kenkä alkoi jatkuvasti painaa kantaluuhun. Siirryin siten kulkemaan eriparikengissä – Speedcross vasemmassa jalassa ja Crocs oikeassa jalassa – seuraavaan kaupunkiin asti. Crocs osoittautui yllättävän mukavaksi, mutta pitkällä tähtäimellä sen käyttö vaelluskenkänä ei lupaisi valoisaa tulevaisuutta jalkaterälle. Lisäksi sateisella säällä kengän pito oli täysi nolla.

Ehdin vaeltaa reilun 100 km eriparikengillä, kunnes saavuin Damascukseen Virginiassa. Kävin ostamassa sieltä itselleni Obozin Sawtooth Low -vaelluskengät, jotka olivat rakenteeltaan aiempien kenkieni välimaastosta. Sawtooth on varreton ja kalvoton vaelluskenkä, jonka kangaspinta on hengittävä, mutta pohja on hieman polkujuoksulenkkaria jäykempi. Tätä Yhdysvalloissa melko suosittua kenkämerkkiä en ole Euroopassa kohdannut. Toisaalta se rakenteensa puolesta toimiikin paremmin hieman trooppisemmissa olosuhteissa kuin meidän pohjoisessa ilmanalassamme.

Olin tyytyväinen Sawtoothiin, vaikka alussa sainkin jonkinverran rakkoja. Tätä ongelmaa ei Tatran ja Speedcrossin kanssa juurikaan ollut. Kävelin kesäkauden aikana puhki kaksi paria Sawtootheja. Kenkäosa kesti kulutusta hyvin, mutta pohjat olivat sileinä noin 500 km jälkeen. Tämä onkin mielestäni huomionarvoisin asia pitkällä vaelluksella. Sekä terveydenhuollon että tanssin ammattilaisena olen harjaantunut katsomaan ihmisten jalkoja ja tunnistan epäergonomisen askelluksen kiusallisen kaukaa. Huomasin monien läpivaeltajien vaihtavan kenkiä vasta, kun kenkä oli todella repeytynyt niin rikki, että jalka ei kestänyt enää sisällä. Useimmiten kengän pohja kuitenkin kuluu vaarallisen liukkaaksi ja rakenne romahtaa jo huomattavasti aiemmin. Erityisesti polkujuoksulenkkareita käyttävillä näin usein jalkineita, jotka olivat jo lysähtäneet lyttyyn vieden kaiken tuen jalkaholvilta. Ongelma ei ehkä aiheuta sillä hetkellä vaivoja, mutta jos haluaa kävellä vielä kahdenkymmenen vuoden päästäkin, kannattaa todella ajatella milloin kenkä alkaa näyttää eläkeikäiseltä. Erittäin monet läpivaeltajat itseasiassa käyttivät juuri Speedcrossia ja olivat hyvin tyytyväisiä tähän kenkävalintaan. Tärkeää on kuitenkin huomioida silloin tarkkaan missä vaiheessa kenkä väsyy, koska sitä ei ole suunniteltu raskaan rinkan kantamiseen.

Elokuussa 2800 vaelluskilometrin jälkeen saavutin Vermontin ja New Hampshiren osavaltioiden rajan. Posti toi tuoksuvassa paketissa kesälomalta palaavat Tatrat, koska edessä oli reitin vaativin maasto, White Mountains. Ostin kaikkensa antaneiden pohjallisten tilalle uudet ja olin tyytyväinen kenkien istuessa yhä erinomaisesti jalkaani. Olin siis tehnyt oikeita valintoja ja jalkaholvini eivät olleet romahtaneet. Joillakin vaeltajilla kengänkoko kasvaa jopa kahdella numerolla läpivaelluksen aikana, koska jalkaterä ei ole saanut oikeanlaista tukea.

Aluksi jäykempi ja painavampi kenkä väsytti jalan nopeammin, mutta toisaalta paksumpi pohja tarjosi paljon kaipaamaani hyvää suojaa kiviltä. Sään muuttuessa syksyisemmäksi oli myös mukavaa, että kenkä oli lämpimämpi ja kalvo toi suojaa kosteudelta. Tatrat selvisivät suurimmasta osasta AT:n sateita ja lätäköitä varsin moitteettomasti. Ainoat kerrat, kun kengät kastuivat läpi, johtuivat siitä, että sade oli kastellut housuni ja siten sukkani ja näin vesi pääsi kenkiin. Kalvollisen kengän kuivuminen vie hyvässäkin säässä helposti päivän tai kaksi, mutta onneksi näitä tilanteita ei sattunut Tatrojen kanssa montaa kertaa.

Oikeat kengät vievät perille

Noustessani syyskuun 17. päivä Mount Katahdinin laelle Mainessa meinasi aikuiselta mieheltä päästä itku. Olin kävellyt 3500 km, asunut puoli vuotta teltassa, nähnyt 14 eri osavaltiota käärmeineen, karhuineen, kasveineen ja kaikenlaisine ihmisineen. Olin saavuttanut yhden suuren unelman ja oli aika palata kotiin. Tunsin itseni helpottuneeksi, että vaellus oli ohi. Nautin luonnon keskellä elämisestä, vaeltamisesta sekä AT:n ainutlaatuisesta yhteisöstä, mutta näin pitkän vaelluksen päätteeksi olin jo hyvin valmis pysähtymään. Ainakin hetkeksi.

Moni Appalachian Trailin läpivaeltaja sanoo, että onnistuminen on suurimmalta osin kiinni psyykkisestä kestokyvystä. Olen tämän väitteen kanssa samaa mieltä, mutta henkistä kanttia koetellaan huomattavasti vähemmän, kun varusteet ovat oikeat. Mukava rinkka, oikeasti kaatosadetta kestävä teltta, tarpeeksi lämmin makuupussi ja ennen kaikkea hyvin istuvat vaelluskengät mahdollistavat 3500 kilometrin vaeltamisen. Ja erityisesti siitä nauttimisen. Speedcrossit eivät olleet minun jalalleni ideaalit, mutta monet läpivaeltajista suosivat niitä. Tatrat palvelivat erinomaisesti yli 1300 km ja niissä on vielä kilometrejä jäljellä. Hyvällä sisäänajolla voi varmistaa kengän sopivuuden, mutta jalka myös elää jonkin verran näin pitkällä vaelluksella. Jalkineen on tärkeä toimia monenlaisissa olosuhteissa, koska kuten AT:lla sanotaan: ”No rain, no pain, no Maine”.

Tutustu Foxin seikkailuihin lisää hänen Youtube-kanavallaan sekä blogissaan.

HUOMAUTUKSET

Samanlaisia ​​blogeja


+ 67 kirjoitusta kategoriassa " Blogi, Matkailu, Vaellus"




Tilaa ilmoitukset uusista blogeista!

Tilaa uutiskirjeemme ja saat tuoreita uutisia! Anna sähköpostiosoitteesi alla. Tilaamalla hyväksyt tietosuojaselosteen ja evästeet.